kurjuuttako

Kun on kauan ollu yksin niin toivoisi joskus saavan aidon ystävä jonka kanna voisi jakaa surut ja ilot ja johon voisi luottaa
ja lähteä ulos syömään ja vaikka vähän juhliinki

Myös minä olen vietellyt jo kolmisen vuotta itsekseni. Välillä ajattelen et on tosi tärkeetä olla tässä vaiheessa yksikseen ettei koko ajan oo toinen siinä vieressä, oppii selviytyyn yksinäänkin. En haluaisi olla riippuvainen toisesta vaan itsenäinen nainen. Kuitenkin välillä suru ja pelottava tunnekin siitä että olen loppu elämäni yksin saa minut epätoivoiseen mielentilaan. Tekis mieli vaan vajota itsesääliin, mut toisaalta siitä ei oo mitään hyötyä. Näiden sinkkuvuosien aikana olen kokenut ja tavannut niin monenlaisia ihmisiä, että oikeestaan tää aika on ollut tosi rikasta mut silti nyt kaipaan sitä kultaa, jonka kainaloon voisin käpertyä. Kuitenkin tuntuu mahdottomalta että vielä löytäisin sellaisen miehen jota itse rakastan ja joka rakastaa minua.

Onnelliseki, ei tarvitse. Yhteiskuntakelpoiseksi? Kyllä. Tätimafia tappaa, jos ei ala lapsenlapsia kuulumaan, ja hääkuvia ilmestymään takanreunuksille.

Minä olen myös pohtinut samoja asioita. Olen asunut eron jälkeen yksin nyt 10 vuotta mutta en omasta tahdostani. Olen seurustellut mutta ei se ole johtanut mihinkään muuhun kuin uusiin pettymyksiin. Odottelen edelleenkin sitä oikeaa prinssiäni. Alan jo epäillä onko se toinen ihminen välttämätön, jos on tarpeeksi hyvä ystävä- ja tuttavaverkosto ympärillä. Missään tapauksessa ei saa jäädä tumput suorana odottelemaan "ruusuritaria", täytyy toimia. Olen itsekin haaveilija ja unelmia täytyy olla ihmisellä jotta jaksaa päivästä toiseen. Olen itse ollut myös työttömänä vakituisesta työsuhteesta 12 vuotta, joten täytyy yrittää keksiä tällaista ajanvietettä päivästä toiseen jotta ei sekoa yksinäisyyteen. Ts. täytyy pitää aivot kirkkaana ja sydän avoimena.

Vanhoja arvoja ei kannattaisi heittää, sitä joutuisi katumaan. Itse ajattelen, että olisi järkevää elää sinkkuna loppuelämänsä, jos sopivaa ei löydy. Ei se helppoa ole, mutta ehkäpä parempaa kuin huonossa suhteessa.

Olen ollut sinkkuna jo kahdeksan vuotta liki kolmenkymmentä vuotta kestäneen parisuhteen jälkeen. Nyt kun kaikki lapsetkin ovat muuttaneet pois äidin helmoista, nautin todella olostani. Miestä en ole ollut etsimässä, mutta ikuisena optimistina uskon, että ehkä joskus vielä joku oikea osuu kohdalle.

Olen edennyt hienosti työssäni ja saan työstä voimia ja hyvää mieltä. Kannustaa kummasti jaksamaan.

Voimia syksyyn niin sinkuille kuin parisuhteessa elävillekin!

"Ole vain oma itsesi -kukaan muu ei sitä paremmin osaa."