Sukulaiset?

Itse olen vain skypen kautta heitä moikannut, kun en kieltä osaa.

Nyt kyllä olivat hieman ihmeissään kun hiukseni ovat aivan lyhyet, viimeksi ei siis olleet, poikaystäväni leikasi ne, ja hän sen heille selittikin, mutta ilmeisesti irakissa ja yleensä siellä päin ei ole lyhy tukkaiset naiset kovinkaan suurta huutoa, joskin nyt taas kasvatan hiuksiani koska haluan luonnon kiharani takaisin :)

Mulla oli aluksi siinä mielessä helppoa, että miehelläni ei ollut sukulaisia Suomessa. Saimme siis seurustella vapaasti. Mies kertoi minusta perheelleen vasta, kun oli tarpeeksi varma, että suhde kestää. En usko, että appivanhempani erityisesti toivoivat länsimaalaista miniää. Anoppini oli niin monessa suhteessa niin erilainen kuin minä, etten olisi pystynyt asumaan hänen kanssaan. Mutta kunnioitin häntä kovasti, ja hän taas arvosti koulutustani ja käytöstäni. Kommunikointi (lähinnä kirjeitse) oli hyvin muodollista ja kohteliaisuussääntöjen sanelemaa. Paremmin tutustuimme vasta, kun pääsimme matkustamaan miehen synnyinmaahan, toki silloinkin valta-asetelma oli selvä. Miehen sisarukset ja heidän puolisonsa ovat olleet läheisempiä, ja he ovat kantaneet huolta suhteestamme.

Miehen kulttuuri oli jo joltain osin tuttua. Olin onnekas, koska mulla oli jo ennalta muutama hyvä ystävä, jotka toimivat "tulkkeina" ja neuvoivat, mitä tehdä (ja mitä ei tehdä) ja millaisista tyypeistä on parempi pysyä erossa. Olin oppinut kieltä vähän ja opettelin lisää. Mulla on aika hyvä kielipää, joten nappasin nopeasti puheesta fraaseja. Yhdestä sanastakin saattoi joskus päätellä, mistä on kyse. Miehen kavereiden kanssa oli huomattavasti mukavampaa viettää aikaa, kun pysyi edes suunnilleen kärryillä. Muutenkin menin vain rohkeasti mukaan, etenkin lapsiperheissä puuhaa riitti aina eikä kielitaidolla ollut niin suurta merkitystä.

Kielitaidosta ja käytöstapojen tuntemisesta oli myös toisenlaista hyötyä. Jotkut suhtautuivat suomalaisiin hyvin nuivasti tai "harjoittelukappaleina", mutta suhtautuminen muuttui, kun paljastui, että ymmärrän kieltä. Että olenkin ihan tosissani.

"Entäs missä vaiheessa tunsitte sopeutuneenne erilaiseen kulttuuriin?"

En tiedä, olenko vieläkään sopeutunut :) Osaan käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla, mutta kotona meillä on oma kulttuurimme. Kulttuurieroja on kyllä ollut, mutta ei mitään järisyttäviä ristiriitoja. Olemme sopeutuneet toisiimme.

Puolisoni on keskieuroopasta, muuttanut perheensä kanssa tänne lapsena ja puhuu suomenkin hyvin. Tämän sisarukset ja vanhemmatkin puhuu suomea niin, että kommunikointi on helppoa. Kuitenkin he keskenään puhuvat äidinkieltään ja keskustelun seuraaminen oli alkuun tosi hankalaa. Parissa kuukaudessa opin joitain sanoja ja koska hyvän kielipään omaan, aloin nopeasti muodostaa itse lauseita niistä sanoista ja lauseista joita keskusteluista oli jäänyt mieleen ja joita puolisko minulle opetti.

Nyt parin vuoden suhteen jälkeen kieli sujuu jo kohtuullisesti ja muidenkin sukulaisten, joita olen tavannut, kanssa olen jotenkuten voinut keskustella. Kulttuurieroja löytyy, vaikka puoliso onkin kasvanut suomessa ja joitain juttuja hänen kulttuuristaan en vieläkään tajua, mutta toimeen ollaan tultu. Keskieurooppalainen ja suomalainen elämäntapa eivät kuitenkaan niin kovin suuresti eroa toisistaan, että missään vaiheessa todellista kulttuurishokkia olisi tullut vastaan.

Pakko sanoa sen verran, että olen Suomeen jo pikkutyttönä vanhempien kanssa muuttanut Aasiasta. Tykkään mustista miehistä ja olen seurustellut melkeen vain heidän kanssan.

Mutta: Minä olen ennenkaikkea aasialainen, toiseksi suomalainen. Ja riippumatta siitä minkä maalaisen kanssa olen. Tuntuu että suomalaiset naiset, jos vaikka seurustelevat arabin kanssa, heidän täytyy ruveta muslimiksi? En ymmärrä tälläistä!

Minulla on jo kaksi kulttuuria, niin miksi pitäisi yrittää kuulua vielä yhteen? Kyllä minäkin teen paljon kotimaan asioita, ruokaa ja joitain muita tapoja, perinteitä. Mutta niin voi tehdä minun poikaystäväkin. Ei meidän tarvitse ruveta leikkimään toisen maan ihmistä, eikä edes suomalaista vaikka minä melko suomalainen olenkin :)

erittäin hyvin. puolisoni sukulaiset ovat korkeasti koulutettuja ja puhuvat kaikki englantia, tosin minäkin hitaalla menestyksellä olen alkanut opiskella mieheni kieltä.

tietenkin erityisesti puolisoni haluaa höpöttää omaa kieltään ollessaan omassa maassaan, hän menee sinne niin harvoin. mutta yleensä siinä vaiheessa yleensä ainakin yksi sukulaisista sitten puhuu minun kanssani, vaikken tarvitsisi ympärivuorokautista small talkia :D

ollaan oltu kohta 2 vuotta yhdessä. osaan vain joitakin sanoja, en mitään kauhean erikoista vielä ja lukeminenkin tuottaa vaikeuksia, kun heillä on täysin erilaiset aakkoset eivätkä he aina kirjoita vokaaleita jne. mutta en oikein ymmärtänyt kysymystä sopeutumisesta erilaiseen kulttuuuriin. meillä on molemmilla omat kulttuurit ja niissä ei ole mitään hirveän suuria ristiriitoja. mieheni on myös erittäin länsimaalaistunut. hän ei harjoita uskontoa, on kaikkiruokainen, juhlapyhiä hän viettää ainoastaan kotimaassaan jne. en koe, että menisimme täysin minun tai hänen kulttuurin mukaan enkä koe, että minun tulisi sopeutua hänen kulttuuriin.