Tää sopis paremmin mielenterveyspalstalle, mutta laitan myös tänne.
Oon seuraillut tätä sinkkupalstaa aina välillä, kun mun on ollut helppo samaistua vihassa, katkeruudessa ja huonossa itsetunnossa vellomiseen.
Nyt alkoi kuitenkin riittää melkein vuosikymmenen alas- ja välillä vähän ylöspäin mennyt angstaus ja aattelin, että on aika taas yritä kavuta ylöspäin.
Kallonkutistajaan ei vaan ole varaa eikä haluakaan hyvää terapeuttia lähteä etsimäään. Julkisella puolella kaikki on vaikeampaa, joten "aina hyvä päiväkirja huonon psykiatrin voittaa" ja rupesin harjoittamaan syvällistä itsetutkiskelua vuosia sitten terapiassa oppimieni menetelmien avulla.
Miksi elämä menee niin, että jumitan niissä vanhoissa negatiivisissa ajatuksissa. Olisko joku helppo keino päästä katkeruudessa, vihassa ja kyvyttömyyden tunteessa uimisesta eroon?
Tämmöistä yritän tästä eteenpäin seurata:
1) Näe mistä paskan fiiliksen aiheuttama ajatusrakenne on tullut. Esim. "koska olin lapsena paljon yksin musta tuntuu vieläkin tilanteissa x siltä että.." tai "koska kiusattiin koulussa, niin nykyäänkin vetäydyn sosiaalisissa tilanteissa enkä luota ihmisiin."
2) Kiitä sitä rakennetta eli arvosta nuorempaa itseäsi! Tämä on se vallankumouksellinen juttu! Että näkee sen hyvän asian mikä siinä on ollut. Eli olinpas fiksu, kun vetäydyin, jotta en joutuisi pahemmin kiusatuksi.
3) Tiedosta miten rakenne / toimintatapa on nykyään este ja mitä voisi tehdä toisin. Esim. että se, etten luota ihmisiin pitää mut yksinäisenä ja en vaan silloin tajunnut että olisin voinut etsiä kavereita muista epäsuosituista enkä hyväksyä sitä kiusaajien hierarkiaa. Olis meitä ehkä silloinkin haukuttu, mutta olis ollut joku kaveri jonka kanssa hengata. Eli nyt voin yrittää tutustua ihmisiin ja jos löytyy paskiaisia, niin en yritä olla niiden kanssa vaan keskityn hyviin tyyppeihin.
Katsotaan miten edistyy.
Onko muilla erilaisia itsensä henkisen parantamisen keinoja?
Oon seuraillut tätä sinkkupalstaa aina välillä, kun mun on ollut helppo samaistua vihassa, katkeruudessa ja huonossa itsetunnossa vellomiseen.
Nyt alkoi kuitenkin riittää melkein vuosikymmenen alas- ja välillä vähän ylöspäin mennyt angstaus ja aattelin, että on aika taas yritä kavuta ylöspäin.
Kallonkutistajaan ei vaan ole varaa eikä haluakaan hyvää terapeuttia lähteä etsimäään. Julkisella puolella kaikki on vaikeampaa, joten "aina hyvä päiväkirja huonon psykiatrin voittaa" ja rupesin harjoittamaan syvällistä itsetutkiskelua vuosia sitten terapiassa oppimieni menetelmien avulla.
Miksi elämä menee niin, että jumitan niissä vanhoissa negatiivisissa ajatuksissa. Olisko joku helppo keino päästä katkeruudessa, vihassa ja kyvyttömyyden tunteessa uimisesta eroon?
Tämmöistä yritän tästä eteenpäin seurata:
1) Näe mistä paskan fiiliksen aiheuttama ajatusrakenne on tullut. Esim. "koska olin lapsena paljon yksin musta tuntuu vieläkin tilanteissa x siltä että.." tai "koska kiusattiin koulussa, niin nykyäänkin vetäydyn sosiaalisissa tilanteissa enkä luota ihmisiin."
2) Kiitä sitä rakennetta eli arvosta nuorempaa itseäsi! Tämä on se vallankumouksellinen juttu! Että näkee sen hyvän asian mikä siinä on ollut. Eli olinpas fiksu, kun vetäydyin, jotta en joutuisi pahemmin kiusatuksi.
3) Tiedosta miten rakenne / toimintatapa on nykyään este ja mitä voisi tehdä toisin. Esim. että se, etten luota ihmisiin pitää mut yksinäisenä ja en vaan silloin tajunnut että olisin voinut etsiä kavereita muista epäsuosituista enkä hyväksyä sitä kiusaajien hierarkiaa. Olis meitä ehkä silloinkin haukuttu, mutta olis ollut joku kaveri jonka kanssa hengata. Eli nyt voin yrittää tutustua ihmisiin ja jos löytyy paskiaisia, niin en yritä olla niiden kanssa vaan keskityn hyviin tyyppeihin.
Katsotaan miten edistyy.
Onko muilla erilaisia itsensä henkisen parantamisen keinoja?
Vastaukset 24
Vanhimmat
" Onko muilla erilaisia itsensä henkisen parantamisen keinoja? "
Pää täyteen ja unohda koko juttu. Siinä oivallinen keino.
Testattu.
Itse asiassa toi ei auta mitään, siirtää vaan hetkeksi sivuun jolloin ne kasvaa ja tekee samalla uusia ongelmia.
Humalatila lakkaa vastaa kun juominenkin lakkaa.
Voit ihan vapaasti noudattaa tuota neuvoa. Mä en halua tehdä niin. :)
Alkoholi on depressantti, eli juominen lisää masennusta.
Ongelma ei ymmärtääkseni olekaan se, että tiedostat minäsi ja tunnet itsesi ja olet sillä tavoin vahvistunut, vaan muiden pitäisi myös hyväksyä sinut. On vaikea löytää ihmisiä, jotka hyväksyvtä erilaisuutta, vajavaisuutta ja epätäydellisyyttä. Nykyajan trendi on, että pitää olla kaikessa lähes tulkoon täydellinen jotta kelpaa.
Se mikä luo vihaa on se, että sinut tutkitaan pinnallisesti päästä jalkoihin, mutta sisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut, sinun ajatuksistasi ja siitä mitä sinä omana itsenäsi muuten olet ei välitetä. Pääasia on, että sinulla on isot rinnat ja kiinteät paikat, muu on ihan yhdentekevää.
Ihmisistä on tullut niin pinnallisia, siksi monet jotka eivät yllä ja täytä niitä pinnallisuuden kriteereitä jäävät auttamattomasti syrjään, syrjäytyvät, katkeroituvat ja alkavat vihata kaikkia ihmisiä ja elämää eivätkä luota omaan enää varjoonsakaan.
Tohon mä en usko, etteikö löytyisi tyyppejä, joita sisuskin kiinnostaa tai että pitää olla täydellinen jotta kelpaa. Päinvastoin, musta noi on just niitä jossain vaiheessa omaksuttuja haitallisia epätosia ajatusrakennelmia.
Millä perusteella pitäis olla täydellinen? Mitä se täydellisyys on? Kuka sitä on vaatinut ja missä? Miksi?
En minäkään usko noita lottamarin. väitteitä. Jos ihminen olettaa, ettei muut hyväksy häntä, miten hän kohtelee muita ihmisiä? Ihan sama juttu kuin ihmisillä (tälläkin palstalla heitä vastaantulee), jotka uskovat, että suurin osa ihmisistä on pahoja ja itse ollaan niitä kilttejä. Kiltit ihmiset uskovat muista hyvää ja kohtelevat heitä hyvin. Erilaisuutta hyväksyvät uskovat muidenkin hyväksyvän erilaisuutta. Naiivia ehkä, mutta noin se menee. Epäilevät ihmiset kohtelevat muita epäilevästi ja yleensä siitä seuraa heille huonoa kohtelua, joka vahvistaa heidän epäilyjään.
Omat sosiaaliset ympyräni perustuvat paljolti vapaaehtoistyön, rauhan aktivismin yms. aatteiden ympärille, vaikka käyn "pinnallisesti" salillakin ja urheilen muutenkin. Uskoisin, että olisi jokseenkin loukkaavaa alkaa väittämään, että kaikki nuokin ihmiset ovat "pinnallisia, jotka eivät hyväksy kuin täydellisyyttä".
Kunnon känni, pornorunkku ja lutkittelu auttaa aina.
KLUNK KLUNK KLUNK!
RUNK RUNK RUNK!
Tämä on taas tätä nykyihmisen terapiariippuvuutta ja ylianalysointia. Ennen vanhaan uskottiin, että liika vapaa-aika on haitallista, jopa tuhoisaa mielenterveydelle, koska siinä ihminen ajattelee liikaa ja alkaa narsistisesti vatvomaan pienimpiäkin murheitaan. Työnteko parantaa ruumiin ja mielen. Idle time is devils playground.
Niin, vanhaan, hyvään aikaan ihmisten julmuuskin oli yleisempää - voi niitä aikoja, kun häpeäpaalut ja mestauslavat olivat suosittuja kansan keskuudessa. Mutta eipä mietitty narsistisesti omia asioita ja analysoitu yhtään mitään. Oli se vaan hienoa!
Hieman vakavammin kirjoittaen; ei ihminen voi alkaa tyydyttää psyykkisiä tarpeitaan, jos fyysiset perustarpeet ei ole tyydytetty. Jos kaikki aika menee täyttäessä lämpön, suojan ja ravinnon tarpeita, ei tietenkään ihmisellä tule edes mieleen muut tarpeet. Varmasti oli joidenkin vallanpitäjien (kirkon mm.) mielestä hyvä pitää ihmiset köyhyydessä raatamassa itselleen vähäisimmät hengenpitimet. Vapaa-aikahan olisi saattanut saada heidät pohtimaan asemaansa ja aiheuttaa kapinamielialaa.
Minä kyllä kannatan julkisten häpeärangaistusten ja teloitusten palauttamista. Sillä olisi tervehdyttävä vaikutus ilmapiiriin. Nykyinen rangaistusjärjestelmä onnistuu vain tekemään rikollisista sankareita ja ihailun kohteita, sen sijaan että nöyryyttäisi heitä. Mikään ei jalosta roskaväen luonnetta paremmin kuin kunnollinen selkänahan vereslihalle ruoskiminen yleisön edessä.
Voidaan aloittaa sinusta. Jopa oma äitisi tuntisi vain helpotusta, kun sinut ruoskittaisiin riekaleiksi, revittäisiin hitaasti raajasi irti ja kaivettaisiin silmäsi päästäsi jonka jälkeen sinut teloitettaisiin julkisesti.
En tässä tarkoittanut kyllä ihan noin vanhaa aikaa. Enemmän 1900-luvun alkupuoliskon ajattelua meinasin.
Luuletko viisas ap että monikaan HALUAA tulla esim. kriittisellä teini-iällä rankasti koulukiusatuksi jolloin se perusta joka valetaan koko elämän rakentamiseen muttuu itsestään riippumatta, joku varastaa ne avaimet jotka omasi elämän parempiin oviin?
Jos ihmiseltä viedään Maslowin tarvehierarkian palasia jo nuorena, ei tulos voi olla kovin kaksinen ihmisenä vanhempana. Ihminen ei ole kone johon voi "ladata" jonkun käytösmallin ja sitten homma onkin kunnossa jos niitä taitoja ei itse luonnollisesti ole voinut oppia.
Nykyään yhteikunnan rakenne sekä sen sosiaalisuus korostaa narsistisia ja sosiopaattisia piirteitä omaavia ihmisiä "paremmiksi" koska itsetietoisuus on hyve, ujous ei so-messa ja muualla ne parhaat ihmiset erottuu heti. Kuka jaksaa minä-minä-minää aidosti pitkään?
Tietenkin ihmisillä on laatukriteerit millä toiset ihmiset hyväksyvät ja millä tasolla. Onnea vain yritykselle zenimäisesti koettaa rakastaa vihaajiakin jos ei mitään vastakaikua saa- poltaa siinä vain itsensä pian loppuun.
Toki Roger Mooren viikonlopun Bondin itämainen viisaus sopii tähänkin:
"jos lähdet kostamaan, kaiva ensiksi kaksi hautaa"
Lähes kaiken voi jakaa komponentteihin, tutkia vihaa, oppia siitä. Luonto tai Jumala kuitenkin on järjestänyt asiat niin että kaikista ei tule suosittuja, kauniita missejä tai edes keskinkertaisia. Suurin haaste on elämän hyväksyminen ja siitä oppiminen ja ymmärtäminen.
Se mikä minua palstalla sieppaa on tämä märinä samoista asioista "en saa seksiä" "baarissa ignoorataan" en voi mennä laivalle, etc. Nämäkin asiat ovat komponentteja joihin on löydettävissä ratkaisu. Mutta se jonkun oma päänsisäinen maailma ei tarjoa työkaluja joilla asia ratkaisee. Näin.
Niin se vain valitettavasti elämässä menee, että jos joku on sun hyvän elämän avaimet ryöstänyt, niin itse sun pitää uudet avaimet hankkia. Ei oo reilua peliä, mut sellaista elämä on. Kaikille.
Ja jos olisit lukenut tuon aloitukseni, niin olisit ehkä tajunnut että en puhu zen-henkisestä kaiken rakastamisesta, vaan OMAN ITSENSÄ ARVOSTAMISESTA ja sen arvostamisesta, että on rakentanut itselleen ne muurit silloin kun on niitä tarvinnut. Ja sitten niiden muurien purkamisesta, koska niistä on nyt enemmän haittaa kuin hyötyä.
Itseluottamus ei välttämättä ole sosiopatiaa. Ihminen voi ja saa olla mieleltään terve myös. Ei tarvii pelätä tulevansa sosiopaatiksi, jos lakkaa olemasta kynnysmatto. :)
Kaikkea hyvää myös niille, jotka haluaa uida katkeruudessaan (eli tarvitsevat niitä muureja vielä).
Niin, tai sitten on jo syntymästä lähtien saanut paskat kortit ja ei auta kuin odottaa kuolemaa jolloin asia korjaantuu.
"Luuletko viisas ap että monikaan HALUAA tulla esim. kriittisellä teini-iällä rankasti koulukiusatuksi jolloin se perusta joka valetaan koko elämän rakentamiseen muttuu itsestään riippumatta, joku varastaa ne avaimet jotka omasi elämän parempiin oviin?"
Jaa, no minut kiusattiin teininä niin että vuosiksi jäi traumat ja ihmis- (varsinkin mies-)pelko. Ajan mittaan aloin sitten luottaa uudelleen ensin niihin kavereihin, jotka olin tuntenut jo vuoden ja joista oli siinä ajassa tullut läheisiä ja paljastuneet luotettaviksi. Sen jälkeen aloin avautua uusista ihmisistä enimmäkseen tietyntyyppisten ihmisten seurassa ja sekin ensialkuun vasta useamman viikon tuntemisen jälkeen, ja vasta vielä myöhemmin aloin oppia sosiaaliseksi jo ensitapaamisilla (en tietenkään nykyisellänikään kehen tahansa luota, mutta pystyn kyllä ensitapaamisella jo juttelemaan rennosti mitä eriluonteisimpien uusien ihmisten kanssa ja ujompien keskuudessa jopa olemaan se, joka vetää keskustelua eteenpäin).
Pitkä tie siinä matkalla toki oli kuljettavana, mutta ei silti voi sanoa että vuosikausien rankempi ja traumatisoivakaan koulukiusaus välttämättä pilaa koko elämän. Sitä omaa elämää kun voi alkaa rakentaa paremmaksi vaikka vasta 23-vuotiaana, vaikka siihen asti olisi ollut ainakin jotain sosiofobian tai sulkeutuneisuuden rippeitä jäljellä. Ja uskon että yhtä hyvin vaikka 30- tai 40-vuotiaanakin, tietysti parempi mitä aiemmin oppii jälleen elämästään vapaasti nauttimaan, mutta parempi silti myöhäänkin kuin ei milloinkaan.
Ei mitään lisättävää, voisin korvata oman alemman kirjoitukseni tällä. :) Ja tuo itseluottamus tuntuu välillä olevan palstalla sellainen aihe, että se tulkitaan heti itserakkaudeksi tai egoismiksi. Silloinkin vaikka sen eteen laittaisi sanan "terve". Olisi mukava jos useampikin masentunut/huonoitsetuntoinen ihminen ymmärtäisi kuinka tärkeää elämässä on rakastaa itseäänkin, siis juuri terveellä tavalla omista oikeuksistaan kiinni pitäen.
Minustakin tuntui vielä 5 vuottakin sitten että olin vaan saanut auttamatta paskan elämän. Asenne ratkaisee paljon, ei tietenkään kaikkea mutta auttaa yli suurimmista vastoinkäymisistä.
Ajattelen samalla lailla, mutten välttämättä aio jäädä vain odottamaan passiivisena kuolemaa.
On hirveän lohdullista kun tietää, että aina on olemassa ulospääsytie, jos ei enää jaksa kituuttaa tätä pas*assa ryömimistä.
Hienoa, Marianne että oot saanut elämän raiteilleen! Ja oon kyllä samaa mieltä mitä kirjoitat - omakohtaisten kokemusten kautta myös.
Tarvitaan kahta asiaa jos on kivi kengässä:
- taitoa sietää kiveä kengässä ettei se näy ulospäin.
- taitoa poistaa kivi kengästä.
Vertauskuvia ymmärtämättömille:
- taitoa peittää epätoivo kehonkielestä.
- opetella käyttäytymään tavalla joka vetoaa naisiin ja oppia uskaltamaan eskaloida suhdetta kohti seksiä.
huomanneet, millaisia ne suositut nuoret oikeasti ovat ja millaisia heidän ihmissuhteensa? Olisivatko vain epävarmoja, mutta hyviä näyttelemään? Pinnallista pölötystä riittää, ja kaikki pelkäävät todellisten kasvojensa näyttämistä. Sinnekö olisi ollut kiva päästä hermoilemaan? Mieluummin kannattaa jäädä ulkopuolelle ja kasvattaa ihan omat juuret iässä, jossa aivot voimakkaasti kehittyvät. Onnitelkaa itseänne, jos tähän pääsette. Tämä on kovaa aikaa.