Miten vois hankkia jätkiä ihan vaan kaveriksi?
Olen 18 v tyttö ja minulla on lievä paniikkihäiriö ja se erityisesti kohdistuu jäktiin ja miehiin. Olen käynyt psykologillakin asian takia, mutta ei se kauheasti auttanut.
Mulla ei siis ole kunnon kaverijätkiä olenkaan, koska
1. En uskalla puhua jätkille
2. Tunnen itseni täysin *askaks, arvottomaks ja säälittäväksi ja häpeän itseäni jätkien seurassa (ihan oikeasti!)
3. Menen lukkoon jäkien seurassa (änkytän, punastun, en meinaa saada sanaa suusta, jotenkin kurkkua kuristaa ja kieli menee solmuun, pasmat sekaisin, kaikki luontevuus katoaa ja en ole yhtään oma itseni)
4. Saatan panikoida jätkien kans (sydän hakkaa, hengitystiheys nousee, tulee tunne että äkkiä pois tästä, ahdistaa, kädet tärisee, en pysty katsomaan jätkiä silmiin, saatan olla säikky jos jätkiä on lähellä, muutaman kerran olen paennut vessaan rauhottumaan ja joskus on itkukin tullut)
5. Pelkään että mokaan ja nolaan itteni täysin itseni jätkien edessä.
6. Olen hirveän ujo jätkien seurassa ja joskus vieraassa porukassa muutenkin
7. Kaikkien noiden takia olen ruvennut kiertämään jätkät kaukaa ja varmaan annan itestäni kuvan ettei kiinnosta. Mulle tulee monesti niin arvoton tunne, että ajattelen mielessäni vain että jospa voisin vain kadota tästä ennen kuin se edes näkee minut, jos ylipäätään edes koskaan huomaa minut. Välillä tuntuu aivan mahdottomalta, että voisin edes keskustella jonkun jätkän kanssa, ihan kuin jätkät olis jotai hirviöitä jotka syö sut.
Mutta oikeesti mua kiinnostaa jätkät, haluaisin hirveesti löytää edes yhden kaverijätkän, jonka kautta saisin lievennettyä tätä pelkoa jätkiä kohtaan ja olis ehkä vähän helpompi löytää joskus mahollisesti se poikaystäväki jostain...
Joskus olen muutaman kerran itkenytkin kotona kun ei oikeesti tuu yhtään mitään. Kaverit on aina niin luontevia kaikkien kanssa ja moni seurustelee ja kaikkee kivaa, ni meikä vaan vapisee ja juoksee karkuun itku kurkussa kuin olis hengen hätä, kun joku jätkä sanoo mulle moi tai vaikka vaan katsoo vähän pidempään, ei vaan kyl aina yritän jutella oikeesti, mut heti ku on sopiva hetki ni äkkiä pois. Ja mietin seuraavat 2 viikkoo mitä tapahtu, miks tein niin ja miks sanoin noin ja miksen tehny niin tai noin ja voi vitsi miten nolo olin jne.. En oikeesti tiiä mitä mun pitäs tehä... Luovutanko ja rupeen lesboks, tai sit hyppään kohta kaivoon.
Ei vaa, onneks mulla on sentään tyttökavereita ja oon kyllä muuten sillein ihan sosiaalinen ja itsetuntoa jonkin verran on, mut jätkien kanssa ne katoaa ihan täysin, menee miinuksen puolelle.. Mää tuun kohta hulluks tän asian kanssa, oon oikeesti yrittäny vaikka mitä, mut en vaan voi sille mitään että iskee joku paniikki ja kaikki se luottamus itteensä katoaa ja tunnen itteni muurahaiseks jonka päälle pitäs vaan astua, että saadaan se pois häiritsemästä...
Piti tulla nyt vähän avautumaan..:D
Eli saa antaa kaikenlaisia neuvoja vastaan. Mistä saa rohkeutta ja miten pääsee eroon tosta hemmetin pelosta.. sun muuta, kiitos! Jos nyt joku jakso edes lukea tänne asti... :D
Olen 18 v tyttö ja minulla on lievä paniikkihäiriö ja se erityisesti kohdistuu jäktiin ja miehiin. Olen käynyt psykologillakin asian takia, mutta ei se kauheasti auttanut.
Mulla ei siis ole kunnon kaverijätkiä olenkaan, koska
1. En uskalla puhua jätkille
2. Tunnen itseni täysin *askaks, arvottomaks ja säälittäväksi ja häpeän itseäni jätkien seurassa (ihan oikeasti!)
3. Menen lukkoon jäkien seurassa (änkytän, punastun, en meinaa saada sanaa suusta, jotenkin kurkkua kuristaa ja kieli menee solmuun, pasmat sekaisin, kaikki luontevuus katoaa ja en ole yhtään oma itseni)
4. Saatan panikoida jätkien kans (sydän hakkaa, hengitystiheys nousee, tulee tunne että äkkiä pois tästä, ahdistaa, kädet tärisee, en pysty katsomaan jätkiä silmiin, saatan olla säikky jos jätkiä on lähellä, muutaman kerran olen paennut vessaan rauhottumaan ja joskus on itkukin tullut)
5. Pelkään että mokaan ja nolaan itteni täysin itseni jätkien edessä.
6. Olen hirveän ujo jätkien seurassa ja joskus vieraassa porukassa muutenkin
7. Kaikkien noiden takia olen ruvennut kiertämään jätkät kaukaa ja varmaan annan itestäni kuvan ettei kiinnosta. Mulle tulee monesti niin arvoton tunne, että ajattelen mielessäni vain että jospa voisin vain kadota tästä ennen kuin se edes näkee minut, jos ylipäätään edes koskaan huomaa minut. Välillä tuntuu aivan mahdottomalta, että voisin edes keskustella jonkun jätkän kanssa, ihan kuin jätkät olis jotai hirviöitä jotka syö sut.
Mutta oikeesti mua kiinnostaa jätkät, haluaisin hirveesti löytää edes yhden kaverijätkän, jonka kautta saisin lievennettyä tätä pelkoa jätkiä kohtaan ja olis ehkä vähän helpompi löytää joskus mahollisesti se poikaystäväki jostain...
Joskus olen muutaman kerran itkenytkin kotona kun ei oikeesti tuu yhtään mitään. Kaverit on aina niin luontevia kaikkien kanssa ja moni seurustelee ja kaikkee kivaa, ni meikä vaan vapisee ja juoksee karkuun itku kurkussa kuin olis hengen hätä, kun joku jätkä sanoo mulle moi tai vaikka vaan katsoo vähän pidempään, ei vaan kyl aina yritän jutella oikeesti, mut heti ku on sopiva hetki ni äkkiä pois. Ja mietin seuraavat 2 viikkoo mitä tapahtu, miks tein niin ja miks sanoin noin ja miksen tehny niin tai noin ja voi vitsi miten nolo olin jne.. En oikeesti tiiä mitä mun pitäs tehä... Luovutanko ja rupeen lesboks, tai sit hyppään kohta kaivoon.
Ei vaa, onneks mulla on sentään tyttökavereita ja oon kyllä muuten sillein ihan sosiaalinen ja itsetuntoa jonkin verran on, mut jätkien kanssa ne katoaa ihan täysin, menee miinuksen puolelle.. Mää tuun kohta hulluks tän asian kanssa, oon oikeesti yrittäny vaikka mitä, mut en vaan voi sille mitään että iskee joku paniikki ja kaikki se luottamus itteensä katoaa ja tunnen itteni muurahaiseks jonka päälle pitäs vaan astua, että saadaan se pois häiritsemästä...
Piti tulla nyt vähän avautumaan..:D
Eli saa antaa kaikenlaisia neuvoja vastaan. Mistä saa rohkeutta ja miten pääsee eroon tosta hemmetin pelosta.. sun muuta, kiitos! Jos nyt joku jakso edes lukea tänne asti... :D
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kuulostat huvittavalta :D
Mutta ei kai siinä. Miehet voi olla yhtäkkiä vaarallisia. Hyvä tajuta olla varuillaan. Lisäksi miehillä on kaverisuhteissa erilainen arvomaailma, ja menettää äkkiä kunnioituksen jos naisten kesken toimivilla tempuilla koettaa pärjätä.
Ihan uteliaisuudesta, oletko isäsi kanssa tekemisissä? Onko veljiä? Pelkäätkö vanhojakin miehiä?
Saatan kuulostaa vähän idiootilta, kun otan omat vakavat asiat joskus vähän huumorin kanssa. Oikeesti tää on mulle ihan sika raivostuttava juttu, ja en tiiä välillä mitä mää tekisin, itkeäkö vaiko nauraa...
Laita viesti niin ratkaistaan tää juttu, sähköpostissa ja puhelimessa
Aloittaja, tekstisi kuullosti aivan kuin olisin itse kirjoittanut, tosi tilanteeni ei ainakaan vielä ole noin paha.
Olen itse 17v tyttö, enkä tunne isääni. En ole koskaan tavannut häntä, en edes tiedä nimeä. En ole koskaan seurustellut, vaikka monta tilannetta siihen on tullut, mutta en vain ole kyennyt siihen. Jotenkin tuntuu että pelkään poikien satuttavan. Jännitän heidän seurassa paljon, etenkin omanikäisten. Usein bileissä en edes vaivaudu juttelemaan jos ei omaa silmää miellyttäviä näy, en voi edes olla k*sipäiden seurassa enkä ymmärrä muutamaa kaveriani, jotka haluavat seurustella jätkän kanssa, joka satuttaa heitä.
Jos saisin valita poikaystäväni, olisi hän mielellään paljon vanhempi, ja uskon tämän kumpuavan suhteesta isääni, ja kaipaan suojelua.
En tiedä oliko tekstistäni sinulle paljon apua, mutta siksi kysynkin omaa suhdetta isääsi? Tunnetko hänet, onko hän läsnä vai väkivaltainen? Jos olet opiskelemassa suosittelen psykologian lukemista, se auttaa ymmärtämään asioista paremmin.
Voimia!
Kiitos! Kuulostaa vihdoin siltä, että joku ymmärtää. Itelläkin, ehkä eniten just omanikäiset jätkät jännittää eniten.. On myöskin ollu pari tilannetta, että ois joku jätkä ollu kiinnostunu, mutta ei vaan pystyny.
Minulla on isä ja kolme veljeä, joista yksi on kuollut. Olen heidän kanssa tekemisissä ja he ovat ihania ja rakastan heitä tosi paljon.
Mutta minusta iältään seuraava isoveljeni (jonka kanssa tavallaan kasvoin, kun toiset veljet on vanhempia) on hiukan äkkipikainen ja joskus on ollut fyysistä ja henkistä tappelua, ei koskaan mitää aivan jäätävää tappelua, vaan siis perus sisarusten välistä kinastelua. Ja veljeni on tietysti sata kertaa vahvempi kuin minä ja on sattunut kaikenlaista. Hän on hirveen vahva ihminen myös henkisesti, ja osaa kyllä lytätä mut silleinkin, mikä raivostuttaa mua ehkä eniten. Mutta siis on hän tosi ihana ja rakas minulle oikeesti, mut on vaan aikoja jollon raivostuttaa niin hirveesti, että en tiiä mitä oikeen tekisin...
Mun isä on tosi rakas ja huolehtivainen, mutta ehkä välillä vähän etäinen kun sillä on niin paljon stressiä joskus. Toinen veli on tosi ihana ja rento, sillä on jo perhe. Sekin on ehkä vähän etäinen, varmaan meidän ikäero vaikuttaa.. Sit olin aika pieni vielä kun se mun yks veli kuoli, ja muistan, että hän oli erittäin rakas ja ihana veli. Se oli se veli joka huolehti meistä nuoremmista sisaruksista jos oli tarvis.
En tiiä, voi olla, että tää mun ongelma liittyy jotenki tohon mun "ensimmäiseen" veljeen osittain, mutta en usko, et se vaan pelkästään vaikuttaa...
Mul on myös, että en pysty luottamaan jätkiin yhtään. Jos en sitä vielä sanonut.. :D
Hmm, hankala tilanne. Kertomuksesi mukaan toimintasi jätkien seurassa ei johdu perheestäsi, tai ainakaan suhteesta isääsi ja veljiisi. Se, että koet vanhemman veljesi voimakkaana persoonana, tuskin voi aiheuttaa käytöstäsi. Lisäksi myös kerroit sen olevan tavallista sisarusten välistä kinaa. Ei siis syytetä perhettä, sitäkun on niin helppo aina syyttää.
Uskoisin ahdistuneen käytöksesi jätkien seurassa lähtevän itsestä. Kerroit tuntevasi olosi arvottomaksi jätkien seurassa, joten uskoisin itsetuntosi olevan melko huono. Sitä voi olla vaikea havaita, sillä luonnollisesti hetero käyttäytyy luonnollisesta samaa sukupuolta olevien kanssa, kuin vastakkaisen.
Entäpä millainen kaveripiiri sinulla on? Onko kaverisi kannustavia, mollaavia? Kaveripiiri vaikuttaa nuoreen ja itsetuntoon paljon. Vaikka sanoin ettei perhettä saa syyttää, mikä on suhde omaan äitiisi? Vaikka sinulla on hyvät ja lämpimät välit isääsi, miten vanhempasi tulevat keskenään toimeen? Sekin vaikuttaa paljon, jos vanhempasi ovat eronneet ja kuulet äidiltäsi paljon mollauksia isääsi kohtaan, tai miehiä kohtaan ylipäätään. Jo pienenä päähän iskostettuja malleja "kaikki miehet ovat pahoja ja epäluotettavia" voi olla hankala poistaa ja se vie aikaa.
No mulla on ollu ihan älytsin huono itsetunto, nyt se on ehkä vähän kasvanut, mutta on silti huono. Mutta tutussa porukassa ollessa uskallan olla oma itteni ja luonnollisesti ihan kunnolla, vieraammassa porukassa saatan olla ehkä vähän hiljasempi, mut riippuu porukasta aika paljon. Just, et mitä enemmän jätkiä ympärillä ja et kuin vieraita ne on ni sitä vaikeampi mun on olla.
Mulla on aika paljon kaverityttöjä, mutta muutama vain semmonen ihan kunnon ystävä. Ysiluokalle asti suunnilleen oli myös kaveripoikiakin, mutta aika etäisiä, että yleensä, jos heidän kanssa olin tekemisissä, niin sillon oli aina muitakin tyttöjä hengaamassa. Joskus vieläkin on sillein, et samassa porukassa saattaa hengata muutama jätkä, mut en ainoana tyttönä koskaan ole porukassa. Mun kaverit on kaikki oikeestaan ihan mukavia, ei ainakaan mollaavia ole, ihan kannustavia suurin osa, no on muutama jotka on vähän ehkä semmosia että haluaa olla huomion keskipisteenä suunnilleen (ne henkilöt on yleensä just niitä mulle vähän etäisempiä tyyppejä).
Mul on muutama serkkujätkä, jotka on aika, sanotaanko nyt että veljellisiä, et niitten kans joskus saattaa vaihtaa pari sanaa ja heittää läppää, jos niitä näkee edes hirveesti.
Ysin jälkeen porukka vähän hajos, ja viime syksynä hajos vielä lisää kun osa pääs lukiosta ja lähti opiskelee lisää, ja nyt tänä vuonna lähtee varmaan me viimesetkin lätkimään täältä pikkukaupungista. (Erityisesti siks tää asia on ruvennu vaivaamaan..)
Äitiin mulla on oikeestaan samanlaiset välit kun isäänkin, he ovat yhessä, että ei oo eronnu. Tietty on perus pikku riitoja ollu heillä, mut ei siis mitään jäätävää koskaan. Mut siis ihan onnellisesti ovat naimisissa edelleen, minun tietääkseni. :D
Tuli tässä mieleen, että viime vuonna saatiin tietää yhden meidän tuttava perheen isän käyttäneen lapsiaan joskus hyväksi, ja se ukko muutenkin paljastu ihan hulluks (sillä oli joku asekätkö vissiin).. Mut en usko, että sekään on mikään kunnon syy, koska mulla oli tämmöstä jo ennen sitä. Mut ei se ainakaan yhtään auttanu tähän hommaan, ehkä saatto pahentaa, koska yhessä vaiheessa pelkäsin, et se ukko joskus tulee meillekin ja mietin joskus illalla, että mitä teen sit jos se oikeesti tuleekin ja oon yksin kotona, tein itelleni mielessä hätäsuunnitelman.. :D (En tienny kunnolla mikä homman nimi on, et miks se ukko oli silti vapaalla jalalla, ja toisaalta en haluakkaan tietää siitä ihmisestä enää ikinä yhtään mitään.. Se järkytti ihan hirveesti meitä kaikkia, koska ko. perheessä on kaks minun ikäluokkaa olevaa tyttöä, ja vielä se, että he olivat meidän tuttuja, jotka oli aina tuntenut, niin yhtäkkiä jotain tommosta paljastuu..)
En tiedä voiko vaikuttaa myös se, että kun olen perheen nuorin ja tietysti vähän se perheen lellikki, vaikka aika tasavertasesti porukat on meiät kasvattanu. Mut siis tarkotan sillä lellikillä sitä, että jos vaikka yritin tehä jotain ni joku tuli sit siihen, et "anna mää teen sen ku et sää osaa/jaksa" tai että "..ku oot nii pieni" tai jotain tommosta aika monesti oon kuullu. Ni mun ei oo annettu edes yrittää tehdä tai ei oo annettu sitä vastuuta, ja sit rupesin varmaan vähän pelkäämään, että teen oikeesti väärin ja luulemaan että en osaa tai no en varmaan osannukkaan ku en saanu yrittää. Erityisesti tää mun "ensimmäinen" veli on just tollein lytänny mut monesti tai aika paljon enemmänkin, ku vaan monesti.
Sit olen aika pienikokoinen ja olen tosi monesti kuullut, et ootpä sä pieni ja hentonen, ja inhoon sitä yli kaiken, koska se saa mut kuulostamaan joltain säälittävältä rääpäleeltä, joka on ihan heikko. Ja ties kuin monesti on arvattu ikä ihan perseelleen ja reilusti alakanttiin, mikä tietty ei kauheesti oo imarrellu vielä tässä iässä.. :D ja siis myös jätkien suusta oon kuullu. Nyt en kyllä oikeestaan oo kuullukkaan ku hankin uuet silmälasit, jotka on vähän aikuismaisemmat ku edelliset.
Just toikin, ku oon fyysesti aika heikko,saattaa vaikuttaa siihen, et jätkien (jotka on yleensä aika vahvoja tai vähintään pidempiä kuin minä) seura on aika jännittävää. Vaikka piänkin omasta kunnosta sillein huolen, ni tuskinpa vain silti kovin vahva oon.
Kuuluuko tavalliseen sisarusten väliseen kinaan välillä nyrkitkin? Monesti on saattanu suullinen riitely muuttua nyrkkien heilumiseks.. Ei siis sillein, että nenät murtuu, mut kuitenkin jotain. Tai ei mun nyrkit varmaan tunnu missään mun veljellä, mut veli onkin sit vähä voimakkaampi, et jos sopivasti osuu ni vaikka olkavarsi on kipee viikon sen jälkeen. Mut tässäki ehkä se sattuu enemmän henkisesti ku fyysisesti, jos oma veli lyö, vaikkei se tarkotakkaan oikeesti satuttaa..
Kirjotinpa sekavasti, jotenki... No voivoi.. Sori, ollu rankkoja työpäiviä tässä justiinni meinaa väsyttää.. :D
Moikka!
Aika hankala tilanne sulla, mutta uskon että löydät siihen ratkasun ennen pitkää :)
Ootko esim kokeillu jutella tästä sun veljien kaa? Vai onko liian hankalaa?
Jos haluut juttukaverii nii laita viestii: [email protected]
T.20v nuorimies
Moi!
Okei, katotaan, mut en tiiä kyllä uskallanko laittaa sähkäriä... :D
On liian vaikeeta mennä juttelee veljille, me ollaan kaikki vähän sellasia, että haudotaan omassa mielessä kaikki paskat asiat ja on vaikea puhua niistä. Usein kyllä riitelyn aikana lauotaan toisille päin naamaa kaikkea, mitä ei oikeesti tarkota, mutta toisaalta jotkut asiat taas on ihan totuuksiakin välillä.. Inhoan ite riitelyä ihan hirveesti. En tosin oo ikinä riidelly kenenkään muun kanssa kun tän mun yhen veljen kanssa. Ite yritän kyllä yleensä välttää riitelyä viimeseen asti, mut joskus ei maha itelle mitään ku menee hermot. Ollaan varmaan molemmat yhtä itepäisiä idiootteja, ja ei sillä mun broidillakaa oo kovin helppoa aina ollu..
Uskallat! :D :p
Oon vähä nössö, myöskin täällä netissä.. :D Ku ei tiiä koskaan millane hyypiö sielä todellisuudessa sitten onki.... Siis ei tietystikkää millään pahalla! :)
Lupaan etten ole hyypiö :D Voin laittaa vaikka kuvankin xD
luin tätä jäin miettii oletko jo päässy yli?
sun tilanteessa tulee ensimmäisenä mieleen se kuollu veli, oletteko käsitelleet sitä ja millanen henki silloin perheessä oli?
tämä olisi varmaan aika ratkaiseva olisko siitä hetkestä voinu jäädä pelko tiloja ja menettänyt luottamusen miehiin tai ei uskalla luottaa? kummiskin jotain mitä ei oo loppuun saakka käsitelty ja puhuttu pois koska puhumalla asiat paranee.
Itselläni on taas ihan sama olo miehenä naisiin vaikee tutustuu heihin samoja oireita kuin aloittajalla. naiset saa musta usein väärän kuvan :(
usein miettinyt mistä se itellä vois johtua miten pääsis elämää jatkaa toisinaan miettinyt jos olis vastakkaissa sukupuolessa ihminen joka kokenut samaa saa jotain vertaistukee ja henkistä luottamusta koska pelot katoaa vain selättämällä möröt. :)
Molemmat hyötyis kavereina :)