Millo tajusitte et teist ei ole mihinkään?

Tajusin siinä vaiheessa, kun olin ollut jonkun vuoden sinkkuna ja naisista ei ollut tietoakaan enää.

Neljännellä luokalla terveydenhoitajan tarkastuksessa.

Tällä viikolla, kun graduni "Seksuaalinen markkina-arvo Geoffrey Chaucerin tuotannossa" sai arvosanaksi hylätyn.

Vielä vähän yli kaksikymppisenä luulin, ettei minusta ole mihinkään missään koskaan. Mutta nykyisin tiedän, että minkäänlaiset suhteet naisten kanssa ovat ainoa asia, jossa minusta ei ole, eikä koskaan tulekaan olemaan, mitään. Sen asian tajusin jo melkein kymmenen vuotta sitten, ja käsitys on siitä asti vain vahvistunut.

Yläasteella huomasin ensimmäiset merkit siitä että tulen olemaan erilainen kuin olin kuvitellut. Tytöt eivät olleet koskaan kiinnostuneet minusta, vaan puhuivat ihastellen ainoastaan ystävistäni ja olivat ala-asteellakin pyytäneet välittämään viestejä heille. Itse sain tytöiltä pelkästään joko tuollaista hyväksikäyttävää, tai halveksivaa käytöstä osakseni. Ystäviäni pyydettiin bileisiin, minua ei koskaan sellaisiin kutsuttu. Tosin vielä silloin pakkauduin mukaan kutsumatta. Koulun diskoissakin olin aina seinän vieressä odottamassa ja katselemassa yksinäni kun tytöt hakivat ystäviäni tanssimaan.

Viimein tunnustin itselleni sen että olen b-luokan kansalainen kun ensimmäiset jatko-opiskelut jäi taakse ja tuli aika kokeilla ravintoloita ja myöhemmin myös työ- ja sosiaalistaelämää.

Ravintoloissa olin se jonka ympäriltä tuolit vietiin ja kysymättä. Myös kaverit saivat seuraa helposti. Minun saldoni noista vuosista on nolla onnistunutta viettely-yritystä ja nolla kertaa naisetkin osoittivat kiinnostusta minua kohtaan.

Samoihin aikoihin huomasin sen kuinka ystävillä oli sellaisia kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia joissa he olivat lahjakkaita. Osalla harrastuksista tuli työ, tai he saavuttivat muutoin nimeä esimerkiksi myymällä taidettaan. Minä olin pelkästään keskinkertainen kaikessa.

Ystäviäni pyydettiin myös vapaaehtoistyöhön tai erilaisiin tempauksiin eri asioiden hyväksi. Minut ohitettiin aina, eikä minua pyydetty edes niin vähäiseen tempaukseen kuin koulutietä turvaamaan paikallisten lasten aloittaessa koulunkäynnin.

Ystäväni etenivät urillaan, minä poljin paikallani jopa palkan suhteen ja korotuksetkin sain vasta pitkän väännön jälkeen. Minä kun olin se joka voitaisiin vaihtaa ja lopulta vuonna 2006 ilman suurempia varoituksia vaihdettiinkin. Työssäni olin hyvä, mutta sosiaaliset suhteet olivat painavampia vaakakupissa.

Kun ystäväni löysivät töistään ja harrastuksistaan uusia ystäviä entisten lisäksi, minulla oli vain ne vanhat ystävät, eikä heidän uudet ystävät halunneet edes tutustua minuun vaikka yritin omalta osaltanit tuolloin kokeilla sosiaalisia taitojani ja luoda ystävyyssuhteen. Tuo oli se viimeinen niitti joka osoitti että olen todella alimmalla tasolla yhteiskuntaluokissa. Vähän alle kolmekymmentä vuotta siihen meni, mutta sen tunnustamisen jälkeen on ollut helpompaa kun en enää yritä taistella tuulimyllyjä vastaan.

En ole selkeästi ruma, lihava, köyhä, sosiaalisesti kömpelö tai tyylitön, mutta jokin minussa ajaa ihmiset pakoon.

Joskus 12-vuotiaana kun murrosikä alkoi kaikilla pojilla alkamaan, tajusin, että tytöt sorsivat minua aivan kympillä. Jokaisella tytöllä oli siihen aikaan kaverivihkoja, joiden kysymyksiin kaikki muut luokan oppilaat pojat ja tytöt saivat vastata. Minä olin ainoa, joka ei koskaan saanut vastata niihin kertaakaan.

Muistan myös kun luokan hippi tytöt keräsivät addressia härkätaisteluja vastaan. Barcelonan olympialaisten kunniaksi kun järjestettiin sellaisia vuonna miekka ja kivi. Tytöt kierrättivät addressia luokassa ja kun tuli minun vuoroni, he hyppäsivät ylitseni. Olin niin arvoton tyttöjen silmissä ettei nimeni kelvannut edes härkiä pelastamaan.

Naiset ja tytöt ovat kollektiivisesti halveksineet minua tuolta12-vuotiaasta lähtien, joten voin vain yrittää suhtautua heihin kuin ilmaan.

No, kai minusta nyt johonkin on nykyisessä työssäni missä mua jokseenkin arvostetaan, mutta aika kuivaa paskaa se on kuten muukin elämä eikä mikään oikein kiinnosta. Siinä 23v kieppeillä tuli harvinaisen selväksi ettei niitä naisiakaan kannata yrittää tällä vamma-aivolla. Huomaan että vituttaa suuresti katsella pariskuntia ja pariutuvia ympärillä että kaipa se sitten on se juttu minkä takia elämä on tällasta paskaa, kun ei itsellä ole mahdollisuuksia samaan.

Toivottavasti ei koskaan sairauden tai muun ylivoimaisen syyn takia tunnu tuolta.

Tajuan tämän päivittäin.