Erosta on vuosi aikaa ja kaikki kaatuu taas päälle, pahemmin kuin kuukausiin.
Kaipaan exää, vaikka tiedän, ettei yhteiselosta tulisi mitään. Ajattelen koko ajan, kuinka onnellinen hän on ja mahtaako hän nauraa kurjuudelleni.
Inhoan ulkomuotoani, enkä jaksa pudottaa sitä 10 kiloa mikä kai pitäisi.
Kaikki ympärillä on niin onnellisia, että oksettaa. Toki olen ollut iloinen heidän puolestaan, mutta enää en jaksa.
Töissä kaikki vaan riitelee, enkä jaksa kuunnella jonninjoutavia valituksia toisista.
Koska minä saan olla onnellinen? Koska helpottaa?
Kaipaan exää, vaikka tiedän, ettei yhteiselosta tulisi mitään. Ajattelen koko ajan, kuinka onnellinen hän on ja mahtaako hän nauraa kurjuudelleni.
Inhoan ulkomuotoani, enkä jaksa pudottaa sitä 10 kiloa mikä kai pitäisi.
Kaikki ympärillä on niin onnellisia, että oksettaa. Toki olen ollut iloinen heidän puolestaan, mutta enää en jaksa.
Töissä kaikki vaan riitelee, enkä jaksa kuunnella jonninjoutavia valituksia toisista.
Koska minä saan olla onnellinen? Koska helpottaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Monen parin onnellisuus on pelkkää kulissia. Monesti yksin on parempi kuin huonossa suhteessa. Parisuhteessa olevista monet kadehtivat sinkkuja ja sinkut taas parisuhteessa olevia. Totuus on, että kukaan muu ei tee sinua onnnelliseksi, vaan tyytyväisyys elämään lähtee omasta itsestä. Itse olen eronnut, sen jälkeen sinkkuillut ja nyt avoliitossa. Minä tavallaan olen edelleen sitoutunut exään jollakin tasolla eli siis ilmeisesti en ole pystynyt "aloittamaan uutta elämää", kuten pitäisi. Erosta on jo 8 vuotta ! Mitä olen oppinut on, että rakastan lapsiani yli kaiken, sukulaiset ovat tärkeitä ja oma elämä pitää olla, esim. työ jossa viihtyy ja hyviä harrastuksia ja ystäviä.
Hei, tämä on tätä yhtä vuoristorataa minunkin elämä. Tuntuu vain kurjalta lukea että vielä vuodenkin jälkeen voi tuntua tuolta, minulla tilanne on kestänyt vasta muutaman kuukauden.
Mutta en tiedä oliko tiedän suhteessa lapsia meillä on ja lapsi on minulla, joten jaksettava on päivästä toiseen.
Olen sairaslomalla parasta aikaa ja mietin miten saisin ex:n ja lapseni tapaamiset onnistumaan, ei
näytä selvää tulevan.
Olen myös todella poikki ja öitä en saa nukuttua kun kaikki jutut pyörii mielessä heti kun herään,
no uni lääkkeen avulla saan nukuttua edes vähän.
Lapselle on kuitenkin pyrittävä luomaan rauhallinen ja turvallinen kodin ilmapiiri jotta koulunkäynti ja muutenkin hänen elämänsä rauhoittuisi ja tähän olen panostanut viimepäivinä itseni unohtaen, kieltämättä olen ihan lopussa kun ei voi tunteitaan näyttää.
Onneksi on ollut myös apua saatavilla jotta on päässyt ulos happea ottamaan siis ei ravintolaan vaan lenkille.
Ruoka ei maistu minulle olen laihtunut n. 13 kg ja painan tällä hetkellä n. 57 kg. Syön väkisin jotain, jotta en ihan kuihtuisi kokoon. Mutta ex:ää ei ole yhtään ikävä päinvastoin en halua nähdä häntä koskaan ja en varmasti ottaisi takaisin jos sitä ehdottaisi.
Voimia sinulle ja jokaiselle meille annetaan juuri sen verran kannettaavaa että jaksamme kantaa sen. Kyllä se varmasti vielä helpottaa,
ehkä olisi hyvä hakea myös vertaistuki ryhmään ja
Fischerin Jälleenrakennus kirja on hyvä.
Ailakos se täälläkin ;) En ihmettele että on paha olo.
Tässäpä se syy siihen tapaamissotkuusi taitaa olla:
"Mutta ex:ää ei ole yhtään ikävä päinvastoin en halua nähdä häntä koskaan", sillähän siitä näkemisestä pääsee, kun ei halua lapsen ja isän tapaamisten sujuvan, vaan päinvastoin lopettaa ne kokonaan.
Minunkin erosta kohta vuosi. Itse lähdin. (suhteeni oli se lopullinen niitti). Koko ajan on ollut paha olla, mutta missään vaiheessa en löytänyt peruutusvaihdetta.
Nyt olen sitten ajautunut todella syvään kriisiin. Kaipaan kovasti exää ja yhteistä elämää, jonka nyt näen niin erilaisena.
Olen viestittänyt tunteeni myös exälleni, mutta toki kunnioitan hänen, toivonmukaan jo tasapainoisempaa elämää. Elämä jatkuu, päivä kerrallaan, mutta pahalta se nyt tuntuu!
Eipä tästä sinulle lohdutukseksi ollut, mutta tiedätpähän, ettet ole tunteinesi yksin.
Kiitos vastauksista.
Enpä tiedä lohduttaako tieto, että en ole yksin, ei kai sitä pahimmallekaan vihamiehelle toivo tällaista mieltä.
Yhteinen lapsikin on ja tapaamiset sujuvat suht hyvin ja silloin, kun on sovittu. Jotenkin vaan nyt olen ihan loppu. Siipi maassa.
Jaksamisia muillekin. On kai huomenna helpompaa...
Se on kyllä jännä, että tämän helvetin läpikäyneenä ei kenellekään samaa toivo.
Pikemminkin välillä tulee ihan kauhea olo, kun kuulee jollekin toisellekin käyneen näin.
Olet kuitenkin käynyt eroa läpi jo pitkään. Vaikeita aikoja on tullut ja mennyt ennenkin. Se menee ohi. Niinhän se kaikkein mustin hetki ennenkin on aavistuksen helpottanut. Eikö?
Onhan sinulla tekemistä esim. silloin kun lapsi on poissa? Yritä jaksaa tehdä jotakin mukavaa. Itse olen pakottanut itseni (puoliväkisinkin) tekemään kaikenlaista. En nyt tiedä onko se niinkään helpottanut, mutta on aina saanut kyseisen päivän iltaan asti.