Olen 31 vuotias 6-vuotiaan tytön äiti. Mieheni menehtyi vaikeaan sairauteen viime kesänä. Koko elämäni meni sekaisin, kaikelta putosi pohja. Alku oli todella vaikeaa ja kaikenlaisia tunteita sai ja joutui käymään läpi. Ajattelemaan joutui asioita niin omalta, tyttäreni sekä mieheni kannalta. Pahimmasta on nyt ehkä päästy yli, toisinaan tuntuu siltä, toisinaan taas huomaan olevani lähtöpisteessä, aivan kuin en olisikaan taas surussani päässy eteenpäin ja on vaikeaa jatkaa elämää. Anoppini sanoo minulle aina, et mun on pakko jatkaa eteenpäin, mutta tuntuu ettei pääse vaan olen jumittunut samaan pisteeseen.
Tuntuu niin yksinäiseltä. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä ja haluaisin vielä joskus rinnalleni jonkun ihmisen. Muutamaan mieheen olen tutustunut, mutta ei tunnu oikealta.. Eli ongelma on, että haluaisin jonkun rinnalleni, mutta en kuitenkaan uskalla päästää ketään elämääni...todella vaikeaa selittää...Ja asiaa ei helpota yhtään se, että suhde edesmenneen mieheni kanssa ei ollut niin yksiselitteinen. Suhteemme oli viimeiset 5 vuotta suoraan sanottuna yhtä helvettiä. En halua pahaa sanoa kuolleista, mutta tosi asia on se, että olin jo tuolloin aivan rikki. Miehelläni oli narsistisia piirteitä, peliriippuvuuta ja sain tietää nahoissani, mitä tarkoittaa henkinen ja fyysinen väkivalta, myös tyttäreni joutui valitettavasti näkemään semmoista elämää, ja oireili jossain vaiheessa kovin pahoin. Tuolloin mietin suhteesta lähtemistä, mutta en uskaltanut kun hän uhkasi minua joskus jopa tappamisella ja sitten sairaus paheni niin en voinut häntä yksinkään jättää vaan jäin hänen rinnalleen kaikesta huolimatta..Hän kohteli minua todella väärin ja menetin tuon suhteen aikana totaalisesti itsetuntoni, ja nyt näyttää että en saa itseäni kasattua ollenkaan ehjäksi ihmiseksi, vaan menneisyys kummittelee koko ajan..
Tunnen surua monesta asiasta, joskus hän oli rakkain ihminen, ja sellaisena hänet haluan muistaa, terveyden tilan huononeminen ja kovat kivut sai hänen mielensäkin sairaaksi, joten en kanna hänelle kaunaa ja olen anteeksi antanut. Tunnen mieletöntä surua tyttäreni takia, hänellä ei ole enää isää, tunnen surua mieheni puolesta, hän ei nää enää kuinka hänen pieni tyttönsä kasvaa ja oppii uutta. Tunnen surua, etten tiedä kuinka jatkaa ja löytää uusi ehjä suunta elämään..
Tässä oli pää piirtettäin asioita ja lyhyt leikkaus elämästäni johon liittyy vielä paljon muitakin asioita, joita tässä ei nyt ilmi tule. Kenelle ei ole sattunut tällaisia asioita, on varmaan vaikea ymmärtää tätä kaikkea, ja kaikkea sitä mitä on mielessään joutunut läpi käymään, yhä uudelleen ja uudelleen, joka kerta kun menee nukkumaan ja joka kerta kun aamulla herää, nämä asiat käyn mielessäni läpi kerta toisensa jälkeen...
Löytyisköhän täältä kohtalotovereita? Kuinka te olette päässyt elämässä eteenpäin ja oletteko vielä uskaltaneet ottaa uutta ihmistä elämäänne?
Tuntuu niin yksinäiseltä. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä ja haluaisin vielä joskus rinnalleni jonkun ihmisen. Muutamaan mieheen olen tutustunut, mutta ei tunnu oikealta.. Eli ongelma on, että haluaisin jonkun rinnalleni, mutta en kuitenkaan uskalla päästää ketään elämääni...todella vaikeaa selittää...Ja asiaa ei helpota yhtään se, että suhde edesmenneen mieheni kanssa ei ollut niin yksiselitteinen. Suhteemme oli viimeiset 5 vuotta suoraan sanottuna yhtä helvettiä. En halua pahaa sanoa kuolleista, mutta tosi asia on se, että olin jo tuolloin aivan rikki. Miehelläni oli narsistisia piirteitä, peliriippuvuuta ja sain tietää nahoissani, mitä tarkoittaa henkinen ja fyysinen väkivalta, myös tyttäreni joutui valitettavasti näkemään semmoista elämää, ja oireili jossain vaiheessa kovin pahoin. Tuolloin mietin suhteesta lähtemistä, mutta en uskaltanut kun hän uhkasi minua joskus jopa tappamisella ja sitten sairaus paheni niin en voinut häntä yksinkään jättää vaan jäin hänen rinnalleen kaikesta huolimatta..Hän kohteli minua todella väärin ja menetin tuon suhteen aikana totaalisesti itsetuntoni, ja nyt näyttää että en saa itseäni kasattua ollenkaan ehjäksi ihmiseksi, vaan menneisyys kummittelee koko ajan..
Tunnen surua monesta asiasta, joskus hän oli rakkain ihminen, ja sellaisena hänet haluan muistaa, terveyden tilan huononeminen ja kovat kivut sai hänen mielensäkin sairaaksi, joten en kanna hänelle kaunaa ja olen anteeksi antanut. Tunnen mieletöntä surua tyttäreni takia, hänellä ei ole enää isää, tunnen surua mieheni puolesta, hän ei nää enää kuinka hänen pieni tyttönsä kasvaa ja oppii uutta. Tunnen surua, etten tiedä kuinka jatkaa ja löytää uusi ehjä suunta elämään..
Tässä oli pää piirtettäin asioita ja lyhyt leikkaus elämästäni johon liittyy vielä paljon muitakin asioita, joita tässä ei nyt ilmi tule. Kenelle ei ole sattunut tällaisia asioita, on varmaan vaikea ymmärtää tätä kaikkea, ja kaikkea sitä mitä on mielessään joutunut läpi käymään, yhä uudelleen ja uudelleen, joka kerta kun menee nukkumaan ja joka kerta kun aamulla herää, nämä asiat käyn mielessäni läpi kerta toisensa jälkeen...
Löytyisköhän täältä kohtalotovereita? Kuinka te olette päässyt elämässä eteenpäin ja oletteko vielä uskaltaneet ottaa uutta ihmistä elämäänne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Leskenä.
Kun vaimoni kuoli yllättäen olin silloin 38 vuotias, lapset olivat 10, 15, 17.
Mulla tuli vähän aikaisemmin tuo läheisyyden kaipuu ja kävin läpi samoja tunteita.
Löysin kuitenkin netin kautta 2 vuotta aiemmin leskeksi jääneen naisen jolla oli vielä nuorempia lapsia kuin minulla.
Jälkeenpäin ajatellen olisin varmaan uppoutunut työhön (yrittäjä kun olen).
Reilu 9 vuotta on mennyt samassa suhteessa, enkä kadu tippaakaan.
Välillä podin huonoa omatuntoa teinkö oikein mutta jälkeenpäin ajatellen ratkaisuni oli ihan oikea.
Facebookisssa ainakin on Nuoret Lesket suljettu ryhmä, josta ikävä kyllä löydät ikäisiäsi kohtalotovereita. Minä olen jo hieman vanhempi ja menetin mieheni yllättäen 11kk sitten. Arki sujuu, mutta viikonloput ja varsinkin nämä juhlapyhät ovat vaikeita. Koko ajan on ikävä ja ahdistava olo.
Voimia ja jaksamista surumatkallesi.