Työpaikassani näyttää toistuvan jälleen se vanha tuttu ilmiö syntipukin hakemisesta ja löytämisestä. Sama ihminen näyttää tekevän kaikki ne pienet tai isommat virheet tai poikkeamat, joita tekee lähes joka toinen aina silloin tällöin, jos niitä edes kaikkia voisi virheiksi nimetä. Voisi kirjoittaa vaikka luettelon niistä tavoista, joilla tuota valittua sitten kohdellaan, mutta niitä on niin perusteellisesti kuvailtu tällä palstalla eri kirjotuksissa, että jääköön nyt väliin. No, eihän tämä syntipukki-ihminen niitä kaikkein sosiaalisimpia luonteenlaatuja ole eikä muutenkaan "lirkun lirkun"-tyyppejä, mutta ei riitelekään. Sen sijaan kiltti ja hiljainen on. Ja ahkera perustyössään, sitä jo hänen asiakaskäyntilukunsakin osoittavat.
Eipä vain nekään työtoverit voi viheltää peliä poikki, jotka ovat muutoin sitä mieltä, ettei asia ole oikein. Yksin en uskalla puolustaa työtoveria, koska sitä pelkää tulevansa itse leimatuksi.
Tietysti tuo onneton on sitten alkanutkin mogata ehkä hiukan muita enemmän, kuten unohtelemaan asioita, mutta ei kai sitä ihminen olisikaan jos kaiken robottimaisesti kestäisi. Kun ei ikinä saa hyvää palautetta, vaikka aihetta olisikin.
Tietysti tässä on kysymys ryhmäilmiöstä, mutta myös työpaikan rakenteiden ja hallinnon heikkoudesta. Mutta ei vain hallinnon, vaan koko kaartin lyhytnäköisyydesta ja haluttomuudesta hahmottaa kokonaisuuksia. Ja siitä, kuinka meillä ihmisillä on taipumus myös työelämässä peitellä oma riittämättömyytemme toisten virheisiin.
Eivätkä mitkään valtakunnan työnohjaukset ole auttaneet tähän ilmiöön. Hetken ollaan muka niin yhteishenkisisiä ja erilaisuutta ymmärtäviä, sitten jonkun syyllistäminen milloin hienommassa milloin karkeammassa muodossa taas alkaa. Reiluus ja avoimuus kertakaikkiaan puuttuu. Olen ihan suu ympyriäisenä katsonut, kuinka paljon ja kuinka usein tuo ihmisparka joutuukaan sivuuttamaan ja antamaan anteeksi. Jopa törkeydet ja lapsellisuudet, joita ei aikuisilta ihmisiltä enää odottaisi.
Kun syntipukki on vielä vanhempi ihminen, hän ei varmaan senkään takia jaksa taistella ja pitää puoliaan, vaikka on tietääkseni aina ollut varsin luova ja ideoiva ihminen. Nyt kun hän yrittää sanoa jotain vaikkapa tiimissä, niin monta kertaa sitä ei olla kuulevinaan tai se keskeytetään, heitetään kommentti, joka kuulostaa siltä, niinkuin tuo toinen olisi vähä-älyinen, vaikka hänellä olisi varmaan tiedoillaan ja kokemuksellaan muille vielä paljon annettavaa. Minun käy todella sääliksi, ehkä osittain myös siksi, että olen itsekin ikääntyvä ja kuvittelen millaista on olla muutaman vuoden päästä työyhteisössäni, joka sinänsä on minulle ollut tärkeä, ja jonka ihmisistä kuitenkin pidän. Alkavatko nuoremmat nokkia ja pitää kirjaa pikku myöhästelyistä tms. tai valittamaan, etten ole enää yhtä ripeä ja "noheva" kuin ennen. Ja taluttavatko he sitten minut kauniisti pihalle vai kantavatko peräti kultatuolissa. Minä kun haluaisin lähteä omn jaloin ja päättää tuollaisista asioista ihan itse.
Eipä vain nekään työtoverit voi viheltää peliä poikki, jotka ovat muutoin sitä mieltä, ettei asia ole oikein. Yksin en uskalla puolustaa työtoveria, koska sitä pelkää tulevansa itse leimatuksi.
Tietysti tuo onneton on sitten alkanutkin mogata ehkä hiukan muita enemmän, kuten unohtelemaan asioita, mutta ei kai sitä ihminen olisikaan jos kaiken robottimaisesti kestäisi. Kun ei ikinä saa hyvää palautetta, vaikka aihetta olisikin.
Tietysti tässä on kysymys ryhmäilmiöstä, mutta myös työpaikan rakenteiden ja hallinnon heikkoudesta. Mutta ei vain hallinnon, vaan koko kaartin lyhytnäköisyydesta ja haluttomuudesta hahmottaa kokonaisuuksia. Ja siitä, kuinka meillä ihmisillä on taipumus myös työelämässä peitellä oma riittämättömyytemme toisten virheisiin.
Eivätkä mitkään valtakunnan työnohjaukset ole auttaneet tähän ilmiöön. Hetken ollaan muka niin yhteishenkisisiä ja erilaisuutta ymmärtäviä, sitten jonkun syyllistäminen milloin hienommassa milloin karkeammassa muodossa taas alkaa. Reiluus ja avoimuus kertakaikkiaan puuttuu. Olen ihan suu ympyriäisenä katsonut, kuinka paljon ja kuinka usein tuo ihmisparka joutuukaan sivuuttamaan ja antamaan anteeksi. Jopa törkeydet ja lapsellisuudet, joita ei aikuisilta ihmisiltä enää odottaisi.
Kun syntipukki on vielä vanhempi ihminen, hän ei varmaan senkään takia jaksa taistella ja pitää puoliaan, vaikka on tietääkseni aina ollut varsin luova ja ideoiva ihminen. Nyt kun hän yrittää sanoa jotain vaikkapa tiimissä, niin monta kertaa sitä ei olla kuulevinaan tai se keskeytetään, heitetään kommentti, joka kuulostaa siltä, niinkuin tuo toinen olisi vähä-älyinen, vaikka hänellä olisi varmaan tiedoillaan ja kokemuksellaan muille vielä paljon annettavaa. Minun käy todella sääliksi, ehkä osittain myös siksi, että olen itsekin ikääntyvä ja kuvittelen millaista on olla muutaman vuoden päästä työyhteisössäni, joka sinänsä on minulle ollut tärkeä, ja jonka ihmisistä kuitenkin pidän. Alkavatko nuoremmat nokkia ja pitää kirjaa pikku myöhästelyistä tms. tai valittamaan, etten ole enää yhtä ripeä ja "noheva" kuin ennen. Ja taluttavatko he sitten minut kauniisti pihalle vai kantavatko peräti kultatuolissa. Minä kun haluaisin lähteä omn jaloin ja päättää tuollaisista asioista ihan itse.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tuttua, niin tuttua - työpaikalla on varsinainen kiusaamisen kulttuuri joka rehottaa juuri mainisemallasi tavalla. Ihmisten hyväuskoisuutta käytetään hyväksi esittämällä kaikki kiusattuun kohdistuvat asiat sillä tavoin, että kiusaaminen näyttäisi oikeutetulta. Ihan ulkopuolisetkin ja joita on pitänyt joteensakin täysipäisinä osallistuvat mokomaan. Suorastaan hävettää ihmisten ajattelemattomuus, kun suin päin rynnätään yksissä tuumin tekemään kaikenlaista ja miettimättä laisinkaan siinä tilanteessa, mihin kaikkeen sitä itse syyllistyy.Surullista, niin surullista..
Kuvasit erittäin hyvin kiusaamiskuviota.