Onko kohtalotovereita?

Olen 31 vuotias 6-vuotiaan tytön äiti. Mieheni menehtyi vaikeaan sairauteen viime kesänä. Koko elämäni meni sekaisin, kaikelta putosi pohja. Alku oli todella vaikeaa ja kaikenlaisia tunteita sai ja joutui käymään läpi. Ajattelemaan joutui asioita niin omalta, tyttäreni sekä mieheni kannalta. Pahimmasta on nyt ehkä päästy yli, toisinaan tuntuu siltä, toisinaan taas huomaan olevani lähtöpisteessä, aivan kuin en olisikaan taas surussani päässy eteenpäin ja on vaikeaa jatkaa elämää. Anoppini sanoo minulle aina, et mun on pakko jatkaa eteenpäin, mutta tuntuu ettei pääse vaan olen jumittunut samaan pisteeseen.
Tuntuu niin yksinäiseltä. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä ja haluaisin vielä joskus rinnalleni jonkun ihmisen. Muutamaan mieheen olen tutustunut, mutta ei tunnu oikealta.. Eli ongelma on, että haluaisin jonkun rinnalleni, mutta en kuitenkaan uskalla päästää ketään elämääni...todella vaikeaa selittää...Ja asiaa ei helpota yhtään se, että suhde edesmenneen mieheni kanssa ei ollut niin yksiselitteinen. Suhteemme oli viimeiset 5 vuotta suoraan sanottuna yhtä helvettiä. En halua pahaa sanoa kuolleista, mutta tosi asia on se, että olin jo tuolloin aivan rikki. Miehelläni oli narsistisia piirteitä, peliriippuvuuta ja sain tietää nahoissani, mitä tarkoittaa henkinen ja fyysinen väkivalta, myös tyttäreni joutui valitettavasti näkemään semmoista elämää, ja oireili jossain vaiheessa kovin pahoin. Tuolloin mietin suhteesta lähtemistä, mutta en uskaltanut kun hän uhkasi minua joskus jopa tappamisella ja sitten sairaus paheni niin en voinut häntä yksinkään jättää vaan jäin hänen rinnalleen kaikesta huolimatta..Hän kohteli minua todella väärin ja menetin tuon suhteen aikana totaalisesti itsetuntoni, ja nyt näyttää että en saa itseäni kasattua ollenkaan ehjäksi ihmiseksi, vaan menneisyys kummittelee koko ajan..
Tunnen surua monesta asiasta, joskus hän oli rakkain ihminen, ja sellaisena hänet haluan muistaa, terveyden tilan huononeminen ja kovat kivut sai hänen mielensäkin sairaaksi, joten en kanna hänelle kaunaa ja olen anteeksi antanut. Tunnen mieletöntä surua tyttäreni takia, hänellä ei ole enää isää, tunnen surua mieheni puolesta, hän ei nää enää kuinka hänen pieni tyttönsä kasvaa ja oppii uutta. Tunnen surua, etten tiedä kuinka jatkaa ja löytää uusi ehjä suunta elämään..
Tässä oli pää piirtettäin asioita ja lyhyt leikkaus elämästäni johon liittyy vielä paljon muitakin asioita, joita tässä ei nyt ilmi tule. Kenelle ei ole sattunut tällaisia asioita, on varmaan vaikea ymmärtää tätä kaikkea, ja kaikkea sitä mitä on mielessään joutunut läpi käymään, yhä uudelleen ja uudelleen, joka kerta kun menee nukkumaan ja joka kerta kun aamulla herää, nämä asiat käyn mielessäni läpi kerta toisensa jälkeen...
Löytyisköhän täältä kohtalotovereita? Kuinka te olette päässyt elämässä eteenpäin ja oletteko vielä uskaltaneet ottaa uutta ihmistä elämäänne?