Mietin monesti omaa elämää ajatellessa, että onko liikaa vaadittu, että saa tunteilleensa vastakaikua. Onko suomalainen nainen itsekäs, kun haluaa, että mies huomio, hellii, vastaa kohteliaisuuksiin?
Ja sitten vielä; jos on monet vuodet kärsinyt tunteen puutteesta / rakkaudettomuudesta, onko se riittävä syy muuttaa eri osoitteeseen ja särkeä yhteisten lasten perhe? Vai tuleeko tässäkin kohtaa vastaan suomalaisen naisen "itsekkyys"?
Ja sitten vielä; jos on monet vuodet kärsinyt tunteen puutteesta / rakkaudettomuudesta, onko se riittävä syy muuttaa eri osoitteeseen ja särkeä yhteisten lasten perhe? Vai tuleeko tässäkin kohtaa vastaan suomalaisen naisen "itsekkyys"?
Vastaukset 3
Vanhimmat
niimpä!!
suomalaiset miehet. minullakin sama tilanne. tosin ei lapsia. olen kuulemma itsetunnon puutteessa kun haluan edes kerran puolessa vuodessa olevani kaunis. tai söpö. tai että minulla on kiva paita. kyllä ne lapset sen huomaavat jos elät suhteessa jossa itse kärsit. omat vanhempani ovat aivan paska suhdemalli koska äitini on ikuinen kärsijä. nyt kun mietin omaa eroani 5 vuoden suhteen jälkeen äitini on sitä mieltä että voisin ihan hyvin asua vielä pari vuotta tässä näin ihan vaan taloudellisista syistä. se kyllä syö ihmistä. ehkä nykyään on sitten helpompi erota. mutta ennen olikin pakkoavioliitot! ajatellaan itseämme. mehän olemme oman elämämme pääosassa!
Yleensä se on niin, että sitä saa mitä tilaa. Se onko saanut rakkautta/hellyyttä toiselta riippuu paljon siitä mitä itse on toiselle antanut. Ja onko "kohteliaisuudet" sellaisia, joihin toisen mielestä pitää vastata. Jokainen meistä näkee maailman eri tavalla.
Yleensä nämä valinnat tehdään jo ennen lähempää/vakavampaa sitoutumista toiseen, jolloin tiedetään mihin ollaan sitoutumassa.
Ja se, että onko jokin riitävä syy johonkin asiaan on täysin tapaus- ja henkilökohtaista. Siihen ei kukaan - ei edes itse voi vastata, ellei ole kuullut myös toista osapuolta. Kolikolla on aina kaksi puolta.
Jos asioista onkin sovittu ennen suhteen vakiintumista, tai jos molemmat ilmaisevat ymmärtävänsä että toista pitää kunnioittaa ja huomioida, ja vielä luvataan yrittää... ja niin sitten eletään jonkin aikaa onnellisina toista huomioiden. Ja sitten kun se arki muutamassa vuodessa tukahduttaa tämän kyvyn jommassa kummassa tai molemmissa. Ja toinen alkaa kostaa, tai alistuu. Vähitellen tunteet kuolee. Se sijaan, että henkisesti vahvempi 'alentuisi' ottamaan asian esille. Vaikka omalla esimerkillään olemalla huomaavainen ja pyytämällä, että "voisitko olla ystävällinen ja tekisit-sitä-tai-tätä, tekisit minut iloiseksi. Kulta." Suhde vaatii joskus vähän ravistelua ja asioiden rakentavaa esille tuontia. Ehkäpä toisellakin on painava sanainen sanottavana.