Uusi identiteetti & elämä

Haaveilin lapsena, että aikuisena muutan salaa Uuteen Seelantiin, koska sitä kauemmaksi lapsuuden perheestäni ei oikein voi päästä. En ikinä sopeutunut ahdasmielisen uskonnolliseen perheeseeni tai sukuuni.

Reilu kymmenen vuotta sitten päätin, että nyt saa riittää. Tein tosin kaiken paljon maltillisemmin, koska en halunnut täysin katoamalla saada poliiseja perääni tai aiheuttaa liikaa huolta.

Kirjoitin kirjeen, jossa selostin syitä ja että en halua enää tavata. Vaihdoin radikaalisti ammattia samoihin aikoihin ja irtauduin myös joistakuista todella rasittavista "ystävistä". Joitakin hyviä ystäviä oli, joista en halunnut luopua, mutta todella paljon porukkaa jäi taakse.

Voin sanoa, että oli ihan hyvä tämäkin. Elämäni on nyt sellaista kuin haluan.

Lapsena haaveilin että minut kidnapattaisiin koulumatkalla ja vietäisiin jonnekin kauas etelämerille. Siellä saisin aloittaa kaiken alusta ja olla oma itseni.

Lapsuus oli periaatteessa ihan hyvä. Varmaan parempi kuin keskiverto suomalaisilla. Olo oli kuitenkin koko ajan se, että pienestä pitäen täytyy vetää roolia ja esittää jotakin mitä en halunnut olla.

Minulla on myös uskovainen tausta ja edustin varsinkin uskonyhteisöäni kaikkialla. Mutta myös perhettäni. Kauheaa kiiltokuvaposeeramista. Olin myös aivan älyttömien vanhempien omien projektioiden kohteena. Isäni korjasi omaa lapsuuttaan omien lastensa kautta. Tyttönä sain joululahjaksi autoratoja ja poikien leluja joilla minun piti leikkiä jotta isälle tuli hyvä mieli. Uskovainen perhe ei ole sen omia jäseniä varten olemassa. Uskovainen perheen tarkoitus on olla valo maailmassa kaikille muille pimeydessä vaeltaville kärsiville sieluille ja vastata kaikkien muiden tarpeisiin. Minut kasvatettiin kuin meillä lapsilla ei olisi omia tarpeita lainkaan.

Minusta kasvoi aikuinen jolla oli oman itse kohdalla musta aukko. Ei mitään hajua kuka edes olen ja mitä haluan. Olin jo täyttänyt kolmekymmentä kun minulle vasta alkoi hahmottua hiljalleen orastava ajatus, että tämä elämä olisi ollut minuakin varten olemassa. Ja että minulla on oikeus haluta itselleni asioita. Kuten oma elämä.

Lapsuuden kidnappaus haave oli sisäinen toive saada tutustua itseensä, rakentua omaksi itsekseen ja elää omaa elämää kuten ihmisen pitäisikin. Siihen ei annettu mahdollisuutta kun oli kauhea kiire koko ajan vastata milloin mihinkin aikuisten omiin tarpeisiin. Ei kukaan ole muita varten olemassa. Varsinkaan jotain helkutin toisten ideologisia ihanteita varten! Itseä varten täällä eletään.

Olen ajatellut monta kertaa koko identiteetin vaihtoa nimeä myöten. Voisi rakentaa itsensä alusta asti uudelleen. Koska tämä henkilö joka nyt olen on osittain koko ajan se sama tyyppi joka tottui vastaamaan muiden tarpeisiin eikä tiedä kuka itse on. Suurin osa ikävuosista minussa on sitä henkilöä joka en ole. Loput ovat yritystä tulla omaksi itsekseni irti tuosta ulkoapäin survotusta vale- henkilöstä joka minusta tehtiin lapsena.

Mutta nimen vaihto ei riittäisi. Luulen että pitäisi tehdä tuollainen uuteen seelantiin muutto, ja kitkeä koko eletty elämä itsestä juuria myöten.

Maahanmuuttajilla voisi kuvitella olevan tällaisesta kokemusta. Turvapaikanhakijathan tulevat tänne yleensä nimenomaan itseään pakoon. Tai siis sitä valeminää joka heistä on tehty niiden omien ihanien yhteisöjenä ja perheidensä taholta. Ja huonosti menee kun se sama suku tulee mukana.