Ollaan vuodesta 2008 yhtä pidetty pari. Alku oli varsin kivikkoinen, oli molemmin puolista pettämistä, salailua ja huijaamista. Sittemmin ollaan niistä ajoista kasvettu, mutta pari kertaa olen miehen facebook viestit kollannut ja niistä aina jotain epäilyttävää nähnyt. Eka kerta vuosi sitten, joka johti riitaisaan eroon, josta tosin sitten palattiin yhteen ja nyt toisella kerralla paljastui jotain vanhoja juttuja. Pieni luottamuspula taitaa vaivata puolin ja toisin.
Ongelmana on tekemättömyys ja puhumattomuus. Emme tee yhdessä mitään. Mies ei suostu lenkille, ei paistamaan makkaraa, ei reissuihin. Poikien kanssa kyllä on käyty kaikenmaailman reissut mutta kun minä ehdotan, aina on joko rahapula tai "katsotaan". Kun yritän ottaa puheeksi pahan oloni suhteessa, keskustelut menevät yleensä riitaan tai mies liukenee paikalta. Miehen ystävien luona kyllä ravataan illanistujaisissa lähes joka viikonloppu.
Mies syyttää minua negatiivisuudesta ja minä syytän miestä ettei hän panosta suhteeseemme. Olen ihminen, joka kaipaa kokemuksia ja yhteistä tekemistä. Telkkari-illat eivät riitä minulle ja yleensä nekin menevät niin että mies on koneella ja minä television ääressä - joka ruokkii vain epäluottamustani miestä kohtaan ja mietin, kenelle hän tällä kertaa mahtaa jutella. Meillä yhteistä juteltavaa ei tunnu olevan. Monesti istumme turpa rullalla eri sohvilla. Seksi on hiipunut ja kun sitä on, se menee samalla kaavalla aina. Tämänkin olen puheeksi ottanut, mutta parannusta ei ole tullut.
Erottu ollaan monta kertaa, milloin minkäkin syyn takia. Rakastan miestä ja mies on puhunut lapsista ja yhteisistä tulevaisuudesta. Minä kuitenkin epäilen asiaa, johtuen juuri noista fb-viesteistä ja siitä ettei yhteisiä kokemuksia haluta järjestää. Tästä johtuen huomaan olevani kyyninen ja negatiivinen ja epäileväinen.
Onko suhteessa mitään järkeä? Rakastan miestä ja haluaisin hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden ja perheen, mutta pelkään tuhlaavani aikaa. Mikä neuvoksi?
Ongelmana on tekemättömyys ja puhumattomuus. Emme tee yhdessä mitään. Mies ei suostu lenkille, ei paistamaan makkaraa, ei reissuihin. Poikien kanssa kyllä on käyty kaikenmaailman reissut mutta kun minä ehdotan, aina on joko rahapula tai "katsotaan". Kun yritän ottaa puheeksi pahan oloni suhteessa, keskustelut menevät yleensä riitaan tai mies liukenee paikalta. Miehen ystävien luona kyllä ravataan illanistujaisissa lähes joka viikonloppu.
Mies syyttää minua negatiivisuudesta ja minä syytän miestä ettei hän panosta suhteeseemme. Olen ihminen, joka kaipaa kokemuksia ja yhteistä tekemistä. Telkkari-illat eivät riitä minulle ja yleensä nekin menevät niin että mies on koneella ja minä television ääressä - joka ruokkii vain epäluottamustani miestä kohtaan ja mietin, kenelle hän tällä kertaa mahtaa jutella. Meillä yhteistä juteltavaa ei tunnu olevan. Monesti istumme turpa rullalla eri sohvilla. Seksi on hiipunut ja kun sitä on, se menee samalla kaavalla aina. Tämänkin olen puheeksi ottanut, mutta parannusta ei ole tullut.
Erottu ollaan monta kertaa, milloin minkäkin syyn takia. Rakastan miestä ja mies on puhunut lapsista ja yhteisistä tulevaisuudesta. Minä kuitenkin epäilen asiaa, johtuen juuri noista fb-viesteistä ja siitä ettei yhteisiä kokemuksia haluta järjestää. Tästä johtuen huomaan olevani kyyninen ja negatiivinen ja epäileväinen.
Onko suhteessa mitään järkeä? Rakastan miestä ja haluaisin hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden ja perheen, mutta pelkään tuhlaavani aikaa. Mikä neuvoksi?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Lisään vielä että ikää molemmilla on yli 25v. Ja taustalla on ikävöiviä viestejä miehen exälle seurustelumme ensimmäisenä vuotena. Mieltäni kalvaa, mikäli mies alkaa yhtäkkiä kaivata exäänsä uudestaan. En ole kovin mustasukkaista sorttia, päästän kyllä hänet omiin reissuihin, enkä laita viestiä edes perään. Mutta en voi vastustaa kiusausta jos hänen fb on auki. En tiedä pääsenkö yli epäluuloisuudesta koskaan vaikka uskonkin itse olleeni petollisempi kuin hän.
Sä siis olet riippuvainen huonosta miehestä. Miksi et pystyisi olla yksin? Tuo suhde ei sulle anna mitään. Oletko varma, että ole rakastunut rakastamisen tunteeseen vai siihen ihmiseen?
Pystytkö kuvitella itses tuohon suhteeseen 10 vuoden päästäkin vielä? Jos epäröit niin tiedät haaskaavaasi aikaa.
Ja älä nyt saa-tana lapsia ala tuon kans tekemään! Joudut 100% varmasti hoitaa niitä yksin.
Lainaus eräältä sivustolta:" Emotionaalinen riippuvuus, läheisyysriippuvuus
Keskeinen piirre lähisuhderiippuvaisessa ihmisessä on tyytymättömyys omaan elämään ja tunne, että vain toinen ihminen voi tehdä onnelliseksi. Omia mielenkiinnon kohteita ja ystäviä laiminlyödään, kun suhde toiseen ihmiseen menee muiden elämänalueiden edelle. Läheisyysriippuvuuteen liittyy tyypillisesti pysyminen huonossa ihmissuhteessa, jotta ei tarvitsisi olla yksin ja siirrytään yhden suhteen päätyttyä välittömästi uuteen suhteeseen."
Olen varma että rakastan MIESTÄ, enkä rakastumisen tunnetta. Olen viihtynyt myös yksin erotessamme, joten en usko siitä olevan kyse. Mutta totta puhuen tunteetkin alkavat pikkuhiljaa haaleta ja pelkään että ne kuolevat kohta kokonaan.
En ymmärrä miksei mies halua saada yhteisiä kokemuksia kanssani. Ainuttakaan kesäloma reissua ei olla tehty ja jos jossain vähän pidemmällä reissulla ollaankin oltu, mies vetoaa aina siihen että "vastahan oltiin". Mies ei myöskään ymmärrä miksi aina pitäisi olla kahdestaan.
Fyysinen läheisyys on tosiaan kadonnut. Ei välttämättä sanota edes hyviä öitä toisillemme. Ei halailla, ei pussailla. Yhteen väliin ei edes saunottu yhdessä. Minusta on tullut nalkuttava ämmä sen vuoksi että yritän kaikin voimin pelastaa suhteemme. Minusta on tullut myös kyyninen koko rakkauteen. Onko sellaista edes olemassa?
Ja asumme siis tällä hetkellä eri kaupungeissa. Että siitäkään ei ole kyse että näkisimme toisiamme jotenkin liikaa tai että olisimme aina yhdessä.
Mitä sinä miehessä rakastat? Rakastatko sitä nykyistä miestä vai vaan niitä muistoja miehestä joka joskus oli ihana? Jos teet listan hänen hyvistä ja huonoista puolistaan, onko vai - puolella enemmän asioita? Oletteko ikinä tehneet asioita yhdessä, vai onko se vasta vuosien kuluessa tullut? Mikä saa sinut jäämään miehen luo, suhde ei voi olla hyvä jos vain sinä yksin yrität ja yrität. Yrittääkö mies saada sinut lähtemään muttei uskalla sanoa sitä sinulle ääneen? Jos hän haikailee muita naisia netissä niin sekin viittaa siihen että mies etsii sopivaa "pelastusrengasta", tarpeeksi huomattavaa syytä sanoa sinulle good bye... kunhan vaan joku sopiva nainen löytyisi joka sitten auttaa jatkamaan alkuun sen vaikeimman osuuden yli. Luultavasti mies ei pääse yli menneistä? Toimiiko teillä kommunikaatio ollenkaan....
Olen sanonut hänelle monta kertaa että jos haluaa musta eroon niin senkus sanoo ja olen myös epäillyt ettämon minun kanssani koska ei halua olla yksin. Näin ei kuulemma ole. Miehen ystävät kyllä ovat kertoneet miten mies minua selvästi rakastaa. Itse en vain sitä rakkautta näe. Oikeastihan tämä on vain älytön noidankehä: menen miehen luokse jo valmiiksi vittuuntuneena koska ajattelen että ilta menee taas telkkarin ääressä tai porukkaa on tulossa ryyppäämään. Kuten se sitten yleensä meneekin. Mies sitten hermostuu siihen kun olen aina pahalla päällä. Joten toki syytä on itsessänikin. Lopputulos on se että molemmat kiukuttelee omalla tavallaan. Onko muita ratkaisuja kuin ero? Eilisen riidan jälkeen mies kysyi lähdettäisiinkö tänään kävelylle. Mutta onko jo liian myöhäistä pelastaa kaikkea?
Miehen ja exän erosta on 8vuotta aikaa ja naisella on perhe. En siis usko hänen olevan mikään uhka. Kaipaus viestit on lähetetty seurustelumme alkuaikoins ja olen niistä aiemminkin ollut tietoinen. Silti mietityttää voiko hän ikinä edes rakastaa minua samalla tavalla ja jos hän kaipaili muita naisia jo silloin, mikä estää tekemästä sitä uudestaan?
Ymmärrän sinua oikein hyvin, olen itse samanlaisen miehen kanssa avoliitossa. Olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Naimisiin mies ei ole suostunut! Nykyään kaikki mitä minä esitän, ei käy. Vastaukset alkavat aina sanalla "ei". Päällisin puolin meillä on kaikki hyvin: kaunis koti, raha-asiat ok, työtä, mutta mies on niin tunneköyhä. Kun menen hänen viereensä istumaan, hän vaihtaa paikkaa. Kun yritän halata, hän seisoo kädet sivuilla vastaamatta lainkaan tai pyörähtää takavasemmalle kuin liukas kala. Jos sängyssä pyydän häntä hoitamaan minua, häntä yleensä kusettaa, tai sitten hän heittää velton kätensä rintani päälle mutta ei muuta. Ei sivelyä, ei hyväilyä, ei pusuja eikä mitään muutakaan. Olen jo ajat sitten sanonut, että läheisyyden ei aina tarvitse edetä yhdyntään asti mutta nykyisin jo pelkkä koskettelu on hänelle liikaa. Ennen matkustelimme jonkin verran mutta enää hän ei lähde mihinkään. Hän katsoo televisiota 9 - 10 tuntia/pv (klo 15 - 24). Kun pyydän syömään (yhtä aikaa) niin aina on joku ohjelma kesken, jonka hän haluaa katsoa loppuun. Nukkumaan hän ei lähde yhtä aikaa, kun aina on jotain urheilua televisiossa. Kun kysyn, satoiko ulkona niin vastaus on, "ei siellä ainakaan aurinko paistanut". Kun kysyn häneltä jotain, esim. mielipidettä niin vastaus on aina "en tiedä".Ym. ym. Minun energiavarastoni on huvenneet niin, että en enää jaksa tällaista. Vuosi sitten kävimme pariterapiassa mutta siitä oli hyvin lyhytaikainen hyöty. Taas ollaan samassa tilanteessa. Kun väsyneenä annan hänelle takaisin hänen omia vastauksiaan, niin hän suuttuu hyvin äkkiä ja syy onkin minun!! Olemme kuin kämppäkaverit. Kummallakin on kylliksi omaa aikaa eikä toisen menoista ole koskaan tullut sanomista. En haluaisi erota mutta meneekö loppuelämäni hukkaan tallaisen juntin kanssa? Haluan läheisyyttä, sylin ja keskustelukaverin. Haluaisin vastauksia lähinnä miehiltä Onko vielä jotain tehtävissä?
Minua kauhistuttaa ajatus meistä kymmenen vuoden päästä kun jo nyt on näin nihkeää. Eniten vituttaa aiemmin aktiivisen seksielämän hiipuminen... Seksiä on ehkä joka toinen viikko ja tästä johtuen mies on niin nopea etten ehdi edes tajuta että jotain tapahtuu. Tähänkin olen sanonut että jos hän haluaa muita niin sanoo vain suoraan. Ei kuulemma halua.
Aionkin ottaa nyt uuden taktiikan. En puhu enkä valita enää mistään vaikka kuinka ärsyttäisi. Aion olla juuri niinkuin mieskin eli paikalla mutten kuitenkaan läsnä. Ajattelin myös aloittaa railakkaan bilekesän ja kerätä voimia mahdolliseen eroon. Vielä on kuitenkin pieni toivon hippu jäljellä...
Ei, jos todella kaipaatte jotain muuta, niin ei ole tehtävissä.
Olin aikanaan samanlaisessa suhteessa, siis se miesosapuoli, ja viimein kun tajusin erota helpotti heti, mutta minulta vei sen jälkeenkin vuosia että sain ratkottua miksi se suhde meni kuten meni, ja olen sentään tyyppiä, joka miettii ja ratkoo näitä asioita huvikseen.
Ja jos mies edustaa tyyppiä, jota ei edes kiinnosta tai ahdistaa heti jos pitää jotain miettiä, niin miten hän siitä muuttuisi? Jos totta puhutaan on aivan sama odottaa vaaleanpunaista elefanttia laskeutumaan taivaasta taikomaan suhteenne onnelliseksi.
Tuollainen suhde on kuin vankila, sillä erolla että parin olemmat osapuolet ovat vartijoita ja vankeja.
Ajatellaan pariskuntaa, jossa edes toisella osapuolella on suht terve itsetunto ja taipumus toimia tilanteissa rehellisesti, johdonmukaisesti ja oikeudenmukaisesti. Hän yrittäisi ensiksi ratkoa ongelmia ja jos ratkominen ei johda mihinkään, hän eroaisi. Tällainen pysyvän pahan mielen pattitilannesuhde vaatii kaksi huonolla itsetunnolla varustettua osapuolta, jotka toimivat tilanteissa miten sattuu ja yleensä itsekkäästi.
Koska ihmisillä on taipumus ajatella itseään epäitsekkäänä, ja toista itsekkäänä, niin perustelen miksi myös juuri te miehenne lisäksi toimitte itsekkäästi.
Toista osapuolta ei selvästi kiinnosta ratkoa yhteistä ongelmaanne, koki hän tilanteen millaiseksi hyvänsä. Teidän ajatus on se, että haluatte paremman suhteen vaikka mies EI ole oikeasti kiinnostunut teistä ja eikä halua parempaa suhdetta teidän kanssa oli syy mikä hyvänsä. Sinnikkäästi roikutte hänessä toivoen hänen muuttuvan unelmienne mieheksi, ja pidätte häntä siitä vastuullisena, vaikka totuus on, että häntä ei kiinnosta.
Häntä ei kiinnosta.
Vaikea juttu myöntää itselleen toimivansa itsekkäästi kun luulee olevansa epäitsekäs, mutta kun sen tekee niin heti helpottaa.
Tottakai jos mies tekee väärin kun ei toimi itse erotakseen silloin, kun hän ei todella halua olla suhteessa mukana. Jos miehenne toimii toisella tapaa väärin kuten hyppää jyrkänteeltä, niin hyppäättekö te mukana?
Irrallaan toisistanne ja sopivammassa seurassa voisitte olla vaikka kuinka hienoja tyyppejä, mutta sen sijaan päivästä toiseen te päätätte jumittaa toisissanne ja pysyä samassa ahdingossa, pääsääntöisesti odotellen että se ratkeaa itsestään.
Mikä teitä pelottaa eroamisessa? Onko se yksinjäämisen pelko? Mikä pelottaa yksinjäämisessä? Ettekö luota itseenne sen vertaa, että uskoisitte voivanne tulla toimeen myös yksin?
Näin päädytään kysymykseen:
Jos luota itseenne, miten voitte kuvitella tulevanne toimeen parisuhteessa?
Toimiva parisuhde vaatii itse asiassa kaksi ihmistä, jotka luottavat itseensä sen verran, että he osaavat tulla toimeen myös yksin.
Moneen kertaan sanot, että MUTTA KUN MÄ RAKASTAN SITÄ....
Ja sitten kuitenkin... Mies ei tee sinun mielestäsi mitään oikein. Teillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, oikeasti... Mikset vain myöntäisi sitä ja nostaisi kytkintä?
Tuollaiselle jatkuvalle "mullittelulle" on paha parisuhdetta ja yhteistä tulevaisuutta rakentaa, kai sen ymmärrät?
Mies käyttäytyy toiveidesi vastaisesti. Kyselet häneltä, haluaako erota, no ei halua - miksi haluaisikaan, kun pahan mielen näyttämisestä huolimatta palaat aina hänen luokseen eli hiljaisesti hyväksyt hänen käytöksensä. Sinulla on varmaankin aika tavanomaiset odotukset, mitä parisuhteeseen tulee - mutta miehestä ei ole niitä odotuksia täytämään. Luuletko oikeasti, että jokin ihme tapahtuu ja miehestä vielä kehittyy unelmasiippa, joka huomio sinut ja sinun tarpeesi, ei vain lähde mukaan ehdottamiisi juttuihin, vaan keksii itse teille kivaa tekemistä jne jne..?
Come on, realismia kehiin NYT! Lopeta suhde ja aloita se bilekesä puhtaalta pöydältä! Toista et voi väkisin mielesi mukaiseksi muuttaa ja kun toiselta puuttuu halu tulla edes puolimatkaan vastaan, jatkatte samaan malliin tulevat vuodet ja vuosikymmenet. Sellaisen elämänkö haluat?