Kun haaveet...

Eikai sitä jaksais tääl elellä jollei mikäänlaisia haveita tai unelmia olis. Tosin ne harvemmin toteutuu.

Haaveilu on tärkeetä... ihminen jolla ei ole haaveita ja tavoiteita seilaa ikään kuin kohti tyhjyyttä, ilman toivetta paremmasta tulevaisuudesta.Se on siis myös yksi voimavara että jaksaa.

Enkä tiedä, kuinka monella oikeasti kaatuu isot haaveet yhdessä päivässä.Eiköhän ne enemmin lakastu joka muuttu katkeruudeksi ja kyynisyydeksi.Itselläni ainakin näin tapahtuu eikä asioiden tarvitse varsinaisesti kaatua.
Esimerkiksi parisuhde ja siihen minulle sopivat naiset on aihe missä olen hieman kyynistynyt.Itse kun odotan parisuhteelta ja oman ikäiseltä naiselta jo ihan oikeaa itsensä tuntemista,jopa hieman analyytistä ajattelua eikä enään mitä teini meininkiä pää tyhjänä.Näitä tuntuu olevan vain todella vähän.. liian vähän.

Haaveiden toteutumisesta ei ole kokemusta. Haaveet kun kaatuvat niin tuntuu normaalilta, siihen onjo tottunut. Tuntuu tyhjältä.

Yletöntä iloa tai yletöntä, vaan ei loputonta surua. Yrittänyttä ei laiteta.

Minun haaveeni ja unelmani kuolivat ehkä jo 15-vuotta sitten. Tajusin ettei minulla tule koskaan olemaan tulevaisuutta, ja joudun elämään koko loppuelämäni päiväkerrallaan. Minulla ei tule koskaan olemaan mitään omaa, ei kumppania, ei palkkatyötä, ei perhettä, ei taloa, autoa tai omaisuutta... kelpaan vain itsestäänselvyytenä, orjana ilman omaa tahtoa. Toki kouluttauduin työttömäksi, mutta ilman suhteita ja ultrasosiaalista luonnetta työtä saa vain palkatta eli alistumalla hyväksikäytettäväksi itsestäänselvyydeksi.


"Millaisia tunnetiloja nämä kaksi sinussa aiheuttavat?"

Pelkkää puhdasta vihaa.