Hei!
Haluaisin tietää mitä mieltä olette tilanteestani.
Olen seurustellut 15 vuotta hyvän miehen kanssa. Olen ollut perusonnellinen, mies on luotettava, hauska, rakastava ja kaikin puolin hyvä tyyppi.
Suhteessamme on kuitenkin ollut ongelmia, joiden vakavuuden olen kuitenkin vasta nyt ymmärtänyt. Suhteemme on ollut lähes seksitön, hänestä johtuen, jo n.7 vuotta. Lisäksi turhanpäiväiseen kinailuun ja vääntämiseen on mennyt energiaa hurjasti. Asioista on puhuttu monesti, ja olen kertonut että nyt kärsivällisyyteni on loppumassa. Hän viimein taitaa ymmärtää asian vakavuuden. Seksistä jaksoin puhua kauan aikaa sitten, sen jälkeen annoin asian pitkään olla, antaen hänelle tilaa ja aikaa asian kanssa. Nyt olen katkera, sillä koen että epäitsekkyyteni asian suhteen on romuttanut itsetuntoni ja saanut minut epäilemään itsessäni kaikkea: viehättävyyttäni, normaaliuttani.. jne.
Tuntuu että olen käännekohdassa. Viimein poikaystäväni ymmärtää että en enää jaksa ymmärtää häntä seksittömyydessä enkä jaksa kinastella. Luulen että asiat voivat muuttua parempaan, ja voin taas olla perusonnellinen.
Mutta… Olen jotenkin herännyt. Koen että elämä on ainutkertainen, ja että siitä pitäisi ottaa kaikki irti ja olla "onnensa kukkuloilla", ainakin suurimman osan aikaa.
Kannattaako jäädä siis perushyvään suhteeseen, vai riskeerata kaikki ja jatkaa yksin.. ehkä pelkään etten löydä enää edes näin hyvää suhdetta.. En ole koskaan haaveillut lapsista enkä naimisiinmenosta, johtuukohan se siitä että mies on ollut väärä. Olen ehkä suuri romantikko: haluaisin kohdata sielunkumppanini jonka kanssa voisin jakaa elämäni.
Olemme molemmat 30-v.
Kysymykseni kuuluu.. kannattaako perushyvästä suhteesta lähteä? Onko väärin haikailla jotain suurempaa ja lähteä rohkeasti sen perään?
Vastaus kai riippuu siitä, miten elämä on tarkoitettu elettäväksi.
Haluaisin tietää mitä mieltä olette tilanteestani.
Olen seurustellut 15 vuotta hyvän miehen kanssa. Olen ollut perusonnellinen, mies on luotettava, hauska, rakastava ja kaikin puolin hyvä tyyppi.
Suhteessamme on kuitenkin ollut ongelmia, joiden vakavuuden olen kuitenkin vasta nyt ymmärtänyt. Suhteemme on ollut lähes seksitön, hänestä johtuen, jo n.7 vuotta. Lisäksi turhanpäiväiseen kinailuun ja vääntämiseen on mennyt energiaa hurjasti. Asioista on puhuttu monesti, ja olen kertonut että nyt kärsivällisyyteni on loppumassa. Hän viimein taitaa ymmärtää asian vakavuuden. Seksistä jaksoin puhua kauan aikaa sitten, sen jälkeen annoin asian pitkään olla, antaen hänelle tilaa ja aikaa asian kanssa. Nyt olen katkera, sillä koen että epäitsekkyyteni asian suhteen on romuttanut itsetuntoni ja saanut minut epäilemään itsessäni kaikkea: viehättävyyttäni, normaaliuttani.. jne.
Tuntuu että olen käännekohdassa. Viimein poikaystäväni ymmärtää että en enää jaksa ymmärtää häntä seksittömyydessä enkä jaksa kinastella. Luulen että asiat voivat muuttua parempaan, ja voin taas olla perusonnellinen.
Mutta… Olen jotenkin herännyt. Koen että elämä on ainutkertainen, ja että siitä pitäisi ottaa kaikki irti ja olla "onnensa kukkuloilla", ainakin suurimman osan aikaa.
Kannattaako jäädä siis perushyvään suhteeseen, vai riskeerata kaikki ja jatkaa yksin.. ehkä pelkään etten löydä enää edes näin hyvää suhdetta.. En ole koskaan haaveillut lapsista enkä naimisiinmenosta, johtuukohan se siitä että mies on ollut väärä. Olen ehkä suuri romantikko: haluaisin kohdata sielunkumppanini jonka kanssa voisin jakaa elämäni.
Olemme molemmat 30-v.
Kysymykseni kuuluu.. kannattaako perushyvästä suhteesta lähteä? Onko väärin haikailla jotain suurempaa ja lähteä rohkeasti sen perään?
Vastaus kai riippuu siitä, miten elämä on tarkoitettu elettäväksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse lähdin aikoinaan jonkin verran saman tyyppisestä suhteesta - enkä ole katunut.
Pari vuotta meni sinkkuna, en ollut mitenkään haku päällä, vaan tein niitä asioita, jotka olivat jääneet tekemättä parisuhteen aikana. Ex ei halunnut matkustella, joten minäpä sitten heitin kolmekin pidempää reissua eron jälkeen. Seksittömään elämään hänen kanssaan olin niin tottunut, etten alkanut sitä puolta "toteuttaa", vaan ajattelin, että aika ja uusi seurustelukumppani varmaankin tekevät tehtävänsä.
Kolmekymppiä on siitä hyvä ikä, että nuorempana vallalla ollut "joo mä tiedän"-mieliala on väistynyt ja sitä on alkanut oivaltaa, että nyt vasta alkaa päästä asioista todella jyvälle. Olet aikuinen ihminen, joka on alkanut huomata, että maailmassa voi olla muutakin kuin jotenkuten toimiva parisuhde. Miehelle seksitön elämä on ok - koska hänhän pääsee päättämään teidän parisuhdeseksinne määrän ilman, että sinulta kysytään mitään. Jatkuva kinaaminen on rasittavaa ja kuluttavaa, sen tiedän kokemuksesta.
Ei ole väärin ajatella, että muunkinlaista on olemassa... Väärin olisi, jos lähtisit nyt tekemään kokeiluja "aidan toisella puolella" hakien vaikkapa seksiä muualta, kun kotona et sitä saa, mutta sellaistahan et aiokaan. Lopultakin jokainen on vastuussa omasta onnestaan - joten anna palaa, lähde ulos maailmaan !!!
Jatka suhteessa, jos se seksi alkaa toimimaan ja tuo mainitsemasi kinailu loppuu... jos se on siis lähtöisin miehestä eikä itsestäsi. Mieti tarkkaan kummasta se johtuu vai johtuuko se molemmista. Ensiajatus ei välttämättä ole se totuus. Yritä miettiä asiaa kumppanisi kannalta, ja mieti mitä olet tehnyt ja tykkäisitkö jos sulle tehtäisiin samaten.
Jos suhde on kestämätön niin lähde pois. Et löydä mitään "onnensa kukkuloilla" -oloa kuin suhteen alussa. Se kuuluu suhteen alkuun. 15-vuoden jälkeen voi olla onnellinen, mutta se ei ole enää sitä samaa kuin mitä se oli suhteen alussa. Se on erilaista. Se voi olla henkilöstä riippuen parempaa tai huonompaa. Kun kerran mainitset, että olet onnellinen, niin pysy onnellisena. Mieti kuitenkin tarkkaan että oletko oikeasti onnellinen, vai valehteletko vain täällä. Kuitenkaan tällaisia kysymyksiä ei aidosti onnellinen ihminen esitä.