Puolisollani oli alku vuodesta sydäninfarkti. Hän on toipunut hyvin, on iloinen ja hauska - kaikkien muiden paitsi minun seurassani. Nyt tekee kaikkensa ettemme ole kahdestaan. On kaiken maailman menoja, ei halua kesksutella kanssani mistään jne. Ei sano mitään kun lähtee, ei tervehdi kun tulee takaisin mihin aikaan sattuu.Toisin sanoen sulkee minut koko elämän ulkopuolelle.
Mistä tässä on kyse?
Mistä tässä on kyse?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Luulempa, että ihan kuoleman pelko.
Mies katsoi sitä silmästä silmään, ja se on kyllä sellainen kokemus joka jättää jäljet!
Hänelle kävi konkreettisesti selväksi, että se elämänlanka tosiaankin voi katketa, ihan noin vain yhtäkkiä. Ei me ollakaan ikuisuusesineitä. Aikaa ei ole rajattomasti.
Nyt hän ilmeisesti potee shokin jälkioireita, ikävällä tavalla.
Neuvoa en osaa. Mies ei varmasti mitään myönnä joten apua on turha tarjota. Ehkä sitten itse tajuaa sitä hakea, ennenkuin avioliitto on karilla!
Itse koin saman tapaista. ei infarkti mutta siellä "terminaalissa"jo käväistiin. Siitä tulee nyt toukokuun 17 päivä vuosi täyteen, mutta kokemus on vahvasti läsnä edelleen. Katsomus elämään ja arvoihin meni uusiksi! Kuolemanpelko oli hirveä pitkän aikaa,pelkäsin että entäs jos minulla ei todellakaan ole enää aikaa!?
Nyt olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Toivottavasti miehesi myös saa tästä jotain positiivista irti, ja saatte suhteeseenne uutta syvyyttä.
Näin minä ajattelen.
Kiitos paljon vastauksestasi. Tuntuu lohdulliselta lukea jonkun kokemuksia.
Tietoisella tasolla tiedän, että mahdollinen masennus ja elämän arviointi on "normaalia" tässä tilanteessa. Ulkopuolissta voi tuntua tunteettomalta, mutta oikeasti jo muutamassa viikossa täydellinen toisen poissulkeminen saa aikaan voimattoman ja ahdistuneenkin olon. Tällaiset kokemukset säteilee paljon muihinkin kuin "sairastuneeseen". Tällä hetkellä olen jotankin ihan loppu, toisaalta en halua rasittaa toista omilla negatiivisilla tunteilla.
Lohdullista lukea, että nyt vuotta myöhemmin olet kiitollinen kokemuksesta. Eli olet selvinnyt myös henkisesti. Se antaa voimaa tulevaisuuteen. Kiitos. Lohdutti oikeasti.
Tunnettua on, että infarktin jälkeen psyyke järkkyy!
Kannattaa tutkia tietoa, että osaa häneen suhtautua oikein.
Tiedän tapauksen, jossa mies tuli mustasukkaiseksi ja epäili aina uskollista vaimoaan jopa työmatkalla(2km) sekä työpaikalla asiakaspalvelussa.
Tuo tunteiden "jälkijäristys" ei tullut minulle yllätyksenä. Niistä puhutaan niin paljon. Suurin yllätys on se, miten voimakkaasti toisen negaatiot vaikuttavat myös minuun, jaksamiseeni ja tunnetiloihini. Pahinta on ehkäse, että haluan toimia oikein - mutta en aina kykene vain myötäelämään, koska koen olevani jo itse ihan rikki. Vertaistukeen sitä kai tulisi hakeutua, uskon että se helpottaisi.
Ehkä infarkti ja sen lääkitys vaikutti miehesi kyvykkyyteen ja nyt karttelee ongelmaa ja sinua.
Out oo Topic - kiitos kaikille tänne viime päivinä kommetoineille. Hieno huomata, että ihmiset osallistuu tällaiseenkin aiheeseen.
Sitten tähän kyvykkyysongelmaan. Tilanne osaltamme on sinänsä monisyinen, että parisuhdettamme on pitkään varjostanut yksipuolinen halukkuus seksiin.Eli mieheni on aseksuaali. On ollut siis haluton vaikkakin kyvykäs. Erekstio-ongelmia infarktinkaan jälkeen ei ole ollut, mutta mies ei ole tähän saakkaa ollut kovinkaan kiinnostunut seksistä, joten en odota kovin suurta muutosta tässäkään vaiheessa.
Kysy mieheltäsi. Usein on niin, että vastaus on ilmeinen. Mitä miehesi haluaa viestittää tavalla, jolla sinua kohtaan käyttäytyy? Välinpitämättömyyttä?
Ehkä elämän rajallisuuden tiedostaminen sai hänet tajuamaan, ettei ole onnellinen kanssasi? Älä ummista silmiäsi totuudelta. Kysy haluaako hän erota. Loppujen lopuksi, teet itsellesikin palveluksen, kun annat hänen aloittaa uuden elämän, jos hän kerran sitä haluaa.
PS Tiedän kokemuksesta, että joskus sitä on niin sokea, että yrittää tulkita selvää käytöstä mitä iheellisimmin tavoin.
Olen kysynyt saamatta kuitenkaan vastausta. En kuitenkaan halua myöskään tivata asiaa, koska hänellä on varmaan ajateltavaa muutenkin.
Välinpitämättömyys ja kiukuttelu voi kohdistua suhteesemme - tai sitten olen kuin teini-ikäisen äiti, jonka aikana voi antaa tunteiden purkautua. Aika näyttää.
Maailmani ei mitenkään murru, jos hän haluaa jatkaa elämäänsä ilman minua. Rakastan häntä, mutta ei elämä todellakaan yhteen ihmiseen kaadu. Haaveeni tietysti minullakin on. Tietysti se on niinkin että minunkin on mietittävä kauanko on jaksettava ja koska voi irrottaa. Tämä sairastuminen tietysti tuo sen roolin esiin, että tässä vaiheessa on väärin lyödä hanskat tiskiin kun toinen on altavastaajana. Ok, tämä on nyt minun purkauskeni. Rakastan kuitenkin ja toivon parempaa.
Helpommin sanottu kuin tehty. Kun ihminen sairastuu vakavasti ei siinä jaksa ajatella toisen haluja seksiin sitä pyörii siellä omissa mielen syövereissä ja yrittää ymmärtää, että on yleensä henkiin jännyt. Kun elämä iskee oiken kovasti siinä menee vuosi jos toinenkin ennenkuin on jollakin tasolla sinut itsensä kanssa ja jaksaa taas aloittaa "elämisen" siinä saa käydä terapiassa istumassa takapuoli puuduksissa jotta jollakin tasolla voi ymmärtää mitä on tapahtunut. Mitä siihen oman elämän uudelleen aloittamiseen tulee, niin sen aloittaa joka tapauksessa uudelleen koska elämä ei enää ole samanlaista kuin terveenä ollessa eikä se voi palata enää samanlaiseksi. Parisuhteessa olevia ja eläviä suosittelen käymään yhdessä terapiassa siellä oppii molemmat ajattelemaan asioita toisentensa kannoilta. Kun perheessä yksi sairastuu vakavasti niin se sairastuttaa koko perheen. Voimia kaikille jotka ovat tämän kokeneet.
Joo.
Mielestäni tämän vaimon pitää
tehdä parannus elämässään.
Näyttää siltä,
että et ole miehellesi tarpeeksi hyvä.
Mitä luulet,
jos miehesi todella arvostaisi
hyvyyttäsi, eikö hän sillon hakeutuisi
seuraasi.
Oletko vaimo ilkeä miehellesi?
Tai vaimo kuvitteletko olevasi miehesi
pomo?
Avioliitto on tasavertaisten ihmisten
liitto.
Jos vaimo halveksii miestään,
se on avioliiton loppu,
koska mies yleensä aina
on vähintään viisaampi kuin
vaimonsa.
Tietenkin on sellaistakin,
että nainen on uskollinen ja
mies typerys.
Ohos...ei aina taida olla mies vaimoaan viisaampi.
Mikähän siinä on kun miehelle joutuu tämän tästä sanomaan normaaleista arjen rutiiniasioitakin, kun näkee että se miehen järkikulta ei oikein juokse selvissäkään asioissa? Saatikka tunneasioissa. Kun vaimo näitä hukassa olevia päivänselvyyksiä miehelle selittää on miehen asenne "vaimo pomoilee".
Ongelmiaan ja miten ne kokee kuuluisi puhua parisuhteen toiselle osapuolelle (ei ulkopuolisille), että niihin jotakin korjaantumista tulisi.
Miten olisi ap:n tilanne, miehen kanssa yhdessä meneminen kuntoutukseen. Siellä voi saada uusia ajatuksia sairaudesta ja molemmin puolin suhteenkin tilaan jos niitä ei kotona pysty keskustelemaan vaan mies pakenee.
Sanotaan vielä näin,
että ei ole toiset
ihmiset tai ihmisryhmät
avioliittojen tuomareita.
Paljon pahaa on saatu
aikaan tuomitsemalla
avioliittoja.
Oikea avioliitto
voi syntyä vain
Jeesuksen Kristuksen
avustuksella.
Jeesuksen ja
avioparin suhteen
tuntee tarkkaan
vain Jeesus.
Ja avioliittoahan
pitää haluta ja
sen eteen tehdä
töitä.
Ja tässä tapauksessa
olen edelleenkin
sitä mieltä,
että miehen sydämmen
ja avioliiton
voi korjata vain
oikea rakkaus.
Eiköhän se ole pariskunnan välinen asia ja selvittää miksi tilanne on sellainen. Ei täältä voi jeesustella eikä muka oikeita neuvoja jaella.Toivon että ap saa mieheltään vastauksen käytökselleen.
Kiitos miellyttävästä kommentista.
Sehän on selvää, että tuollaisen kokemuksen jälkeen elämä muuttuu radikaalisti, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Joskus muutokset ovat positiivisia koko perheelle/parisuhteelle, joskus taas käy niin, ettei toinen/toiset ehkä ymmärräkään sitä mielen myllerrystä mitä toinen käy läpi.
Joskus myllerryksen kokenut haluaa pitää sisäisen muutoksen itsellään, eikä välttämättä halua ottaa läheisiään mukaan tähän muutokseen, vaan hakeutuu muualle, kenties kokonaan uuteen elämään. Siinä vaiheessa saattaa tulla mukaan myös "ylimääräisiä" ihmisiä, ihastuksen kohteita : mieli halajaa jotain uutta, koska "sain uuden mahdollisuuden" elää ja kokea asioita.
Tätä vaihtoehtoa kannattaa ap-kirjoittajan myös pohtia.
Taidan olla niitä liiankin "ymmärtäviä" ihmisiä. Minusta olisi armollista, jos hän löyträisi jonkun toisen ja vapauttaisi siten minutkin, jos ei kerran kykene arvostavasti tässä suhteesa olemaan.
Oletko nyt aivan varma,että haluaisit hänen löytävän toisen? En oikein usko.
Olin 20 vuotta yhdessä tällaisen "hylätyn" miehen kanssa.
Vaimo halusi eron ja miehen pois elämästään.
Mies myös sairastui.
Kun ero tuli ja me aloimme olemaan yhdessä,exä tunki väliin.
Ei unohtanutkaan miestään. Kännisoittoja ym.
Vaikeutti miehen uuden elämän alkua.
Exä ei halunnut myöntää itselleen,että miehen sydämeen voi tulla uusi ihminen.
Miehen sydämeen ei mahdu kuin yksi M (ämmä)
Kuin pitkä liitto teillä on takana? Totta kai tuollainen pysäyttää meistä useimman pohtimaan elämää ja sen rajalisuutta. Ehkä puntaroimaan mitä vielä haluaisi kokea, tehdä jne...myös puntaroimaan parisuhdettaan. Olenko tyytyväinen, mitä haluan, miten olisin tyytyväisempi ja onnellisempi?
Teidän pitäisi nostaa "kissa pöydälle" ja keskustella tilanteestanne avoimesti. Ehkä ulkopuolisen avulla... Parisuhdeleirille tms... keskusteluapua löytyy kun sitä hakee, perheterapeutteja jne...Puhumaton tilanne on paha pitemmän päälle ja ahdistaa molempia. Olettaisin että mieskin haluaisi tietää missä mennään.
Hei Hämmentynyt.
Kurja tuo tilanteenne, jossa elätte. Joku syyhän miehesi käytökselle on, sitä mietit itsekin. Masennus, maailman järkkyminen, huoli tulevaisuudesta, sen huomaaninen, että oma elämä onkin aika pienestä kiinni... Ihminen miettii ja pohtii infarktin jälkeen varmasti kovin monenlaista. Kuinkahan kauan olette olleet yhdessä? Muistutan siitä, että pitkässä parisuhteessa tulee erilaisia kausia, hyviä, huonoja, vaikeita, helppoja... Mikään ei jatku ikuisesti :) Kriisi elämässä tuo mukanaan prosessin, josta voi seurata hiljaiseloa omine ajatuksineen, ilman että siihen liittyy toiseen ihmiseen/puolisoon kohdistuvaa negatiivistakaan. Joskus parisuhteessa vaan on etäistä, mutta sekin vaihe menee ohi, kun jaksaa vaan kärsivällisesti sen vaiheen yli. Jospa teillä tällaisesta kyse.
Avoin rehellinen ja rauhallinen keskustelu, jossa molemmat voisivat kertoa omista tunnelmistaan, toista syyttämättä, peloistaan, ajatuksistaan ja toiveistaan, voisi olla hyväksi - jos sellainen onnistuu. Jos rakkautta riittää, muusta selviää.
Kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi
Kiitos Pirkko-Pappi. Ihan hyvää varmaan tarkoitat, mutta klisee vastaukset ja kommentit ovat vähän niin kuin ajan hukkaa. Kiitos silti ajastasi.
Masennus saattaisi selittää tuota käytöstä. Vieraiden seurassa pystyy näyttelemään reipasta ja puheliasta, mutta sinun seurassa ei tarvitse. Ei jaksa puhua, ei jaksa tervehtiä sinua, joka olet turvallisesti siinä aina.
Masennukseen voi liittyä vihantunteita. Ne eivät johdu sinusta mutta on helpointa purkaa sinuun. Voi olla vihan tunnetta omasta sairaudesta tai pettymys elämään. Vieraisiin sitä ei voi purkaa, mutta sinuun voi siirtää vihaansa aiheuttamalla sinullekin ahdistavan olon.
Pelkkää arvailua toki. Toinen vaihtoehto tietysti että hän ei vaan halua olla kanssasi tässä tilanteessa, mutta sekin voi mennä ohi kun elämä palaa muuten raiteilleen.
Masennukseen tai yleensäkin tilanteeseen saattaisi auttaa joku vertaisryhmä tai keskusteluapu - tuskin pystytte kaksin tätä selvittämään? Minusta sinun ei pitäisi tyytyä etääntymiseen ja hiljaisuuteen, vaan jatkaa positiivista juttelua hänelle ja yhdessäoloa mahdollisuuksien mukaan, niin hänen olisi helpompi palata takaisin normaalielämään.