Töissä sanoivat, että menee hyvä mies pilalle ilman naista.
Olen 23 vuotias, ja olen ollut sinkku koko ikäni.
Sinkku23v
32437
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Sulla ei ole vielä mitään hätää... Itse olen 32vee ja olen ollut käytännössä sinkkuna koko ikäni
Miksi oleette inkkuna ilman anista ja minä miehenä kun olin sinkkuna .-80 luvun lopulla niin kyllä naisia riitti ja välillä kolmenkin kanssa viikon aikana ja se siitä. Kun väghänkin pidempi surustelusuhde menee karille niin ei kiinost seurustella mutta seksi on kivaa. Ajttelin silloin että vasta sitten kun sadan naisen kanssa on sekstailtu niin vakkiinnun mutta ei mennyt kuin reilut puolivuotta kun sopiva.
Voisit ehkä vähän opettaa ap:tä ja muita vastaavassa tilanteessa olevia siitä, kuinka naisten kanssa kommunikoidaan. En ymmärrä, mikseivät kyseiset miehet koskaan kysy neuvoa naisten seurassa menestyviltä miehiltä, vaikka osa on kertonut esim. moneen otteeseen että heillä on suosittuja kavereita. Eivätkö nämä kaverit suostu jelppimään vai eivätkö kyseiset epäsuositummat miehet kehtaa vain kysyä heiltä vinkkejä?
Eikö sinulla muka ollut vielä mitään ikisinkkufiiliksiä 23-vuotiaana? Minä ainakin silloin jo harmittelin tilannettani ja tiesin, että tulen varmaan aina yksin olemaan. Kyllä selkeä valtaosa ihmisistä on seurustellut 23-vuotiaana jo.
Itse seurustelin ekan kerran vasta 22-vuotiaana. En silti enää näin jälkeenpäin asiaa juurikaan häpeile. Ennen seurusteluani kyllä häpesin, mutta tavallaan se eka seurustelu sitten korjasi sen parisuhteisiin liittyvän kohdan itsetunnossani.
Ihminen, jolta asia onnistuu ihan luonnostaan ei usein kykene opettamaan sitä asiaa muille. Hänellehän se vain "tapahtuu". Panomiesten näkökulmastaan he vain menevät juttelemaan naisille ja onnistuvat. Kun ATM yrittää samaa, homma ei onnistukaan.
Juu ei vielä paniikkia, terv.35 ja sama tauti
Ite olin ekaa kertaa parisuhteessa vasta 23-vuotiaana (eli vuos sitten) joten ei ongelmaa vielä.
Sillä välin kun te yli 30-vuotiaat ajattelette että ei vielä mitään hätää, itseä pelottaa että päädyn samaan tilanteeseen kuin missä te nyt.
Kyllä kolmikymppisenä itsellä ainakin alkaa jo hätä olemaan kun ei ole edes vaihtoehtoja näköpiirissä...
http://www.fantasydoll.com.au/silicone-real-doll-faq/
parempi pilata nainen kuin itsensä..
Selvä peli, olet ATM. Totuttele ajatukseen että 20 vuoden kuluttua olet edelleen samassa tilanteessa, aivan kuten minä nyt.
Loppuelämä sinkkuna.
Traaginen kohtalo.
Seurauksena alkoholismi, työttömyys ITSEMURHA
Jos kärsii vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistus ja paniikkihäiriöstä kuten minä niin on tuomittu elämään yksin koko elämänsä. Se on vain opittava hyväksymään, muuta tietä ei ole. Näiden ongelmien seurauksena olen myös masentunut ja käytän alkoholia reippaamman puoleisesti. En vain jaksa jatkuvasti elää tällaista elämää selvinpäin. Itsemurha on tietysti myös vaihtoehto mutta sekään ei ole missään nimessä helppo tie.
Ahdistus, sosiaaliset pelot-----------------> ei koskaan työtä eikä naista----------------------> Tulokseton erilaisissa terapioissa ja kuntoutuksissa ramppaaminen----------> Masennus, runsas alkoholin ja lääkkeiden käyttö-----------------------> Itsemurha?
Noihin oireisiin pystyy hakemaan kuitenkin jonkinlaista lievitystä. Oletko kokeillut erilaisia terapioita? Yksi omista keskeisistä ongelmistani oli pitkään, etten kyennyt rentoutumaan enkä rentouttamaan kroppaani. Esimerkiksi käydessäni kolme vuotta sitten jäsenhieronnassa skolioosin takia hieroja alkoi kesken kaiken tuskailla: "RENTOUDU! Siis pelkääksä nyt jotain?" Oli ihan hirveän vaikea keksiä mitä siihen oikein sanoa, koska yritin parhaani mukaan rentoutua mutten vain kyennyt, kun pitkään kärsitty sosiofobia yhä vaikutti lihaksiston jännityksessä. En sitten oikein osannut vastata tuohon hierojan kommenttiin yhtään mitään, olisi ollut outoa alkaa siinä tilanteessä selittää yläasteiän kiusaamisista ja sosiofobioista/sosiaalisten tilanteiden pelosta.
Eka terapiani oli aika tulokseton, sieltä annettiin mukaan mm. rauhoittavia ja käskettiin tehdä hengitysharjoituksia, joiden tarkoitus oli rentouttaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi niitä oli tarkoitus tehdä yksin kotona vaikka iltaisin, mutta ajan myötä niitä tuli siirtää siihen kun oli vaikka menossa johonkin sosiaaliseen tapahtumaan (bileet tms.) ja oli tarkoitus alkaa tehdä niitä myös juuri ennen tälläiseen tapahtumapaikkaan astumista.
Toinen, hypnoterapiaan perustuva sen sijaan toimi itselläni paljon paremmin. Siinäkin keskeistä on rentoutumaan oppiminen, mutta ainakin omalla kohdallani suggestio oli paljon tehokkaampi tapa tähän kuin nuo pelkät hengitysharjoitukset. Ihana ja vapauttava tunne, kun lihaksisto pystyi ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen lähes täysin rentoutumaan tyystin ennalta tuntemattoman ihmisen (eli sen hypnoterapeutin) läsnäollessa.
Olen vuoden ajan käynyt kognitiivis analyyttisessa psykoterapiassa ja käynyt varmaan Suomen parhaan hypnoositerapeutin pakeilla, silti juuri mitään muutosta parempaan ei ole tapahtunut.
Perkele että suututtaa kun minulle ei ole annettu edes rauhoittavia lääkkeitä paitsi kerran pieni määrä yksityiseltä lääkäriltä. Miten muka olet terapeutilta saanut rauhoittavia lääkkeitä kun ei terapeutit saa edes määrätä mitään lääkkeitä? Itse joutunut ihan yksityiseltä hakemaan tai kaverilta ostamaan.
Mitä ilmeisimmin olen niin pahasti sosiaalisesti vammautunut ettei minua kukaan voi auttaa enkä itse itseäni. Sen voin kertoa että en kyllä enää kauaa jaksa tällaista, ehkä maksimissaan pari vuotta vielä katselen ja sitten poistun maagisessa 27-vuoden iässä.
Reseptin sain kyllä ihan terapeutilta, lääkkeet hain apteekista. Tämä tosin tapahtui Espanjassa (amerikkalaisen terapeutin toimesta) jossa olin aikanaan vaihdossa vuoden, joten en tiedä näitä Suomen säädäntöjä terapiaan käytettävistä lääkkeistä ja tuo tuli kieltämättä vähän yllätyksenä. Hypnoterapia taas oli Suomessa, mutta sieltä ei määrätty lääkkeitä vaan annettiin mukaan rentoutus-CD.
Ikävää jos kohdallasi mikään noista hoitomuodoista ei ole tehonnut. Positiivisesti kannattaa kuitenkin odottaa tulevaisuutta, itsemurha on ikävä ja sinällään turha ratkaisu. 15-vuotiaana haudoin sitä itsekin, mutta onneksi en sitä tehnyt vaikkei se elämä aina ruusuista olekaan ollut ja monia asioita olisi saanut jäädä tapahtumatta vielä senkin jälkeen kun luovuin siitä ajatuksesta. Siihen aikaan kun tuota haudoin en tosin voinut kuvitellakaan asioideni parantuvan edes siihen pisteeseen missä ne ovat nyt.
Suomessa ei pääsääntöisesti määrätä bentsoja ahdistuksen ja paniikkihäiriön hoitoon eikä terapeutit saa määrätä mitään lääkkeitä.
No minulla kyllä on syy siihen, sillä olen jo 25-vuotias ja kyllä asiat olisivat jo 10 vuodessa muuttuneet jos siihen olisi ollut edes pieni mahdollisuus. Kaikenlisäksi olen mies joten synkkä tulevaisuus on edessä. En tule koskaan saamaan parisuhdetta.
Lisäksi kuulostaa aika ironiselta että miten muka tällaisista ongelmista kärsivä kykenee menemään vaihto-oppilaaksi. Itse en ikimaailmassa uskaltaisi yksin lähteä jonnekkin ulkomaille.
Itseasiassa se osaltaan auttoi parantamaan. Ympäristönvaihdos oli niin suuri, koska olin ensimmäistä kertaa elämässäni aikaa pidempään suuressa kaupungissa. Ironista tai ei, tunsin haluavani hetkeksi "muualle" pois sieltä maaseudun tuppukylästä. En kuitenkaan usko että paranemiseen auttoi niinkään se että lähdin ulkomaille, vaan ylipäänsä se että lähdin "isompiin" ympyröihin - eli en tiedä olisiko myös vaikka Helsinkiin lähteminen voinut osittain auttaa yhtä hyvin, kenties. Viimeisin eksänikin oli pk-seudulta ja mielestäni kaikilta osin parempi mies kuin moni perinteinen "maalaisjuntti" (olen tuntenut muutaman mukavan maallakin koko lapsuutensa ja nuoruutensa varttuneen miehen, mutta noin pääsääntöisesti pidän enemmän kaupunkilaismiehistä). Kulttuurishokkeja toki siellä Espanjassa niin eläväisten ihmisten keskellä alkuun tuli useinkin.
Itselläni on ihan sama kuin mitä sinulla on ollut eli en pysty rentouttamaan lihaksiani. Minulla on jatkuva koko kehon kipu.
Sinulla on siis tehonnut hypnoterapia. Voi kun pääsisin edes hiukankin kivuttomammaksi!
Voisitko olla niin ihana, että laittaisit suomi24:n meiliosoitteeseeni (femnerd at suomi24.fi) tiedon millä hypnoterapeutilla kävit? Kun kerran olet saanut apua niin voisin kokeilla samaa terapeuttia. Noista kun ei koskaan tiedä, eikä ole rahaa juosta kokeilemassa onko joku hyvä vai ei.
Asun pk-seudulla ja olen autoton eli jos on kaukana täältä, niin antaapi olla.
No en minäkään nyt ihan missään tuppukylässä asu ellet sitten laske myös Tamperetta sellaiseksi kuten monilla Stadilaisilla on tapana tehdä. Kuitenkin väkimäärällisesti Suomen kolmanneksi suurin kaupunki ja Pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki. Koko maailman mittakaavassa tosin tuppukylä.
Täytän syyskuussa 26 vuotta. Sinkku olen ollut koko ikäni.
Oon 25-vuotias mies enkä ole koskaan seurustellut enkä edes käynyt töissä, että silleen. En kyllä näe tuossa vielä mitään ongelmaa omaan tilanteeseeni verrattuna.
23v olin sinkku joka ei ollut koskaan seurustellut, 24v olin kihloissa, 25v olin naimisissa, 27v olin isä.
Niin se elämä yllättää.
Aika naurettavaa, että 23-vuotias poraa seurustelukokemattomuudestaan. Sen ikäinen on vielä todella nuori.
Oikeastaan vasta lähempänä kolmeakymmentä kannattaa huolestua, jos ei kukaan ole huolinut.
No, itse olen kohta 36 ja suhteita takana tasan nolla. Yksinjääminen on hiljaiselle miehelle todella helppoa. Toisaalta en vieläkään tiedä, miten naiselle tehdään aloite. Naisilta on aivan turha odottaa mitään hymyä kummempaa aloitetta.
Aivan niin ja hiljaisuus ei todellakaan ole lähellekkään se ongelmistani suurin. Voin jo nähdä sieluni silmin kuinka vietän koko elämäni erakoituneena johonkin kerrostaloyksiöön.
Niin, ei 23v ole vielä sinällään noloa vaikka onkin kokematon parisuhteen yms. suhteen. Asiaa voit alkaa kuitenkin korjaamaan, kesä ja kaikki tulossa.