Välini veljeeni ovat viileät ja tapaan häntä melko harvoin. Yhteyttä emme pidä tai kysele kuulumisia. Emme ole kiinnostuneita toistemme asioista, hän ei ole minun enkä minä hänen. Asiaan on vaikuttanut osaltaan vaikea perhetilanne ja ikäero.
Voin kuitenkin hyvällä omatunnolla todeta, että olen yrittänyt osoittaa kiinnostusta ja tutustua häneen. Nämä ovat jääneet lähinnä yrityksen asteelle ja nykyään toimin kuten hän - välinpitämättömästi.
Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta jos yhteisiä intressejä ei löydy, on yksin vaikea yrittää.
Veljeni kolmeen lapseen olen yrittänyt vuosien varrella pitää yhteyttä, olenhan heille ainut täti. Välillä olen käynyt hoitamassa heitä, mutta nykyään yhteydenpito tapahtuu lähinnä postikorttien kautta. Yritän muistaa näitä lapsia mahdollisimman paljon (muistan kuinka kivalta se tuntui kun itse olin pieni). Harmillista tosin on, että pelkät postikortit eivät taida riittää näiden välien ylläpitämiseksi. Olen myös ottanut hieman itseeni, että tästä muistamisesta ja esimerkiksi syntymäpäivälahjoista ei edes kiitetä. En odota, että lapset ymmärtävät, mutta kunpa edes jompi kumpi vanhemmista lähettäisi sen tekstiviestin 'kiitos'.
Nykyään en näe veljeäni juuri missään, juhlapyhät kuten joulun vietän usein ulkomailla, jos sovimme tapaamisen vanhempieni kanssa (johon veljeni perheineen on tulossa), jätän suosiolla menemättä. Omat vanhempani kärsivät myös siitä kuinka etäinen ja kylmä veljeni on, mutta lapsenlapset kurovat tätä heidän välistään kuilua umpeen.
Itse olen alkanut pitää näiden lasten muistamista turhana. Ihania pieniä ihmisiä, mutta en näe syytä miksi yrittää pitää yllä suhdetta heihin. Olenhan koko ajan vaan etäisempi ja välillä tuntuu, että lähetän kortteja jonkun tuntemattoman lapsille. Olenko itsekäs? Näenkö tämän nyt liian kapesti, jos lopetan tämän yksisuuntaisen yhteydenpidon näihin lapsiin?
Jos olette jaksaneet lukea tähän asti, kiitos mielenkiinnosta ja otan mielelläni vastaan kommentteja sekä ajatuksia.
Voin kuitenkin hyvällä omatunnolla todeta, että olen yrittänyt osoittaa kiinnostusta ja tutustua häneen. Nämä ovat jääneet lähinnä yrityksen asteelle ja nykyään toimin kuten hän - välinpitämättömästi.
Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta jos yhteisiä intressejä ei löydy, on yksin vaikea yrittää.
Veljeni kolmeen lapseen olen yrittänyt vuosien varrella pitää yhteyttä, olenhan heille ainut täti. Välillä olen käynyt hoitamassa heitä, mutta nykyään yhteydenpito tapahtuu lähinnä postikorttien kautta. Yritän muistaa näitä lapsia mahdollisimman paljon (muistan kuinka kivalta se tuntui kun itse olin pieni). Harmillista tosin on, että pelkät postikortit eivät taida riittää näiden välien ylläpitämiseksi. Olen myös ottanut hieman itseeni, että tästä muistamisesta ja esimerkiksi syntymäpäivälahjoista ei edes kiitetä. En odota, että lapset ymmärtävät, mutta kunpa edes jompi kumpi vanhemmista lähettäisi sen tekstiviestin 'kiitos'.
Nykyään en näe veljeäni juuri missään, juhlapyhät kuten joulun vietän usein ulkomailla, jos sovimme tapaamisen vanhempieni kanssa (johon veljeni perheineen on tulossa), jätän suosiolla menemättä. Omat vanhempani kärsivät myös siitä kuinka etäinen ja kylmä veljeni on, mutta lapsenlapset kurovat tätä heidän välistään kuilua umpeen.
Itse olen alkanut pitää näiden lasten muistamista turhana. Ihania pieniä ihmisiä, mutta en näe syytä miksi yrittää pitää yllä suhdetta heihin. Olenhan koko ajan vaan etäisempi ja välillä tuntuu, että lähetän kortteja jonkun tuntemattoman lapsille. Olenko itsekäs? Näenkö tämän nyt liian kapesti, jos lopetan tämän yksisuuntaisen yhteydenpidon näihin lapsiin?
Jos olette jaksaneet lukea tähän asti, kiitos mielenkiinnosta ja otan mielelläni vastaan kommentteja sekä ajatuksia.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Minulla oli samanlainen tilanne oman veljeni kanssa.
Muistin veljeni lasta, kummipoikaani pienellä rahalahjalla tai lahjakortilla jouluisin, mutten saanut kiitosta oikeastaan koskaan. Ajattelin, ettei se ole kummipojan vika vaan vanhempiensa kun eivät tuon vertaa huolehdi.
Sitten yhtenä jouluna olin taloudellisesti tosi tiukilla, mutta lähetin lahjakortin kuitenkin - ei sittenkään minkäänlaista kiitosta, ei edes tekstaria vaikka tiesivät tilanteeni. Siihen loppui muistaminen.
Sen verran käytöstapoja pitäisi olla, että lahjasta kiitetään.
Täällä sama tilanne siskon kanssa. Ja olen jo päättänyt luovuttaa, se ei voi olla niin että yhteydenpito ja lasten huomiointi on vain yksipuolista. Siskon perheessä ei myöskään osata kiittää :( Näistä syistä en juurikaan ole siskoni kanssa tekemisissä.
Jos tarkoituksesi on ilahduttaa veljesi lapsia lähettämilläsi korteilla ja lahjoilla näin varmaan tapahtuu. Hyvä aikeesi menee perille, eikö se riitä? Lapset varmaan vastaanottavat muistamisesi mielellään, mutta heidän kommunikointikykynsä ja tapansa eivät ole vielä sillä asteella että he itse kiittäisivät lahjoista. Lasten kanssa toimiessa tähän täytyy usein tyytyä (erit. pienten lasten). Ja se että vanhemmatkaan eivät sitä tee johtuu teidän huonoista väleistänne ja/tai vanhempien huonosta käytöksestä ja välinpitämättömyydesta.
Meilläkin on huonot välit sisarusten kesken, lapset tietenkin kärsivät. Ilman aikuisten riitoja, lapset (serkukset) yhdessä kasvaneet olisivat todella läheisiä keskenään. Joskus olisi ollut kiva kutsua näitä serkkuja omien lasteni juhliin ja jättää ne välit poikki pistäneet aikuiset kutsumatta. Olen kuitenkin katsonut asian niin, että jos vanhemmat ovat ilmoittaneet, että eivät halua olla tekemisissä, on epäreilua sitten "veljeillä" heidän lastensa kanssa.
Tuntuu pahalta, mutta näin se valitettavan usein menee.
Hyvä, olen erittäin samaa mieltä
Lasten muistaminen, kun aikuiset eivät pidä yhteyttä, voi olla vanhemmille kiusallista eli ei-toivottua. Kiitoksen puuttuminen voi siis johtua siitä, ettei lahjoja enää toivottaisi lähetettävän.
Tai sitten vanhemmat vain eivät ole koskaan oppineet kiittämään mistään. Tällaisia löytyy yllättävän paljon. Jos vanhemmat eivät opeta hyviä käytöstapoja, niin lapset eivät niitä itsekseenkään yleensä opi. Tästä he sitten joutuvat myöhemmin kärsimään, koska eivät hallitse normaaleja käytöstapoja. Koska kyseessä on veljesi ja olette kasvaneet samassa perheessä, niin tiedät, osaako veljesi kiittää vai onko tuo taito jäänyt oppimatta.
En itse lähettäisi lahjoja tuossa tilanteessa. Se ei ole itsekkyyttä, vaan pikemminkin etiketin mukaista. Syntymäpäiväksikään ei yleensä osteta lahjaa, ellei ole kutsuttu juhliinkaan. On nurinkurista, jos vain toinen osapuoli on aktiivinen tällaisissa asioissa. Sitä ei ehkä saakaan koskaan tietää, onko kyse aikuisten käytöstapojen puutteesta vai siitä, ettei yhteyttä haluta pitää.
Luin kuin omaa elämääni tämä ap kirjoitus. Tein päätöksen 4 vuotta sitten että en pidä enää yhteyttä kun ei mitään vastakaikua eikä edes kerrottu että lahjat tuli perille eikä tietenkään kiitetty ei edes silloin kun soitin ja kysyin että tulivatko lahjat ja muistamiset perille. Jos se yrittäminen on yksisuuntaista niin siitä tulee vaan paha mieli vuosien kuluessa ja siitä yrittämisestä kun mitään ei saa takaisin päin ei edes mun omia lapsia niitten synttäreinä muisteta tai jouluina. Kun lopetin yhteyden pidon niin siinä loppu kaikki yhteydet. Meillä oli aika rankka lapsuus mutta ei meillä mitään toisiamme kohtaan pahaa ikinä ollut eli en tajua ehkä muistutan häntä meidän lapsuudesta?
Tähän yhteyteen täytyy vielä todeta, että olen saanut kutsun näille syntymäpäiväjuhlille. Tosin myös vanhempani ovat kutsuttuja, mutta näyttää siltä, että meidän perheenjäsenten kutsuminen on lähinnä välttämätön pakko.
Jätin menemättä näille juhlille, koska koen että minuun ja vanhempiini suhtauduttiin välinpitämättömästi. Huvittavaa että täytyy kutsua kun sitten mistään ei puhuta? Sama myös toisinpäin, olen useat kerrat ollut järjestämässä vanhempien luona heidän vierailuaan (laittanut ruokaa, siivonnut), mutta mistään emme keskustele.
Kyllä veljeni kiittää osaa, mutta hän on hyvin omanarvontuntoinen. Esimerkiksi kaupan kassaa hän ei tervehdi ja jos joku asia ei mene hänen mielensä mukaisesti - hän menettää malttinsa täysin, vaikka kyseessä olisi tuntematon tai häntä 'paremmassa' asemassa oleva henkilö.
Vanhempiani hän ei auta, vaikka kaikki apu olisi tervetullutta. Mutta jos kyseessä on jokin heidän perheeseen liittyvä asia kuten lastenhoito minun puhelin pirisee tai jos kyse olin uuden asunnon tai kesämökin ostosta - isäni puhelin pirisee. Silloin kiinnostaa kun toisesta voi jotenkin hyötyä.
Veljeni käyttäytyminen hämmentää minua, sillä luulisihan sitä että kyllä jokainen ihminen ihan kohteliaisuuttaan kiittää kaupan kassaa, kysyy kuulumisia (edes silkasta kohteliaisuudesta) ja tarjoaa apua. Mutta ei.
On paljon mahdollista, että hän on vuosien aika turhautunut meihin ja on jostain vihainen. Mutta muuri välissämme on niin korkea, että asiasta suoraan puhuminen tai edes kirjeen kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.
Kuten aloitusviestissäni totesin, en odota kiitosta tulevan lapsilta. Kyse voi toki myös olla siitä etteivät vanhemmat muista kiittää, eläväthän he elämänsä ruuhkavuosia. Kun välit ovat etäiset ja viileät - sitä jotenkin tarttuu pieniin asioihin kuten siihen ettei joku muistanut sanoa kiitos.
On myös mahdollista, ettei lahjat edes mene lapsille perille. Itse olen törmännyt tällaiseen tilanteeseen työkaverini kautta. Hän lähetti aina syntymäpäiväksi rahaa ja jouluna pienemmälle lapselle lelun ja vanhemmalle lahjakortin kun ei osannut teinille ostaa lahjaa. Vuosia myöhemmin kävi ilmi vanhemmalta lapselta, että lahjat ja rahat eivät koskaan menneet näille lapsille vaan vanhemmat käyttivät rahat itse ja lahjat antoivat ominaan. Nyt työkaveri on väleissä kummankin lapsen kanssa kun ovat jo vanhempia.
Mielestäni ratkaiseva asia on sinun oma halusi pitää yhteyttä lapsiin tässä tilanteessa. Kiitoksen puuttumisesta häiriintymisen takana on ehkä isompia kysymyksiä kuten se, että haluatko ylipäätään yhteyttä veljeesi pitää tämänkään vertaa.
Jos sinut on kutsuttu synttäreille, niin minusta se osoittaa, että vanhemmat haluavat jonkinasteisen yhteyden säilyttää. Jos ei veli, niin ehkä hänen vaimonsa. Välttämättä kireä ilmapiiri ei liity sinuun, voihan heillä olla muulloinkin kireää, joten jos sinulla ei ole erityistä syytä epäillä vihamielisyyyttä sinua kohtaan, niin ei kireys välttämättä edes liity sinuun.
Jos yhteyttä on pari kertaa vuodessa, niin hirveän paljon energiaa asian miettimiseen ei kannattaisi asiaan mielestäni käyttää. Lapsetkaan tuskin pitävät sinua olennaisen tärkeänä hahmona, koska tapaatte niin harvoin, teetpä niin tai näin. Itse en sellaiseen lähtisi, että yksipuolisesti vain lähetän lahjan ja rahaa, mutta toisen osapuolen taholta ei ole mitään vastavuoroisuutta. Jos ystäväsi käyttäytyisi samoin, et ehkä miettisi näin kauan. Vastavuoroisuuden periaatteella voi mielestäni suhtautua sukulaisiinkin - ei niin, että heidän kanssaan pitäisi sietää sellaista, mitä ei muiltakaan sietäsi.
Bluem, lähes identtinen tilanne minulla. Minä olin vuosia tyhmä, enkä tajunnut mistä on kysymys. Uskoin aina kyseessä olevan väärinymmärryksen, tms. jonka voi korjata.
Lopulta tilanne meni siihen, että minut suljettiin kokonaan hänen perhejuhliensa ulkopuolelle. Vaimonsa ei erityisemmin pidä veljeni perheestä, omistaan kyllä. Nämä kyläilevätkin heillä harva se viikko.
Yhteen juhlaan minut sitten kutsuttiin. Vein lapselle arvokkaan lahjan. Minulta ei kysytty mitään kuulumisia. Kohtaamisen tilanteessa minulla ei ollut tilaa kysyä mitään, koska veli esitteli omaisuuttaan ja puhui itsestään.
Minä olen nyt melko vapaa tilanteen suhteen. Toimivaan ihmissuhteeseen tarvitaan kahden ihmisen halu ylläpitää suhdetta. Päästin irti, kun tajusin että en ole hänelle tärkeä. Oikeammin sanottuna, hän on välinpitämätön suhteeni.
Nyttemmin en enää ole yhteydessä häneen enkä lapsiinsa. Minua ei ole kaivattu. - Meitä on moneksi.
Tämän jälkeen aloin minäkin tymä tajuta asioiden oikean laidan. Sain myös kuulla ohimennen syyn, miksi minua ei kutsuttu perhejuhliin. Sattui veli kerran jopa soittamaan ja puhui lastensa kutsuista. Sanoi, että "en minä halua maksaa tarjoiltavia sellaisille ihmisille, jotka eivät ole minulle tärkeitä".
Mulla sama tilanne veljen kanssa. Vaikea lapsuus mutta ei meillä toisiamme kohtaan mitään ollut mutta minä yritin pitää heihin ja lapsiin yhteyttä mutta kun ei ikinä saanut mitään vastakaikua niin päätin olla satuttamatta itseäni. On vanhempien työ opettaa lapsille miten perheen ja suvun kanssa ollaan toimessa ja ne kiittämiset ynm ei lasten vika mutta heistä sitten kasvaa toinen sukupolvi joka tekee samallalailla kun on normaalia. Sääli kun olisi ollut kiva kasvattaa lapsiamme yhessä serkkuina. Joskus kyllä ajattelin että olisko veljen vaimo voinut tulla vastaan ja pitää huolta että terveet välit on suvussa ja hänen kanssaa yritin mutta ei siitäkään tullu mitään.
Paino sanalle terveet välit,
myöhemmin vain pahenee. koettu on ja kaikki kärsivät.
Joidenkin ihmisten arvomaailma on vain sellainen, että varallisuus määrittelee, kenen kanssa halutaan olla tekemisissä, kenen ei. Opportunisti -tyyppinen ihminen haluaa 'menestyneiden' ja varakkaiden ihmisten seuraa, koska vain tämän kaltainen ihminen voi auttaa häntä eteenpäin tai saamaan elämäänsä lisää varallisuutta vaikka vain kyläilemällä hienossa kodissa. Sellaisten luona ei käydä kylässä, joiden elämäntapa ei ilmennä varallisuutta.
Ikävä kyllä, tällaisia ihmisiä on. Surullisinta on, kun omasta sisauksesta kuoriutuu tällainen.
Mun veli taas puhuu vaan omista asioistaan, työstään, uudesta kodista, mökistään, matkoista. Heistä heistä ja heistä eikä ikinä kysy mitä meille kuuluu..miten meillä menee. Meillä on samat tulot eikä siinä pitäs olla mun mielestä olla mitään. Puhelu hänen kanssaa on hyvin yksipuolista. Miks ihmiset on tälläsiä?
Lasten puolesta toivon, että jaksat pitää yhteyttä. Lapsille on rikkaus, kun ympärillä on välittäviä aikuisia. Mieheni on katkaissut välinsä perheeseensä, mutta onneksi nämä jaksavat vielä olla lapsillemme isovanhempia, setiä ja tätejä. Toivon että ns. normaalin kanssakäymisen malli tulisi sitä kautta, vaikka isä ei osaa sitä opettaa.
Itselleni tuli kuin kirkkaalata taivaalta että veljeni ei halua pitää yhteyttä minuun enään :( Olen kuulema tekopyhä ihminen koska näemme nykyisin vain jouluisin ja lapsien syntymäpäivillä. Eli n.8krt vuodessa näemme toisemme. Noin kaksi vuotta on näin menty. Aikaisemmin olimme yhteydessä päivittäin yhteisen harrastuksemme johdosta. Olen yrittänyt tavoittaa ja keskustella asiasta mutta hän ei ole kuukausiin vastanut puhelimeen. Laittoi vain viestin että on kaikkea niin ei ehdi nähdä. Nyt on vaihtanut numeron ja muuttanut. Yhteystietojaan minulle ei edes antanut. Minulla on myös toinen veli joka on ollut vielä vähemmän yhteydessä kyseiseen veljeen mutta hänelle hän satunnaisesti puhuu. Olen todella hajalla ja mietin kokoajan miksi näin on tapahtunut :(
Minä katkaisin veljeeni välit aikuisiällä olen nainen ja minulla kohta aikuinen poika. Veljeni juo paljon ja on holtiton en halua poikani olevan sen juopon kanssa tekemisessä ja samalla säästän itseäni.
Kyllä täytyy, ihan pakko!
minä katkaisin juopon ja ilkeän siskon kanssa välit kokonaan, ei vaan jaksa enää...
Lyhyesti totean sun ongelmaasi, että menet sen mukaan mitä sun sydämesi asiasta sanoo, ihan sen takia koska sinä itse elät sen päätöksesi kanssa ja jos se on kohdillaan niin homma toimii ja jos ei niin aiheuttaa se päänvaivaa sinulle.
Älä ajattele järjellä vaan sydämmellä.
Minä olen pitänyt yhteyttä sisareni lapsiin, vaikka välit siskon kanssa ovat lähes poikki. Menen mukaan esim. omien vanhempiemme synttäreille ja vien silloin mukanani lahjat, jotka olen ostanut synttäreitä tai nimipäiviä varten siskon lapsille. En juurikaan juttele sisaren kanssa, koska hän leikkii kuuromykkää silloin, joten yritän olla hauska, osallistuva ja välittävä ainakin sisaren lapsille.
Nyt kun sisaren lapsista toinen on jo melkein aikuinen, niin hän joskus kiitti ja sanoi, että oli kiva, kun muistit ja välitit, koska kyllä he lapset tietävät, että millainen tuuliviiri heidän äitinsä on. Minä kuulemma olin yksi niistä aikuisista, joista lapset näki, että ihan tavallisia tasapainoisiakin aikuisia on olemassa, vaikka valitettavasti heidän äitinsä ei sellainen ollut/ole.
Olen sikäli iloinen, että useiden vuosien aikana tapahtunut muistaminen on tuottanut edes jonkinlaista iloa siskon lapsille. Siskon lapset ovat kivoja, reippaita ja herttaisia. Toivon, että heikko yhteydenpito jollakin tavalla vahvistuisi, kun lapset kasvavat isommiksi ja pystyvät itse itsenäisesti käymään esim. isovanhemmillaan ja samalla sitä kautta pystyn itse tapaamaan lapsia (osittain salaa).
Ennen vanhaan oli sanonta että veljiä ei jätetä. Nykyisin se on, että
veljelle ei jätetä !
RAHOITTAKOON ITSE OMIEN LASTEN ELÄMISEN. TURHA SIIHEN ON SISKOJA JA VELJIÄ SOTKEA. EI SE HEIDÄN VIKA OLE, JOS SISARUS ON TEHNYT LAPSIA. JOSKUS TÄMÄ LAPSELLINEN SISAR VOI OLLA VAIN KATEELLINEN SILLE, JOKA EI OLE TEHNYT LAPSIA JA TÄTEN VOI KÄYTTÄÄ KAIKKI RAHAT VAIN ITSEÄÄN VARTEN.
TOISAALTA LAPSEN MUISTAMINEN ON PYYTEETÖNTÄ JA ITSE VALITTAVISSA, JOTEN TURHA SYYTTÄÄ VANHEMPIA, JOS EIVÄT MARTTYYRIMAISESTI KIITTELE LAHJOISTA. LAPSIHAN TÄYTYY OPETTAA KIITTÄMÄÄN JA MUISTAMAAN KUKA ON MUISTANUT HÄNTÄ LAPSENA.
40 vuotta on mennyt viimeisestä yhteydestä siskooni ja veljeeni.
Mistä tunnet sä ystävän,jne sanoitettu upeasti ja pitää täysin paikkansa.Pitää yhteyttä vain niihin ihmisiin jotka pitää yhteyttä silloinkin kun sinulla on vaikeaa,ja myös silloin heillä ei ole avun tarvetta,mulla jää sellaiset ihmiset ruikuttaan rannalle jotka ottaa yhteyttä vain silloin kun heillä on joku taka-ajatus tai vain silloin kun tarvitsevat apua,näille reilusti sanon ei sovi,eikä sovi koskaan enään,kyllä ne oppii kun kouluttaa.
Noin just. Kun huomaa joskus että alkaa outo käytös kun vaikea vaihe on, alkavat niin sanotut ystävät päin vastoin muuttua toisenlaisiksi. Ei kannustusta eikä tukea vaan aletaan päin vastoin saada mielipahaa aikaan. Silloin ei kiitos enää!
Ei kai kenenkään tarvitse pitää yhteyksiä väkisin jos ei ne muuten toimi. Syitä on monia. Jos ei pelaa molemmin puolin antaa sitten vaan olla pelaamatta.
Minulla ei ole minkäänlaisia välejä koko sukuuni.
Veljeni näin viimeksi noin 10 vuotta sitten,ja vain pikaisesti lainatessani kuorma-auton muuttokuormaani varten.Auton palautti ystäväni joka oli menossa samaan suuntaan muutoinkin.
Siskoani näin viimeksi joskus 80 luvun loppupuolella,mutta emme juuri jutelleet kuin tavanomaiset kohteliaisuudet.
Asia ei ole minua vaivannut eikä ole mielessäni,sillä olemme olleet etäisiä jo lapsesta lähtien.
Ainut läheinen sukulaiseni kuoli,ja sen jälkeen muutin osoitteenikin salaiseksi.
Osaisin myös tarvittaessa kadota niin ettei edes viranomaiset löytäisi,mutta toivottavasti sille ei tule milloinkaan tarvetta.
En ole sukuani kaivannut,eivätkä he minua,ja niin on hyvä.
Tietysti jos joku,vaikka serkkuni yllättäen saapuisi kylään,olisin vieraanvarainen kuten tapa vaatii,mutta he eivät tiedä osoitettanui,ja jos saisivat tietoonsa jotenkin,muuttaisin muualle.
Olisin jo muuttanut ulkomaille mutten pääse,sillä tulorajani jää alle hyväksytyn.
Muutto suomesta pois jos voi,ja pääsee kyllä kannattaisi,sillä suomi on uppoava laiva jonka upottavat ahneet porvarit.
Onhan se harmillista, että sukulaisten kesken ei olla sillä tavalla samasta puusta, että yhteydenpito sujuisi ja yhdessäolo olisi antoisaa. Ei meilläkään. Yllä joku kuvaili myös minun tuntemuksiani: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä ja kiittämättömyyttä. Olisiko yhteinen tekijä usein myös se, että muistamiset hoitaa useimmiten perheen nainen, joka ei pitää ehkä omia sisaruksiaan ja heidän lapsiaan tärkeämpinä kuin puolisonsa sisaruksia ja heidän lapsiaan?
Veljeni ei useinkaan ole kutsunut meitä lastensa syntymäpäiville ja on myös kertonut joskus, etteivät aikoneet edes pitää juhlia. Joskus he taas kutsuivat soittamalla. Olemme kyläilleet harvoin, koska heillä on erittäin epäsiistiä ja ahdasta. Voi kuinka toivoisin, että heidän kotinsa olisi siisti ja viihtyisä. Veljeni on mukavaa seuraa kyllä. Kerran menimme kutsusta juhlimaan, mutta mitään juhlia ei oikein ollut. Meillä oli tavallista siistimmät vaatteet ja tuntui hölmöltä. Joskus, kun lapset olivat aivan pieniä, lähetin heille paketteja ja kortteja. Vastakaiku kuitenkin puuttuu. Veljeni perhe on käynyt joskus juhlissamme ja muistanutkin muutaman kerran kivoilla lahjoilla, mutta toisinaan he ovat tulleet jopa ilman mitään lahjaa. No, eihän sitä välttämättä kukaan huomaa synttärien lahjapaljoudessa ja etenkin, jos tulee sopivasti muiden sukulaisten kanssa - näinköhän he ajattelevat?
Nykyisin emme kutsu, emmekä saa kutsuja. Veljeni soittaa meille joskus, mutta kun hän on kertonut sen hetkiset tärkeät asiansa, saan ottamalla ottaa puheenvuoron ja kun olen päässyt hiukan alkuun, hänelle tulee kiire muihin hommiin. Kuulumisiamme hän ei kysele. Muistaakseni olen joskus kysynytkin, saanko kertoa jostakin minulle tärkeästä, mutta lyhyeksi jää. Hän soittaa minulle esim. odottaessaan jotakin tai kun ei ole muuta tekemistä, mutta puhelu päättyy heti, jos hän törmää vaikkapa johonkin tuttuun kaupungilla. No nyt se pitsa tuli, jaa tommihan se siinä tai pitää nyt mennä.
En siis enää kutsu juhliin, enkä muista heitä kuin joulukortilla. Kutsun heitä meille, jos tapaamme muualla, mutteivät he tule. Veljeni tulee, kun tarvitsee jotain. Näen lapsia joskus isovanhemmilla tai harvoin muiden sukulaisten luona. Isovanhemmat kokevat samat ongelmat kuin me, mutta ystävällinen äitini jaksaa olla korvana. Myös minulle, mistä olen kiitollinen. Yritän kysellä aina myös hänen kuulumisensa. Pitäisikö minun alkaa soitella veljelleni? Hei, mitä kuuluu? Hei, tulkaa käymään! No, hei hei! Ei mulla tässä mitään...