Hei
Pääongelmani on se, että vihaan isääni. Minulla ei ole häntä kohtaan mitään inhimillisiä tunteita ja tänään kävi ensimmäistä kertaa mielessä halu tappaa hänet. Pitäisikö minun huolestua?
Kerron tässä alussa jutun taustaa vähän, koska asian ymmärtääkseen näistä asioista pitää tietää. Minulla on siis diagnosoitu keskivaikea masennus, ahmimishäiriö ja estynyt persoonallisuushäiriö, joihin on ratkaisevasti vaikuttanut isäni.
Lapsuudesta muistan sen, että isä ei ollut oikein ikinä kunnolla läsnä. Äiti oli ainoa, joka hoiti lapset - isä vain makasi sohvalla ja katsoi telkkaria ja tietenkin kävi joskus töissä. Lapsena minä ja sisarukset koettiin paljon lähinnä henkistä väkivaltaa isän suunnalta, mikä oli lähinnä huutamista. Muistan aika hyvin tilanteen, jossa piti isänpäivänä tehdä kortti isälle, jossa piti kertoa hänen parhaat piirteensä - en keksinyt yhtään joten tekaisin kaiken. Aina oli pelko/ahdistus läsnä, että mitä se seuraavaksi keksii. Onneksemme emme kokeneet fyysistä väkivaltaa, toisinkuin äitini. Isä löi häntä ainakin kolme kertaa(nämä kerrat olin itse toisessa huoneessa ja kuulin kaiken). Se kaikki onneksi loppui kun äiti löi takaisin. Tosin on isä yhdesti höykyttänyt minun isosiskoani, koska hän ei yhdellä kertaa halunnut siivota huonettaan. Lisäksi kotona aina kaikki tehtiin isän mielen mukaan, eikä lapsia kuunneltu - tosin en itse häneltä mitään olisi uskaltanut pyytääkään. Vaikka nykyään isä on hieman rauhoittunut ei ole mitättömistä asioista alkava raivoaminen harvinaisuus. Se ei ole siis semmoista pientä suutahtamista vaan sellaista Full-On Rampagea, joka saa paskat tulemaan housuun, jos ei ole valmistautunut. Isän raivotessa pitää myös olla tosi varovainen, koska väkivalta (joka on onnistuttu onneksi tähän päivään asti välttämään) on ainainen vaara. Huutaminen myös alkaa jos asioita ei tehdä niinkuin isä sanoo, vaikka asiaan olisi monia muitakin ratkaisuja. Monesti lapsena kuvittelin parhaimman joulu tai synttärilahjan olevan se, että isä ei palaisikaan esim. pilkiltä. Tosin kotona näitä ongelmia ei ole ikinä otettu esille, vaan niistä on vaiettu esim. isä ei ikinä raivokohtausten takia pyytänyt anteeksi, eikä äitikään kyllä liiemmin selittänyt mistä riidat johtuivat. Voitte kuvitella miltä lapsesta tuntuu. Lapsethan usein syyttävät itseään. Useimmin ne alkoivat kuitenkin raha-asioista. Perheemme on aina ollut länsimaalaisittain mahd. köyhä - tosin isän työttömyyden jälkeen äiti on ollut ainoa, joka on tuonut rahaa pöytään ja huolehtinut kodista - jos äiti poistettaisi kuvasta, olisi asiat tosi huonosti, koska isä ei oikein osaa tehdä mitään taloustöitä ruoanlaitosta puhumattakaan.
Pääongelmani on se, että vihaan isääni. Minulla ei ole häntä kohtaan mitään inhimillisiä tunteita ja tänään kävi ensimmäistä kertaa mielessä halu tappaa hänet. Pitäisikö minun huolestua?
Kerron tässä alussa jutun taustaa vähän, koska asian ymmärtääkseen näistä asioista pitää tietää. Minulla on siis diagnosoitu keskivaikea masennus, ahmimishäiriö ja estynyt persoonallisuushäiriö, joihin on ratkaisevasti vaikuttanut isäni.
Lapsuudesta muistan sen, että isä ei ollut oikein ikinä kunnolla läsnä. Äiti oli ainoa, joka hoiti lapset - isä vain makasi sohvalla ja katsoi telkkaria ja tietenkin kävi joskus töissä. Lapsena minä ja sisarukset koettiin paljon lähinnä henkistä väkivaltaa isän suunnalta, mikä oli lähinnä huutamista. Muistan aika hyvin tilanteen, jossa piti isänpäivänä tehdä kortti isälle, jossa piti kertoa hänen parhaat piirteensä - en keksinyt yhtään joten tekaisin kaiken. Aina oli pelko/ahdistus läsnä, että mitä se seuraavaksi keksii. Onneksemme emme kokeneet fyysistä väkivaltaa, toisinkuin äitini. Isä löi häntä ainakin kolme kertaa(nämä kerrat olin itse toisessa huoneessa ja kuulin kaiken). Se kaikki onneksi loppui kun äiti löi takaisin. Tosin on isä yhdesti höykyttänyt minun isosiskoani, koska hän ei yhdellä kertaa halunnut siivota huonettaan. Lisäksi kotona aina kaikki tehtiin isän mielen mukaan, eikä lapsia kuunneltu - tosin en itse häneltä mitään olisi uskaltanut pyytääkään. Vaikka nykyään isä on hieman rauhoittunut ei ole mitättömistä asioista alkava raivoaminen harvinaisuus. Se ei ole siis semmoista pientä suutahtamista vaan sellaista Full-On Rampagea, joka saa paskat tulemaan housuun, jos ei ole valmistautunut. Isän raivotessa pitää myös olla tosi varovainen, koska väkivalta (joka on onnistuttu onneksi tähän päivään asti välttämään) on ainainen vaara. Huutaminen myös alkaa jos asioita ei tehdä niinkuin isä sanoo, vaikka asiaan olisi monia muitakin ratkaisuja. Monesti lapsena kuvittelin parhaimman joulu tai synttärilahjan olevan se, että isä ei palaisikaan esim. pilkiltä. Tosin kotona näitä ongelmia ei ole ikinä otettu esille, vaan niistä on vaiettu esim. isä ei ikinä raivokohtausten takia pyytänyt anteeksi, eikä äitikään kyllä liiemmin selittänyt mistä riidat johtuivat. Voitte kuvitella miltä lapsesta tuntuu. Lapsethan usein syyttävät itseään. Useimmin ne alkoivat kuitenkin raha-asioista. Perheemme on aina ollut länsimaalaisittain mahd. köyhä - tosin isän työttömyyden jälkeen äiti on ollut ainoa, joka on tuonut rahaa pöytään ja huolehtinut kodista - jos äiti poistettaisi kuvasta, olisi asiat tosi huonosti, koska isä ei oikein osaa tehdä mitään taloustöitä ruoanlaitosta puhumattakaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vielä jatkoa aloitusviestiini...
Tosin en muista itse ainakaan kokeneeni fyysistä väkivaltaa, vaikka muistan pienenä yhden unen, joka oli tosi todellinen (näin jälkeenpäin se oli varmaan yöllinen kauhukohtaus). Siinä isä alkoi hakkaamaan minua, koska raavin itseäni liian kovaa hänen nukkuessaan. Tunteiden näyttäminen oli aika ankarasti kielletty - se oli ikäänkuin sellaista hiljaista tietoa. Olen ollut lapsesta saakka pojaksi aika herkkä. Kuten aikaisemmin mainitsin isä päätti aina kaikesta eikä vastalauseita saanut sanoa. Myöskin itkeminen isän edessä oli kiellettyä, koska se teki hänet entistä vihaisemmaksi. Äiti (joka on minulle hyvin rakas) kielsi tuomasta kavereita kylään, koska kulissit piti pitää yllä - varmaan sukulaisetkaan äidinäitiä lukuunottamatta eivät tiedä asiasta. Perheeni on aina ollut hyvin vanhanaikainen ja minut kasvatettiin sillä tavalla. Lapsena äiti elätteli toiveita erosta, mutta sanoi että pysyi liitossa lasten takia, vaikka eroa me olisi juuri haluttu! Isä ja äiti eivät olleet naimisissa, vaan kihloissa joten äiti olisi voinut pakata vain kimpsunsa ja lähteä. Olisimme myös pärjänneet taloudellisesti, koska äiti usein piti taloutta pystyssä ja maksoi joskus jopa isänkin laskuja. Itse purin kaikki pahat tunteet syömiseen ja unelmointiin (vietin varmaan suurimmanosan lapsuuteni päivistä mielikuvitusmaailmassani. Saatoin katsoa elokuvia monta kertaa putkeen päivässä, kuuntelin musiikkia 24/7 ja luin ihan älyttömästi kirjoja). Asiaa pahensi vielä se, että minua alettiin koulussa kiusata. Minua kiusattiin myös vähän päiväkodissä lähinnä sen vuoksi että vanhempani olivat köyhiä, mutta peruskoulussa 1-6 luokilla minua kiusattiin lähinnä ulkonäön vuoksi, koska olin ylipainoinen ja muita pidempi. Kiusaamista ei ollut kokoajan vaan se oli ajoittaista. Sama jatkui 7-9 luokilla ja voitte kuvitella, miltä tuntuu pojasta mennä kouluun äidin vanhassa villapaidassa ja naistenfarkuissa, koska ei ollut varaa ostaa uusia vaatteita pienien tilalle. Aloin myös silloin tuntea ihmisvihaa - ajattelin usein, että miten helposti johonkin nuorisojoukkoon pystyi heittämään esim. kranaatin. Onneksi sitä kesti vain vähän aikaa. Mutta huomaan vieläkin joskus kamppailevani misantropian kanssa. Esim. ajatus ihmisen tappamisesta on aika kutkuttava vaikka sitä en toteuttaisi. Kun vanhempani saivat selville, että minua kiusataan - äiti yritti painaa sen villaisella ja vähätellä asiaa, isä käski oppia puolustamaan itseäni. Tämä oli ala-asteella 3. luokalla. Muusta kiusaamisesta en ole kertonutkaan. Vanhempani eivät tiedä myöskään noista mielenterveysongelmista eivätkä siitä että minä olen homo. Vanhempani - etenkin isä on hyvin vanhanaikainen, ja teknisesti ottaen voisi sanoa, että minulla ei ole isää, eikä mielestäni asia kuulu hänelle. Ymmärrettävästi häpeän perhettäni ja taustaani mistä tulen. En esim. haluaisi kaverieni tietävän perheestäni tai seurustelukumppanini, jos sellaista olisi - häpeä estää liikaa. En aikonut tulevaisuudessakaan kutsua heitä häihini tai mahd. lasteni ristiäisiin. Ehkä äidin, mutta en isää. Haluan pois, mutta miten!?