Uusperheet

Kurkistakaa Suomen Uusperheellisten liiton keskustelupalstalle! Monta tarinaa ja näkökulmaa. Jokainen perhe on omanlaisensa, myös uusperhe. Mikä tuntuu hyvältä yhdelle, ei toimi toisella...

Kokemusta on minullakin, 10 vuoden sellainen.
Itselläni on 2 lasta - molemmat asuvat toisella
paikkakunnalla ja käyvät siis harvoin kotona.
Vanhempani asuvat samalla paikkakunnalla. Kaverillani ( emme asu yhdessä juuri sekavan sopan takia ) on myös kaksi lasta ja muutamia lapsenlapsia kaikki samassa korttelissa hänen kanssaan. Yritin aluksi olla paljon hänen luonaan, mutta ei siitä mitään tullut. Ei ollut yöllä eikä päivällä rauhaa, sillä poika asuu edelleen kotona pippaloimassa ja tytär ilmestyi joukkoineen kummallisina vuorokauden aikana. Kaiken kukkuraksi ex-vaimo hääräsi entisessä kodissaan aina silloin kun en ollut läsnä. Vähän aikaa sitten kävi jopa siivoamassa koko kämpän. Se oli liikaa minulle, olen sanoutunut irti koko sopasta. Oma tupa, oma lupa, olen ilmoittanut kaverilleni, että ilmoittaa sitten kun on valmis luopumaan entisestä vaimostaan kokonaan. Kaiken muun lisäksi minun olisi pitänyt viettää kaiket kesät kaverini tyttären perheen kanssa mökillä.
Ts. olla yhdistetty sisäkkö / lapsenvahti. Kiitti
riitti.

Moro, olen "äitipuoli" ja kokemus on aika rankka. Tapasin mieheni kun hänen entinen suhteensa oli lopuillaan. Emme olleet heti yhdessä mutta meillä synkkasi ja hän kertoi paljon perhe-elämästään. Perheeksi he tulivat kun sattui onnellinen "vahinko". Kerran sitten päädyimme yhdessä sänkyyn ja vannoin ettei koskaan enään. Mutta kun sitten muutaman kuukauden päästä hän tyttönsä äidin jätti, niin sitä kautta alkoi sitten seurustelummekin. Alku oli järjettömän rankkaa. Suhdettamme ei hyväksynyt niin omat tai mieheni vanhemmat. Todella rankasti he arvostelivat meidän itsekkäitä tarkoitusperiämme ja vaativat meitä eroamaan ja usuttivat toisiamme takaisin entiseen. Itse tunsin olevani hirveä ämmä kun en miestäni usuttanut takaisin entisen avovaimonsa ja pienen lapsensa luo. Koin äärettömiä tunnontuskia asian suhteen, syyllisyys painoi mieltäni useita kuukausia kunnes sitten sairastuin masennukseen, syvään depressioon, parantuminen kesti noin puoli vuotta jonka jälkeen pystyin hyväksymään asiat niinkuin ne olivat, en pitänyt itseäni enään syyllisenä tapahtuneeseen ja aloin elää! Ja hyvää elämää olemmekin eläneet. Olimme muutaman vuoden avoliitossa. Nykyään avioliitossa ja on yhteinen lapsikin. Äitipuolta ei kuitenkaan mieheni ex tai vanhemmat ole hyväksynyt. En ole saanut osallistua tytön juhliin edes tytön kutsumana ja valkoisten valheiden esittäminen tytölle on ollut rankkaa. Isovanhemmat pitävät "avioerolasta" selkeästi suuremmassa "arvossa" kuin meidän yhteistämme. Se sattuu syvälle sisimpääni. Mietin koska "otan yhteen" heidän kanssaan asiasta. Se että en ole heidän hyväksymänsä miniä ei kuitenkaan tarkoita sitä että lapselleni ei saisi muodostua hyvää suhdetta isovanhempiin. Mielestäni se on niin väärin että heidän mielipiteensä minusta ulottuu myös lapseemme..