Hei!
Haluaisin tietää mitä mieltä olette tilanteestani.
Olen seurustellut 15 vuotta hyvän miehen kanssa. Olen ollut perusonnellinen, mies on luotettava, hauska, rakastava ja kaikin puolin hyvä tyyppi.
Suhteessamme on kuitenkin ollut ongelmia, joiden vakavuuden olen kuitenkin vasta nyt ymmärtänyt. Suhteemme on ollut lähes seksitön, hänestä johtuen, jo n.7 vuotta. Lisäksi turhanpäiväiseen kinailuun ja vääntämiseen on mennyt energiaa hurjasti. Asioista on puhuttu monesti, ja olen kertonut että nyt kärsivällisyyteni on loppumassa. Hän viimein taitaa ymmärtää asian vakavuuden. Seksistä jaksoin puhua kauan aikaa sitten, sen jälkeen annoin asian pitkään olla, antaen hänelle tilaa ja aikaa asian kanssa. Nyt olen katkera, sillä koen että epäitsekkyyteni asian suhteen on romuttanut itsetuntoni ja saanut minut epäilemään itsessäni kaikkea: viehättävyyttäni, normaaliuttani.. jne.
Tuntuu että olen käännekohdassa. Viimein poikaystäväni ymmärtää että en enää jaksa ymmärtää häntä seksittömyydessä enkä jaksa kinastella. Luulen että asiat voivat muuttua parempaan, ja voin taas olla perusonnellinen.
Mutta… Olen jotenkin herännyt. Koen että elämä on ainutkertainen, ja että siitä pitäisi ottaa kaikki irti ja olla "onnensa kukkuloilla", ainakin suurimman osan aikaa.
Kannattaako jäädä siis perushyvään suhteeseen, vai riskeerata kaikki ja jatkaa yksin.. ehkä pelkään etten löydä enää edes näin hyvää suhdetta.. En ole koskaan haaveillut lapsista enkä naimisiinmenosta, johtuukohan se siitä että mies on ollut väärä. Olen ehkä suuri romantikko: haluaisin kohdata sielunkumppanini jonka kanssa voisin jakaa elämäni.
Olemme molemmat 30-v.
Kysymykseni kuuluu.. kannattaako perushyvästä suhteesta lähteä? Onko väärin haikailla jotain suurempaa ja lähteä rohkeasti sen perään?
Vastaus kai riippuu siitä, miten elämä on tarkoitettu elettäväksi.
Haluaisin tietää mitä mieltä olette tilanteestani.
Olen seurustellut 15 vuotta hyvän miehen kanssa. Olen ollut perusonnellinen, mies on luotettava, hauska, rakastava ja kaikin puolin hyvä tyyppi.
Suhteessamme on kuitenkin ollut ongelmia, joiden vakavuuden olen kuitenkin vasta nyt ymmärtänyt. Suhteemme on ollut lähes seksitön, hänestä johtuen, jo n.7 vuotta. Lisäksi turhanpäiväiseen kinailuun ja vääntämiseen on mennyt energiaa hurjasti. Asioista on puhuttu monesti, ja olen kertonut että nyt kärsivällisyyteni on loppumassa. Hän viimein taitaa ymmärtää asian vakavuuden. Seksistä jaksoin puhua kauan aikaa sitten, sen jälkeen annoin asian pitkään olla, antaen hänelle tilaa ja aikaa asian kanssa. Nyt olen katkera, sillä koen että epäitsekkyyteni asian suhteen on romuttanut itsetuntoni ja saanut minut epäilemään itsessäni kaikkea: viehättävyyttäni, normaaliuttani.. jne.
Tuntuu että olen käännekohdassa. Viimein poikaystäväni ymmärtää että en enää jaksa ymmärtää häntä seksittömyydessä enkä jaksa kinastella. Luulen että asiat voivat muuttua parempaan, ja voin taas olla perusonnellinen.
Mutta… Olen jotenkin herännyt. Koen että elämä on ainutkertainen, ja että siitä pitäisi ottaa kaikki irti ja olla "onnensa kukkuloilla", ainakin suurimman osan aikaa.
Kannattaako jäädä siis perushyvään suhteeseen, vai riskeerata kaikki ja jatkaa yksin.. ehkä pelkään etten löydä enää edes näin hyvää suhdetta.. En ole koskaan haaveillut lapsista enkä naimisiinmenosta, johtuukohan se siitä että mies on ollut väärä. Olen ehkä suuri romantikko: haluaisin kohdata sielunkumppanini jonka kanssa voisin jakaa elämäni.
Olemme molemmat 30-v.
Kysymykseni kuuluu.. kannattaako perushyvästä suhteesta lähteä? Onko väärin haikailla jotain suurempaa ja lähteä rohkeasti sen perään?
Vastaus kai riippuu siitä, miten elämä on tarkoitettu elettäväksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.