Aloin seurustella mieheni kanssa 15 vuotiaana. Nyt olen 34 v ja naimisissa olemme olleet yli 13 vuotta. Onko minulla 30 v kriisi vai kaipaanko elämätöntä vapautta, kun ero pyörii mielessä... En ole rakastellut yli vuoteen, mieheni ei ole koskaan kiihottanut minua. Kaksi lasta olemme kuitenkin saaneet aikaan. En rakasta enää miestäni, olen hänen kanssaan vain tottumuksesta. Mieheni on kiltti perheenisä, hän hoitaa kotiamme, leipoo, laittaa ruokaa, kuljettaa lapsia harrastuksiin. Minä saan harrastaa ja kulkea koulutusmatkoilla. Olenko aivan järjetön, kun haluan jättää tällaisen miehen? Miinuspuoliakin toki on, seksi ei toimi, keskusteluyhteyttä ei ole, hän kysyy aina minulta neuvoa, joudun kantamaan vastuun kaikesta. En koe saavani tukea vaan joudun olemaan itse turvan antaja. Pelottaa, milloin loukkaan häntä ja lapsia syvästi, katselen miesmarkkinoita "sillä silmällä". Jos nyt lähden, kadunko vuoden päästä...
Erota vai ei?
Seonnut?
153424
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minulle tuli liki 50-vuotiaana vaimonvaihdossa tavallaan yllätyksenä se, että enää ei ollakaan, sanoisinko, samalla viivalla, kuten nuorena. Naiset kiinnostuivat minusta myös paljolti sen takia, mikä asema minulla on työelämässä – ja sitä kautta yksityiselämässänikin. Myös minä edellytin naiseltani tiettyä tasoa. Meidän pitää olla samalla tasolla ajatusmaailmammekin puolesta. Toki monet muutkin asiat ratkaisevat.
Uskon, että tätä ei useinkaan alkuhuumassa tulla ajatelleeksi. Vasta myöhemmin huomataan, että ei tämä olekaan kivaa, me ollaan liian erilaisia. Se kai on se paljonpuhuttu arki..
Kadut jos nyt eroat, tai haet sivusuhdetta ... mutta kadut myös ellet mitään tee (tai ette tee)
Keskustele miehesi kanssa ongelmista, rauhassa ja harkiten, kerro ettet ole tyytyväinen suhteesenne ... eikä se johdu miehestä, tai sinusta ... mutta jotain tarttis tehdä.
On korjausliikkeiden aika... tänne kirjoittaminen on ihan OK, mutta miehesi kanssa sinun keskusteltava. Aika ei asioita korjaa, vaan niihin tarttuminen. Luulen että ennusteenne on hyvä, kunhan oikein suhtaydytte tilanteeseen ... miehillekin luullun arvaaminen ja ajatusten lukeminen on mahdotonta.
Hakekaa yhdessä apua, jos tilanne pahasti lukossa. Mutta hyväksy itsellesi myös tunteet joita koet, ne ovat aitoja eivätkä mielikuvituksen tuetetta ... oirehtimista pahasta olosta.
Tuossa lainaus aikaisemmasta kirjoituksestani, ehkä siitä joitain ajatuksia, vaikkeivat suoraan tilanteeseesi liitykkään ... ainakaan vielä.
**************
Niinhän sitä sanotaan, että nuori rakkaus on sokea ... myös silloin molemmat jaksavat ”panostaa” suhteeseen, ja se toimii vaikkei kummemmin mitään teekään (vähän niin kuin uusi auto). Toisaalta, ne piirteet ja ominaisuudet joita ei rakasta jäävät huomiotta (etenkin nuorten rakastuneiden kohdalla). Kun arki tulee, ja ne ala-/ylämäet, työ ja pienet lapset … niin herkästi moni pariskunta jättää suhteen huoltamisen, luullaan että ”tällaista tää elämä nyt on” ja että aika hoitaa murheet… otetaan toinen itsestäänselvyytenä, eikä aikaakaan kun nimenomaan näkee toisessa vain niitä asioita joita rakastuneena ei huomannut.
Luulen, ettei rakkaus mikä alussa oli häviäkään … mutta se jää jalostumatta kumppanuudeksi, toisen kunnioittamiseksi, tahdoksi rakastaa, voimaksi vanheta onnellisina yhdessä. Hyvä puuntaimi jää kasvamatta komeaksi puuksi, jota eivät kovimmatkaan myrskyt kaada. Kun toinen tai molemmat huomaavat suhteen mahdottomuuden ja tulevaisuuden toivottomuuden, tai kuinka epätyydyttävä avioliitto on käsissä … on viimeistään aika tunnustaa aviokriisi. Siitä alkaa tilanteen analysointi ja työstäminen, iso urakka joka toivottavasti päätyy aikaisempaa vahvempaan suhteeseen, tai sitten ei… (ja tästä vaiheesta olen kirjoittanut paljon täällä, siitä mikä minusta on tuossa vaiheessa ”aitoa yrittämistä”)
Pahinta mitä voi tehdä on valehdella itselleen … esimerkiksi että on onnellinen avioliitossaan, vaikkei niin olisi. Tai että suhteemme on kunnossa, jos pää on hajoamaisillaan.
Jotta suhdetta edes voidaan ryhtyä korjaamaan ja "yrittämään", pitäisi molempien tiedostaa että jotakin on vialla ... eli kummatkin pistävät itsensä "likoon". Jos vain toinen "tekee kaikkensa", ei tilanne tule parantumaan. Mutta on totta, että tämä ymmärrys parisuhteen tilasta voi tulla puolisoille eri aikaan ... ja siinä hyvä jos malttaa antaa toiselle aikaa tajuta tilanteen vakavuus, ja että asialle tehtävä jotain.
Mutta oletetaan että jossain vaiheessa molemmilla puolisoilla on syntynyt yhteinen käsitys siitä, että suhde natisee liitoksistaan ... toisella tai molemmilla on paha olla. Sitten keskustellen (tai/ja terapiassa) saadaan yhteinen tahtotila tai "visio" siitä millaista suhdetta tahdotaan, realistisesti ja "rajoitteet" tunnustaen (hieromalla ei porsaasta ajokoiraa saa).
Ihme olisi, jos tuon yhteisen tahtotilan saavuttamiseen ei molempien tarvitsisi muuttaa tapojaan elää suhteessa, käyttäytyä toisin, ja oppia uutta. Se on raskasta ja vaikeaa, vaatii paljon voimia, rakkautta (perusedellytys), tahtoa, tukea ja rohkeutta.
Muutokset eivät tapahdu hetkessä, vanhoihin toimintamalleihin on kummankin helppo palata ... poisoppiminen vanhoista huonoista tavoista elää suhteessa on vaikeata mutta ei mahdotonta. Haastavaa on myös löytää ne asiat mitkä suhteen alkuvaiheessa saivat endorfiinit jylläämään (edellyttäen että niitä on edes ollut...).
Mielestäni tämä on sitä yrittämistä ja "kaikkensa tekemistä suhteen pelastamiseksi" ... jota ei pidä sekoittaa uhrautumiseen tai pienimmän riesan valitsemiseen ("paskaahan tämä on, mutta en nyt mutakaan keksi").
Jos kaikesta tuosta huolimatta käy ilmiselväksi, että odotukset hyvästä suhteesta eivät toteudu ... ja MOLEMMAT ovat yrittäneet, mutta yhtälö on mahdoton. Ehkä suhteessa tapahtunut niin peruuttamattomia asioita, ettei tahdosta huolimatta asioita saa enää korjatuksi tai siihen ei kyetä. Tai toinen osapuoli ei oikeasti olekaan tilanteen vakavuudesta tai muutoksen tarpeesta lainkaan samalla viivalla ... puolisolle kun voi yrittää ojentaa "muutoksen köyttä" ja toivoa että hän siihen tarttuu (tämä sitä yrittämistä), mutta kaikki tietävät että köydellä voi vetää mutta sillä mahdoton työntää.
Mielestäni jos jokseenkin kuvaamani kaltaisen prosessin pariskunta on käynyt, mutta sitä yhteistä tahtotilaa ei saavuteta. Yhdessä olo ei tunnu hyvältä, eikä luonnolliselta. On tunne, että toisaalla voisi olla onnellinen ... saada rakkautta ja voida osoittaa sitä. Olisi tahtonut sitä puolisoni kanssa, mutta eivät siihen syystä toi toisesta kykene enää ... silloin mielestäni voi sanoa "Tein kaikkeni, mutta eriteillä olen/olemme onnellisempia".
Ja mikä yhdelle on ”tein kaikkeni” ei sitä ole toiselle (yksi jaksaa hakea muutosta vuoden, toinen viisi, joku ikuisesti)… tämän lopulta vain kukin yksilö voi määrittää omalle kohdalleen.
Lopuksi, olen täysin vakuuttunut että pariskunnat voivat päästä vaikeidenkin kriisien yli … he voivat saavuttaa paljon vahvemman liiton mitä se koskaan aikaisemmin oli ollutkaan – tämä edellyttää sitä, että rakkaus ei ole kuollut ja että sitä on edes joskus ollut. Mutta ellei näin onnellisesti käy, on hyväksyttävä sekin vaihtoehto ettei kovallakaan yrittämisellä saatu suhdetta molempia tyydyttäväksi … silloin johtopäätösten aika.
Luin tuon uudelleen, pesin silmälasini ja näin kaiken hiukan eri valossa kuin ensimmäisellä kerralla.
Kirjoitat usein tuosta pään kestämisestä, nyt huomasin itse jo luokittelevani itseäni terapian tarpeessa olevaksi.
Leikki leikkinä, mutta nyt alkaa pelottaa todella. Minä kun kuvittelin että saisin pysyä turvassa tässä suhteessa. Ilman että mitkään myrskyt myllertäisivät ylitseni. Utopistinen haave.
Ajatella nyt vasta huomaan mitä teen. Suojelen miestäni. Vaikkei häntä edes mikään uhkaa. Tai no minä tietysti. Mutta kiellän vihani ja katkeruuteni jotta saisin säilyttää lintukodon ja leikkiä onnellista tässä. Enhän minä taivasnähköön ole enää lähelläkään onnellista. Sanotaanko että hengissä, mutta selviänkö myrskystä.
Siis en paapo miestä en hoivaa mutta ai, ai, En todella ravistele häntä huomaamaan missä mennään.
Hänhän on aikuinen, vastuussa itsestään ja elämästään enhän minä ongelmiani syrjään siirtämisellä mihinkään pääse vaikka odottaisin vuoden tai sata.
Nyt pitäisi uskaltaa nostaa se ruma kapinen kolli pöydälle ja alkaa sörkkiä sitä, uh että se näyttääkin kamalalta. Missä maailman kaikissa kolkissa se onkaan noita ötököitä karvoihinsa kerännyt.
Niin niin tämä on näitä pahoja päiviä sain taas vasten kasvoja aika paukun vihaa ilman mitään järjellistä syytä. Mutta kuten tapanani on ollut nielen nielen ja nielen ja ajattelen että hän tarvitsee vielä hetken aikaa. Ei tarvi. Herätyskelloa ukkoseni kaipaa.
No nyt M36 Voit nyökkäillä siellä koneellasi, heräsihän tuo nainen viimein huomaamaan tilanteen. Naurettavaa että osaan niin tarkoin kertoa miltä tuntuu ja huijata itseäni luulemaan että paise ei muka ole paha.
M38 ojenna nyt se auttava kätesi. Kiitä kauniisti puheistani. Mikä minuun meni? Kuvittelinko tosiaan yksin jotenkin läpi seinän pääseväni. Tuonko kolmimetrisen... Eiköhän ole aika ravistaa kaveria olkapäästä ja kysyä josko tuo suostuisi kätensä ristimään jotta on mistä ponnistaa.
M38 haluan sanoa, etten nyt karkaa tästä hukkaan ja lyö läskiksi kaikkia minkä vuoksi lupasin tapella. Nyt käärin hihani ja vedän tuota ukkoa turpaan jollei ala heräämään, aina vaan kuorsaa...
Ja jollei herää? Kai minä sitten eroan, ja sitten turjake viimeistään herää jollei heti... tämän kävin jo läpi pitäisi myöntää tosiasiat kun aikuinen kehuu olevansa. Jos tuo turjake ei koskaan halua kohdata itseään ja etsii kiltimmän naisen rinnalleen sellaisen huonosti pidetyn joka on kiitollinen siitä ettei mistään puhuta....
Niin niin lopputulos on että kai minä sitten menetän tuon miehen jota en niin kovasti koskaan rakastanutkaan. Mutta tämä koti oli varsin hyvä yritys, toimi mainiosti ja tilinpäätökset aina plussalla. Kurjaa jos joutuu nostamaan rensselit naulaan vaikka firma näytti melkein terveeltä ja toiminta kuntoiselta.
Mutta näin no nyt aloitan sitten sen lähitaistelun. Lapset ruotsiin ja aseet tanaan täältä tullaan elämä. Entä jos onnistun. Jos hyökkään neuvostoliittoon räjäytän pankin ja pelastan liiton...
Onkohan tuo millään lailla enää reallistinen toive. Hymyilee täällä sarkastisesti. No jaksoin minä kauan itseäni huijata.
Kiitos M36 herätyksestä, jouduit kyllä ravistelemaan useamman kerran, sellainen olen huono heräämään. Ja kiitos M38 Sinä puolestasi annoit uskoa valoit toivoa lähes toivottomaan sotajoukkoon.
Peli ei vielä ole menetetty vaikka huonolta näyttää...
Mitäpä tuohon sanoisi ... näissä keskusteluissa ei ole voittajia, tai yhtä totuutta ... vain mielipiteitä asioista, heittoja ilmaan ... eihän täällä kukaan tunne sinua saati tiedä tilannettanne.
Mielestäni on hyvä idea ravistella miestäsi, mutta ei lekalla ... vaan asia selvittäen, tarvitsette apua, sinulla ei ole hyvä olla. Kuinka mies joka rakastaa puolisoaan voi olla tekemättä mitään, jos vaimo kärsii... mielestäni sekin kertoo jotain suhteesta.
Tiedän kokemuksesta; "hieromalla ei porsaasta ajokoiraa saa" ... mutta helvetin hyvän porsaan kyllä. Eli, kun otat asian puheeksi, tee selväksi ettet ihmettä tai kummempaa "mega muutosta" odota, et siihen itsekään pysty. MUTTA, odotat että te molemmat haluatte suhteestanne sellaisen missä MOLEMMILLA hyvä olla ... tahdot että selvitätte millainen se olisi, onko teillä siihen mahdollisuuksia ... ja KUN ON, niin mitä tehdään, jaksammeko yksin vai haetaanko ulkopuolista apua, osaammeko oppia pois vanhasta, tahdommeko oppia uutta (ihminen ei silti muutu).
Noin se toivottavasti lähtee, ei ehkä tänään, eikä ensi kuussa, mutta jossain vaiheessa ... sinun määritettävä se milloin et enää jaksa yrittää yksin (tai todeta oikeutetusti "tämä suhde riittääkin minulle").
Ja se pään sekoaminen ei ole "heitto", olen surullisen läheltä nähnyt mitä voi käydä kun toinen jaksaa "yrittämisessä" vetää maratonin, ja toisella tekee mailin kanssa tiukkaa -- tämä ei teidän tilanne, mutta näissä parisuhdekriiseissä ihmiset alkavat ihan oikeesti oirehtimaan jos suhde koetaan olevan lopullisesti umpikujassa ... silloin ei kenelläkään ole kivaa, ja on aika johtopäätöksille (minua loukkaisi elää naisen kanssa, joka kärsii seurassani ... loukkasi)
Ihan kuin oma elämäni. Luulen että tuo/tämä on enemmän kolmenkympinkriisi, mutta tullessaan se kyllä siepoo mukaansa parisuhteenkin.
Minäkään en suuremmin innostu miehestäni, seksiä sentään harrastan, useammin tahtoisin mutta toistaiseksi tyydyn tähän.
Sinuna en tekisi hätiköityjä päätöksiä. Olen tosin vuoden nuorempi mutta luulen ettei maailma ja mukavat miehet minnekkään karkaa vaikka katsoisinkin hetken vielä tätä tässä.
Tietysti tuo seksittömyys muuttaa asetelmia eikä sitä kautta ole verrannollinen omaan liittooni.
Kerroin tuolla jossain ettei tämä odottelu ole turhaa tai hukkaan heitettyä aikaa, tässä hiljaisuudessa, miehen vältellessä on hyvä aika keskittyä pohtimaan suuria. Mitä itse elämältään tahtoo? Mitä täytyy tehdä tuon saadakseen? Ja mistä täytyy ehkä luopua?
Vaikka elämä näyttää tylsältä se on silti aika kasassa. Jos olet vasta astumassa kriisiin voisit opetella tuntemaan itsesi siinä liitossa ja olla vahvempi hakiessasi eroa jos siihen päädyt.
Toisaalta voit erota ja prosessoida itsesi yksin. Ilman katkeruutta tai tuota joskus raskasta arkea, jossa ei enää ole tunteita.
Omalla kohdallani en usko että ero uuden paremman miehen toivossa on kovin järkevää.
Kukaan näistä tai tuolla ulkona olevista miehistä tuskin voi taikoa elämääsi ruususen uneksi noin vain. Tietysti ihastuminen tuo kivaa sälää elämään, mutta arki se koittaa uudessakin liitossa.
Pessimistikö olenkin en tiennyt itsekkään. Tottakai toivon itsellenikin upean suhteen jossa keskustellaan ja ollaan avoimia, mutta meillä ihmisillä on paha tapa ajautua kriisiin tasaisin välein. On minun kriisini, sinun kriisisi ja meidän kriisit. Noiden keskellä kun palloilee niin se arki ja tylsyys tuntuu joskus niin ihanalta.
Itse tulen torjutuksi usein. Miehistä tuo kuulostaa ehkä tavalliselta, naisena itsetuntoni kolahtaa joka kerran aika pohjaan ja aina menee aikaa uida pintaan.
Voisin esittää halutonta jotten ahdistaisi, toisaalta luulen että olisimme sen jälkeen Seonneen tilanteessa. Eli pidän kanavaa auki vaikka vesi virtaa enää toiseen suuntaan.
Miksi jatkan? vaikkei mies suuremmin koskaan ole sytyttänyt, ei avautunut juttelemaan. Hän on kuitenkin tuollainen tavallinen turjake kunnollinen.
Ja se seksi? Seksi on seksi on seksiä. Luulen että meillä naisilla on paha tapa liittää tuo ihastus rakkauteen. Kun ihastuu seksi on upeaa ja harmoonista täydellistä. Mutta entä kun ihastus viilenee? ... Selityksiä. Luulen että leikkimällä, tai käyttämällä miestä johon itse joskus sorrun... (Kamalaa) Seksistä tahtoessaan saa sen mitä seksistä voi saada.
Taidan olla pahemmin seonnut kuin seonnut. Kommentteja joko saisin kelan tuen lyhytterapiaan? Vai kannattaako samantien ottaa pisin mahdollinen paketti?
seksiä harrasteta ja 2 lasta on saatu aikaiseksi...en ole ikinä ns.rakastanut tulenpalavasti miestäni,olemme olleet "kakarasta"asti yhdessä ja näin tässä kävi...tahtoisin elämänkumppaniltani tasavertaisuutta,keskustelukykyä ehkä jopa pientä romantiikan poikasta.Oma palleroni on kaljaa kittaava 30-kriisissä painiskeleva mutrusuu joka on AINA pahalla päällä.poikkisanan kun sanoo on piru irti...
Itselläni on julmettu mielikuvitus suotu ja nykyään katselen ja haaveilen villeistä orgioista jopa työkavereitten kanssa(NOLOA)
Kokeileppas pientä vipinää järjestää,katso miltä tuntuu,itse tiedän että se pitää paskankin suhteen elossa pitkään.Mutta tee se niin että se on oma salaisuutesi...ei kannata hätiköidä...
Mukava kuulla, että on muitakin kuin minä samassa tilanteessa. Olenkin jo järjestänyt itselleni säpinää, kylläkin vielä ihan kilttiä. Kivasti se tuo vauhtia arkeenkin, mutta toki siinä on jo sormetkin palaneet kiltteydestä huolimatta. Nälkä vain kasvaa syödessä ja haluaisin kokeilla, minne asti kantti kestää ;-)Elämätön elämäkö se kuitenkin minua riivaa, kenpä tietäis sen. Parisuhde viikonlopulle ollaan menossa, joten kiitos M36 ajatuksistasi, vaikka sillä tiellä jo olenkin. Ongelmaa voi kyllä aiheuttaa se,että rakkaus, jos sitä todellakaan koskaan on ollutkaan, on kuollut minun osalta jo vuosia sitten. Mieheni taas tuntuu palvovan edelleen jokaista askeltani. Miksi nainen ei voi koskaan olla tyytyväinen?!?!?
...se, että miksi rakkaat siskokullat elätte suhteessa, jossa ei ole rakkautta? Teette siinä tosiaan karhunpalveluksen itsellenne ja "rakkaallenne". Eihän sellainen parisuhde voikaan toimia, koska siinä ei ole sitä RAKKAUTTA.
Ei ihmissuhteeseen "ajauduta". Ei syytä saisi vierittää toisen harteille. Jokainen meistä yleensä päättää kenen kanssa lapsia tekee. Raiskauksen uhrina raskaaksi tulevat nyt ovat asia erikseen. Aivan itse sen salarakkaan kanssakin kuherrellaan. Ei kukaan sinne aja/ohjaa/pakota.
Otettaisko hieman vastuuta omasta elämästä?
Oma tilanteeni on samantapainen kuin sinun. vaimoni on hyvä perheenäiti, kaikki on muutenkin ulkoisesti hyvin. Lapsista enää nuorimmainen on kotona, hänkin kahden vuoden kuluttua luultavasti pois. Nyt pitäisi olla aikaa meille kahdelle, vaan mitä on. Seksin ja rakkauden ja yhteiselon kanssa on ollut ongelmia ties kuinka kauan - minun mielestäni. Vaimon mielestä asiat ovat aika hyvin. Olen puhunut, hän on selitellyt, olen taas yrittänyt jatkaa. Ja taas on palattu keskusteluihin. Sitten minun elämääni ilmaantui toinen nainen, jonka kanssa kaikki oli täysin erilaista. En tarkoita vain seksiä, vaan myös keskusteluja ja ajatuksia, myös alkuhuuman jälkeen.
Siitä tulikin sitten todellisia vaikeuksia. Olen nyt kuukausikaupalla roikkunut vaimon luona ja mieli palaa toisen luokse. Arvannet millaista se on, tuskaa, ahdistusta, epätoivoa. Olemme olleet ammattiauttajien luona, minä en vain saa otetta itsestäni, että yrittäisin kunnolla tässä liitossa. Silti en ole lähtenytkään, kun tuntuu kovalta rikkoa pitkä liitto. Vaimo haluaisi jatkaa ja sanoo antavansa anteeksi. En kadu sinänsä yhtään toista suhdetta, joka on ollut mahdottoman upeaa, vaikka se on tuottanut kaikille meille kolmelle myös paljon tuskaa.
Toisia on vaikea neuvoa, kun tilanteet ja yksilöt ovat erilaisia. Sanon kuitenkin, että koita ja yritä miehesi kanssa nyt, kun kolmatta osapuolta ei vielä kuvioissa ole. Jos siihen tulee joku ulkopuolinen rakkaus, niin tilanne on paljon vaikeampi.
Et ole järjetön. Miehesi on kiltti mies ja se on erittäin paha juttu.
Jätä hänet. Se on parasta hänelle, koska hän voisi vihdoinkin päästä eroon kiltteydestään, ja muille kilteille miehille hyvä varoitus jo etukäteen.
Ja teet samalla palveluksen itsellesi, kun pääset kunnolla elämästä kiinni. Ehkä jopa ex-miehesikin vielä oppii elämään samalla kertaa.
Luultavasti kadut jos lähdet. Mutta, elä niillä koulutusmatkoilla niin höyrähdyksesi menee ohi. Jos yli nelikymppisenä tuntuu samalta niin lähde sitten. nyt olet kuitenkin vielä liian nuori ajattelemaan asiaa siltä kantilta. Suosittelen tätä.
Minusta taas tuntuu, että jos nyt lähden, ehtisin vielä elää "uuden" elämän tai vaikka kaksi jos siltä näyttää! Vaikka ikää onkin jo/vain 32, riippuu miltä kantilta asiaa katsoo, olen ollut saman miehen kanssa lähes 20 v...
Painovirhe paholainen iski... Olen edelleen 34 v, en ole nuortunut 2 vuotta :-)
Mun juttu... oikein pelästyin, kun luin tarinaasi... Erosta olemme puhuneet, mutta mieheni mielestä ei ole mitään syytä erota!? Tuntuu, kun olisin kasvi josta on jäljellä kuivat, pystyyn kuolleet risut! Mikään ei kiinnosta, ei huvita mikään..vastaan hänelle aina vaan aha... jaa... Silti hän aina välillä kysyy, oletko tosissasi eron suhteen? Kun vastaan, että olen hän vastaa vaan ettei hänestä meidän kannata erota?! Ei kai ero rahallisesti "kannata", mutta mitään muuta yhteistä ei ole kun koti ja lapset, niin mitäpäs teet?!?
kysyt meiltä kautta rantain "MITÄ TEEN?"
Kerro sinä, mitä tahdot elämältäsi ... ja mitä olet ajatellut asian laidan parantamiseksi itse TEHDÄ?