olen saanut vahvasti sellaisen vaikutelman, että on paljon myös niitä, jotka eivät todellisuudessa halua löytää ketään. Ollaan valmiiksi jo negatiivisella asenteella liikkeellä ja salaa tyytyväisiä siihen, että voi todeta ettei yhtään kunnollista ehdokasta löytynyt, kuten ajattelinkin.
Se on vaan useimpiin meihin suomalaisiin sisäänrakennettu juttu, että mieluummin ryvetään itsesäälissä kuin positiivisella asenteella koitetaan puskea eteen päin. Ihme teorioita vaan kehitetään, että tää mun ikä on just huono, kun seuraa löytyy vain kymmenen vuotta nuoremmista ja vanhemmista. Tälläsiä ajatuksia tuli mieleen nettitreffien ja tosi elämän pohjalta.
Se on vaan useimpiin meihin suomalaisiin sisäänrakennettu juttu, että mieluummin ryvetään itsesäälissä kuin positiivisella asenteella koitetaan puskea eteen päin. Ihme teorioita vaan kehitetään, että tää mun ikä on just huono, kun seuraa löytyy vain kymmenen vuotta nuoremmista ja vanhemmista. Tälläsiä ajatuksia tuli mieleen nettitreffien ja tosi elämän pohjalta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sitä voi olla positiivinen haaveilija.
Tai sitten voi olla se murjottava realisti.
Haaveilija ei ole oikeassa maailmassa vaan omissa haaveissaan. Se realisti elää tässä maailmassa missä oikeasti ollaan.
Kieltämättä siinä valheessa olisi varmaan mukavampi elää.
Juuri tästä syystä ei ole mitään syytä pitää p/s-asioiden suhteen jossain haavemaailmoissaan elävää minään höppänänä.
Ennen olen ollut positiivisella mielellä liikkeellä ja ajatellut aina, että kyllä se joskus vielä minuakin onnistaa. Ja vitut onnisti. Nyt olen hyväksynyt sen etten saa ketään ja se tuntuukin minusta oikeastaan hyvälle. Ehkä minut onkin vain tarkoitettu sellaiseksi yksinään viihtyväksi erakoksi. Tarvittiin vain naisten paskaa kohtelua, että sen tajusi.
Mutta kuten olen aikaisemminkin todennut, että ainoa asia joka ärsyttää on se, että en varmaan ikinä kuitenkaan pääse täysin eroon seksuaalisista himoistani naisia tai siis oikeamminkin pillua kohtaan. Naiset ovat minulle nykyään vähän kuin itikat. Niitä on vain siedettävä kun ei niistä kokonaan eroonkaan pääse.
"ainoa asia joka ärsyttää on se, että en varmaan ikinä kuitenkaan pääse täysin eroon seksuaalisista himoistani naisia tai siis oikeamminkin pillua kohtaan"
En usko. Jos ainoa asia olisi pillunhimo niin siihen olisi rahalla tarjolla ratkaisu ensimmäisen kerran vaikka jo tänä iltana, ellet ihan peräkylällä asu. Niin uusavuton et voi olla, ettet osaisi netin kautta etsiä maksullista naista.
Mutta kerro itse: JOS ainoa ärsyttävä asia on se, että himoitset pillua, niin miksi et osta sitä?
Syitä on kolme.
1. En halua olla naisen kanssa lähikontaktissa.
2. Miksi alentua maksamaan siitä kun tietää, että se nainen ei kuitenkaan nauti siitä minun näköiseni "miehen" kanssa. Tuntuisi luultavasti vielä paskemmalta "seksin" jälkeen.
3. Asun todellakin peräkylällä.
En vain pidä siitä ajatuksesta, että haluan pillua, koska en halua olla naisten kanssa lähekkäin. Pillua kun taas ei oikein saa ilman naista.
Hoidan tuon pillunhimoni runkkaamalla ja tähän asti se on riittänyt siedettäväti.
Totta. En itse ole ikinä seurustellut ja olen 31-v. Olen kyllä maannut kerran kolmen miehen kanssa. (Ei siis mitään ryhmäseksijuttua). Eli seksikertoja on ollut tuo kolme. Eipä tuntunut missään. Mutta pitihän sitä kokeilla että tuntee itsensä normaaliksi. Ei ole mitään kiinnostusta edes etsiä mitään suhteita. En kylläkään siitä miehiä syytä, tiedän että vika on minussa. Ilmeisesti huono lapsuus jossa oli pahoinpitelyä ja alkoholismia ja tunnekylmää äitiä on jättänyt jälkensä. Läheisyys ahdistaa enkä voi edes kuvitella seurustelevani. Minulla on yksi halaaja kaveri joka aina tavatessa halaa ja se tuntuu aina kiusalliselta ja tukalalta.
Oletko ajatellut että voisit ehkä oppia pois siitä läheisyyden aiheuttamasta ahdistuksesta?
Helppoa se ei varmasti olisi. Ja vaatisi varmaan kumppanilta aika rautaisia hermoja. Ehkä tarvittaessa myös jotain ammattilaista auttamaan omien ajatusten kanssa.
Tietysti on varmasti todella vaikeaa muuttaa lapsuudessa juurtuneita käyttäytymismalleja ja ajatuksia/tuntemuksia. Enkä tiedä onko siihen tarvetta jos ei sitä parisuhdetta jostain muusta syystä halua. Silloinhan voi vaan olla onnellisena ilman mitään suhdetta.
Vaikken itse pystykään tilanteeseen täysin samaistumaan, niin koen tuollaisten asioiden pohdiskelun mielenkiintoiseksi. Esimerkiksi olen pohtinut omia naismieltymyksiäni..
Miksi tietyn näköinen nainen sytyttää, mutta toinen ei... Aika monen taustalta oikeastaan tuntuu löytyyvän jotain kokemuksia nuoruudesta. Positiivisia tai negatiivisia. Tietyn näköinen nainen käyttäytynyt töykeästi minua kohtaan, joten ulkoisesti samankaltaiset naiset nyt jotenkin tuntuvat automaattisesti töykeiltä ja ei haluttavilta (ennen kuin oppii oikeasti tuntemaan). Ja ensisuudelman muisto saa tietyn näköiset naiset tuntumaan houkuttelevammilta kuin mitä muuten olisivatkaan.
Samalla kun olen tiedostanut mistä nämä mieltymykset johtuvat, niin olen kokenut sen "vapauttavaksi". Pystyn tietoisesti pääsemään sen jonkun ensivaikutelman ohi kun ymmärrän että joku nainen A onkin täysin eri asia kuin se nainen B nuoruudesta.
Koen siis kykeneväni huomattavasti laajemmin ihastumaan erilaisiin naisiin, kun en ole automaattisesti niiden ennakkoasenteideni orja. Ajatusmaailma tulee joustavammaksi. "Rumastakin voi tulla kaunis" kun ei anna liikaa sille ensivaikutelmalle valtaa vaan tietää että rumastakin naisesta kuoriutuu se kaunis joutsen, jos sen naisen käytös vaan on sellaista että se ruokkii niitä positiivisia ajatuksia.
Samalla ajatuksella.. Mahtaisitko sinäkin pystyä oppimaan pitämään halauksista ja läheisyydestä? Vai ovatko ne tuntemukset jo kenties liian syvään juurtuneita?
Terapiaa se ainakin vaatisi ja se maksaa paljon. En usko että ilmaiseksi sitä annetaan tällaisessa tapauksessa.
Olen myös niin tottunut olemaan yksin ettei se sinkkuus haittaa. Minulla on kumminkin kavereita eikä tarvitse kokonaan yksin olla.
Seurustelusta: en haluaisi olla miehelle joku "potilas" jota pitää auttaa pääsemään traumoistaan eroon. Kyllä niitäkin miehiä on jotka pitäisivät tuollaisesta asetelmasta mutta ei se tasavertaiselta suhteelta kuulosta.
Olen hyväksynyt tilanteen. En istu kotona murehtimassa millaista voisi olla, vaan elän ihan kohtalaisen hyvää elämää muilta osin.
En halua ainakaan kovin aktiivisesti eroon sinkkudesta, en näe yhtään syytä siihen. Mikäli pyytämättä ja yllättäen kompastun johonkin mikä kolahtaa, tarkistan kantani.
Olen tuota miettinyt ja saattaa olla, että osaltaan torpedoin valmiiksi kaikki mahdollisuudet, koska pohjimmiltaan en ehkä kuitenkaan ole valmis luopumaan sinkkuelämän vapaudesta ja mukavuuksista. Tai ainakin niin päin, että en ole valmis tekemään kovin paljon sen eteen, että sinkkuelämä päättyisi. Jos kovasti haluaisin jonkun löytää niin enköhän tänäänkin lähtisi ulos (merkityksessä ulos yöelämään).
Positiivisyys ei auta saamaan naista jos on ruma.
Kaikki haluavat löytää jotain..Siis todellisuudessa. Negatiivinen asenne ei johdu lukuisista epäonnistumisista vaan siitä ,että ollaan liian kauan maattu sisällä verhojen takana. Ihmisestä tulee muutamassa vuodessa hieman höppänä ja kaikki asiat saavat hieman vääristyneeen ja oudot mittasuhteet. Ei niitä edes kuulu hakea, kaikkea leimaa sellainen ajatus, että mulla on aikaa ja ei ole kiire valmiissa maailmassa. .Kunnes ikää tulee 30+ ja alkaa ymmärtämään missä mennään ja siinä kohtaa monet luovuttavat jo..Itsepetoksella tätä on helpompi kestää:Ei ole ketään sopivaa,saan kenet haluan,en kaipaa ketään/mitään etc.
Itsesääli tuossa on toki mukana mutta se on sellaista itsetehtyä sosiaalisen liekin sammutusta ollut samalla ja sopeutumista hirveisiin oloihin.
Itsesuojeluvaistoa siis kaikki tyyni, linnottautuminen pelastaa kivuilta minkä pakit aiheuttavat ja elämä noin yleensä. Sellainen tosiasioiden ja itsensä kieltämisen leima on aika vahvasti tässä taustalla, siihen liittyy 95% pitkäaikais työttömyyttä ja mielenterveyshäiriöitä. Se päätös elämästä kypsyy siihen 35 ikävuoteen mennessä..Sillon siten viimeistää joko on sinkku tai ei ole.
Täytyy tunnustaa, että en halua päästä eroon sinkkuudestani. Sellainen elämä, mikä olisi näköpiirissä naisen kanssa, ei viehätä riittävästi, jotta vaihtaisin sinkkuuden huonot ja hyvät puolet siihen. En tosin valita, sillä olen luovuttanut tietoisesti. Se, että en viihdy parisuhteessa, ei ole naisten vika, vaan vika on minussa, eikä se naista vaihtamalla korjaannu.
Mitä sulla on siihen toiseen vaakakuppiin?
Toisessa on itsemääräämisoikeus, paskominen ovi auki, laulaminen suihkussa, kämpässä pyöriminen alasti. Ei tarvitse selittää menojaam talous on kunnossa, saat mennä, tulla ja nukkua kun ellun-kana. Status quo, kaikki on siis hyvin ja tätä on jatkutnut vaikkapa 10 vuotta. Ei ihme, ettei sinne toiseen vaakakuppiin katso, vaikka olisi sosiaalinenkin.
Tarjolla on seksiä,vitturättejä,huutoa,kirkumista,kiukuttelua tyhjästä, seksiä, 3 kk kemiallinne tunne sekamelska, lisää hysteeristä huutoa ja itkua, yhdessä olemista pakolista frendien tapaamista ja taloutesi kusetetaan pystyyn, ja joudut katsomaan sellaisa urpoja toisen ystävissä joita olet koettanut vältellä.
Chervolet chevellesi vaihdetaan vaivihkaa taloudellisempaan Opel Astra farkkuun ja pimenysverhosi revitään alas ja korvataan valoverhoilla tai jos huonosti kyä niin MariMekolla, kohta siellä kämpässä ei ole muita todisteita olemassa olostasi kun vaateesi...
Kumpaa haluat? Mitä muuta se parisuhde on kun 3 kk:n riemu?