Hallittu ja suunniteltu ero?

Mielestäni hyvin aikuismainen tapa ajatella. Ehdottomasti kannattaa "harkitusti" erota. Harva vaan pystyy niin järkevästi ajattelemaan kaiken "kohun" keskellä. Kannattaa ehdottomasti erota niin, että lapsille aiheutuisi mahdollisimman vähän vaurioita, ja tietysti myös itselleen ja toisilleen. Jos vain pystyy yhtään olla riitelemättä, niin voihan sitä "hitaastikin" erota, tosin se vaatii kyllä itsekuria aikuisilta, koska lapsille ei todellakaan tee hyvää, että vanhemmat riitelevät koko ajan, tai jos on koko aika ahdistava ilmapiiri, niin se vahingoittaa lapsia ihan varmasti. Jos vaan pystytte yhtään olla yhdessä, että "tee mitä teet, sano mitä sanot" olen rauhallinen, enkä huuda ja ala riitelemään, niin se olisi aivan loistavaa. Mutta pystyttekö siihen, sen tiedätte vain te.

Minua ihmetyttää asia, että aina riitelette. Mitä ne asiat ovat joista saatte aina riidan aikaiseksi.
Tottahan se rasittavaa teille itsellenne, kuten lapsille. Mutta ei kuitenkaan niin kamalaa kuin se lopullinen ero.

Miettikää nyt tosissaan, onko aihetta siihen riitelemiseen ja voisiko sen saada loppumaan ilman eroamista.
Nyt ei sitten kannata kuunnella kavereita ja kujanjuoksijoita, jotka sanovat että eroa. Kyse on hyvin vakavasta asiasta teidän perheestä ja eritoten tulevasta ja lasten tilanteesta.

Mitä ero auttaa, olette kumpikin yksin tai sitten uusi kumppani antamassa omia ohjeitaan.
Jo lapsi sairastuu, ei olekaan toista joka hoitaa, myöskin ne taloudelliset asiat aika harvalla paranee tai uusi suhde alkaa elättämään lapsia.

Juu onhan siinä se lapsivapaa, kun lapset ovat ex:llä, sekö onkin kaiken takana, saada omaa aikaa vaikka lastensa elämän kustannuksella.

Sitäkin sopisi ajatella, mitä se ero lapsille todellisuudessa merkitsee, sitä voi kuvitella, että lapset voivat hyvin nyt kahdessa eri paikassa, totuus on kuitenkin toinen.

Pyytäisin teitä toden todella katsomaan totuutta suoraan silmiin, unelmat voi unohtaa. Se uusi elämä on vieläkin vaikeampaa, nyt et voi enää riidellä muutoin kuin huutaa lapsillesi, sillä eihän uudelle suhteelle voi haastaa riitaa ja kaiken lisäksi alkuun hän voi tuntua ihanalta, eihän hänellä ole mitään vastuuta lapsistasi, eikä muustakaan. Muutaman vuoden kuluttua alkaa totuus astua esiin ja uskallat haastaa riitaa uudellekin eli eipä niin kovin usein auta mihinkään.

Joskus voisi hyvä olla ihan lastensa kanssa ja jättää se uuden etsiminen ja onnen hakeminen toisen ihmisen kautta.
Jospa lapset tällä tavoin säästyisivät siltä huutamiseltanne.

Yritin itse tuota samaa,ei toiminut.Meillä tosin vain minä haluan erota ja erohakemuksen jälkeen kaikki on ollut yhtä helvettiä...jouduin luopumaan 'hyvästä erosta' ,pakkaamaan kamat ja lähtemään lasten kans pois...jos teillä molemmat haluaa eron,voi toimia....

Voisin naisena sanoa, että vielä kun riitelette niin asiat kohtalaisen hyvin. Meilläkin oli tuo riitelyvaihe ja ehkä pahimillaan aluksi kun alettiin keskustella eron mahdollisuudesta. Miehen aluksi vaikea ottaa asiaa tosissaan vaikka myöhemmin myönsikin sisimmässään tienneen ettei kaikki ole kohdallaan. Nyt ehkä enemmän hiljainen, kylmän sodan vaihe ja välttelyä. Ikävää vain että toinen ei asian eteen laita tikkuakaan ristiin. odottaa että päätös tulee toiselta. Syyttä tässä tilanteessa ei olla en lähde syitä palstalle revittelemään mutta tyhjiä muuttumislupauksia ei jaksa enää uskoa. Itsekin olen ollut ihastunut ja rakastunut toisaalle, mutta yksipuolista oli se. Osoitti kuitenkin sen että haluan vielä tulevaisuudessa kokea rakkautta, enkä katsele asiaa minkäänlaisten ruusunpunaisten lasien läpi. Ollaan kyllä yritetty ja paljon, mutta irtirepäisy tuntuu niin vaikealta.

Runsas viisi vuotta sitten tilanteeni oli varmaankin pitkälti sama ; muutama vuosi oli eletty avioliiton alamäkeä, kinaa ja riitaa saatiin aikaan asiasta kuin asiasta. Toisen tekemiset ja sanomiset ärsyttivät päivä päivältä enemmän... Yritettiin keskustella rakentavasti, mutta toisen syyttelyksi se joka kerta meni. Lopulta myönnettiin se tosiasia, että suhtemme ei kestänyt elämän väkisin tuomia muutoksia: työttömyyttä, sairastumista, kuolemantapauksia lähipiirissä. Molemmilla oli takki tyhjä.

Taisin olla minä, joka jossain sivulauseessa sanoin sanan "ero" ensimmäisen kerran - ja itsekin pelästyin sitä jotenkin... Käytännön toteutus näytti mahdottomalta: ainokainen lapsemme oli ekaluokkalainen ja kun itse olin pitkäaikaistyötön, ei tullut kysymykseenkään, että olisin pystynyt lunastamaan lapseni isän "ulos" yhteisestä kodistamme niin, että tyttö olisi voinut jatkaa vanhassa koulussa. Maalla kun elettiin, ei vuokrattavia tai ostettavia asuntoja ollut lähitienoolla eli senkään puolen vanhan koulun säilyttäminen ei olisi onnistunut.

Mies kävi pankissa juttelemassa raha-asioistamme ja selvisi, että hän saisi kyllä tarvittavan lainan minun ulos lunastamiseen. Silti jäljelle jäi tyttären koulu- ym tilanne, kesken lukuvuoden ei muutosta voitu ajatellakaan. Tyttärelle olimme kertoneet, että ero näyttää olevan vain ajan kysymys, mutta mitään nopeita päätöksiä emme tee, vaan pyrimme ottamaan huomioon hänen tunteemuksensa. Kun erosta oli periaatteessa päätetty, ilmapiirikin jotenkin keveni, kummallista kyllä. Jonkin ajan kuluttua tyttö teki häkellyttävän kysymyksen yks kaks yllättäen: "näkisinhän mä iskää yhtä usein kuin Sara omaansa?" Tytön toinen hyvä ystävä oli eroperheen lapsi ja kertonut menevänsä isälleen joka toinen viikonloppu ym.

Tuon jälkeen alkoi tapahtua: juttelin tyttären ja isänsä kanssa alueista, joilta alan uutta kotia etsiä ja "piirrettiin kehykset" sille, että välimatkaa isään ei tulisi maksimissaankaan kuin 20 km. Kävin tyttären kanssa asuntoesittelyissä ja parin kuukauden etsimisen jälkeen löytyi sopiva kohde rauhalliselta paikalta ala-asteen läheltä. Muuttomme ajoittui juhannuksen tienoolle, ehdimme olla puolisentoista kuukautta uudessa kodissa ennen koulun alkamista. Muutama päivä koulun alkamisen jälkeen tuli ensimmäinen uusi luokkakaveri meille käymään ja tyttö pääsi hienosti mukaan uuteen porukkaan.

Lapsen isän kanssa sovittiin elarit ja tapaamiset ym sovussa, molemmat olemme pitäneet sovituista ja luvatuista asioista kiinni. Uuteen parisuhteeseen meillä ei ole ollut tahoillamme kiirettä: itse elelen edelleen tyttäreni kanssa kahden ja olen sillä mielellä, että näin on hyvä, tyttö saa minulta tarvitsemansa huomion ja läheisyyden. Sain sittemmin vakituisen työpaikan, joten taloudellisestikin meillä on asiat ok. Ex on seurustellut nyt vuoden ajan uuden naisystävänsä kanssa ja tyttö pitää hänestä kovasti.

Tiedän, että näinkin myönteinen kirjoitus herättää varmasti närkästystä - voihan tätä sanoa eroon "kannustamiseksi", mutta halusin vain kertoa, että harkiten etenemällä erosta voi saada sen karuudesta huolimatta inhimillisen. Tytär on kommentoinnut nyt isompana asiaa niin, että on kiva katsella, miten minä ja isänsä nauramme ja juttelemme sulassa sovussa, kun aina ei niin ole ollut.

Hyvä ex2010! Noin sitä pitää! Hienosti hoidettu! Saatte olla ylpeitä itsestänne.

Upea kirjoitus ex2010!
Itselläni on todella hankala tilanne. Olen uudessa avioliitossa ja minun lapseni ovat aikuisia ja asuvat tahoillaan. Yhteisiä lapsia meillä ei ole uuden mieheni kanssa. Yhdessä olemme olleet noin viisi vuotta, naimisissa kaksi vuotta. Aluksi kaikki oli niin ihanaa, mutta nyt on aika kamalaa. Mieheni tönii minua humalassa, heittelee minua tavaroilla ja saa valtavia raivopuuskia. Hän siis kohtelee minua todella törkeästi. Pyyytää aina jälkikäteen anteeksi käytöstään ja sanoo syyksi, ettei ollut oikein oma itsensä. Kun minä joskus otan puheeksi hänen käytöksensä ja sen vaikutuksen minuun, niin hän kokee, että ongelma on minulla kun en anna oikeasti anteeksi. Minä yritän sanoa, että ei se ole ongelma, vaan se miten hän käyttäytyy. Kieltää kaiken ja on riidan jälkeen oikein kultainen... siivoaa, ostaa kukkia ja hellii... kunnes helvetti taas aukeaa. Mutta miksi eroaminen on niin vaikeaa?

Olisihan se hienoa, jos voisi erota sivistyneesti ja hallitusti. Useimmiten kylläkin pelkkää unelmaa. Vaikka kuinka hienosti suunnittelisi, kaikki ei mene kohdalleen ja eteenkään oman mielen mukaan.

"Tuntuu, että jos jatketaan näin, niin ei kohta enää olla puheväleissäkään."

Siinäpä se. Tuossa tilanteessa vuoden odottelu saattaa ainoastaan pahentaa välejänne. Joka puolestaan vaikuttaa myös lapsiin haitallisesti. Sanottakoon vielä, että riitely ei vielä liene pahinta. Pahinta on se, että molemmat ovat hiljaa. Ollaan kuin muumioita. Kodin ilmapiiristä tulee räjähdysherkkä, tai masentuneen apaattinen. Tämä syö voimia, ja erosta tulee lopulta kaikkea muuta kuin hallittu.