Hei.
Läheinen perheenjäseneni kuoli noin kuukausi sitten. Nyt, hautajaisten jälkeen olen saanut jatkuvaa kuittailua pomoltani siitä, että olen koko ajan väsynyt, en ole enää iloinen ja minun täytyisi jo päästää irti surusta.
Silti, vaikka olen hänenkin mielestään väsynyt, hän sanoo ettei ole syitä jäädä sairaslomalle. Mielelläni en jäisikään, mutta olen asiakaspalveluammatissa, ja tämä kyseinen pomo tiedostaa suruni vaikuttavan myös toimintaan asiakkaiden kanssa.
Onko täällä muita, joiden pomo ei ole ymmärtänyt kuolemasta johtuvaa surua? Kuinka olette itse käsitelleet kyseisen tilanteen?
Todella ahdistavaa, sillä tämä alkoi jo viikko kuoleman jälkeen. Ei ole kuulemma normalia surra näin pitkään.
Läheinen perheenjäseneni kuoli noin kuukausi sitten. Nyt, hautajaisten jälkeen olen saanut jatkuvaa kuittailua pomoltani siitä, että olen koko ajan väsynyt, en ole enää iloinen ja minun täytyisi jo päästää irti surusta.
Silti, vaikka olen hänenkin mielestään väsynyt, hän sanoo ettei ole syitä jäädä sairaslomalle. Mielelläni en jäisikään, mutta olen asiakaspalveluammatissa, ja tämä kyseinen pomo tiedostaa suruni vaikuttavan myös toimintaan asiakkaiden kanssa.
Onko täällä muita, joiden pomo ei ole ymmärtänyt kuolemasta johtuvaa surua? Kuinka olette itse käsitelleet kyseisen tilanteen?
Todella ahdistavaa, sillä tämä alkoi jo viikko kuoleman jälkeen. Ei ole kuulemma normalia surra näin pitkään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Pomolta ei ole kuollut ketään läheistä tai hän on sitten niin huonomuistinen, että ei enää osaa samaistua toisen suruun.
Pomo ei ymmärrä työntekijöidensä tunteita. Ja liekö sitten halujakaan.
Hänen "läheinen" oli ystävä, joka kuoli joskus 60-vuotiaana. Pomoni itse reilu kolmekymppinen. Hän pääsi yli surusta heti hautajaisten jälkeen. Siksi en siis ole hänestä normaali, vaan minulla on "ongelma".
Ammattilainen hoitaa työnsä ammattitaitoisesti antamatta omien tunteidensa ja henkilökohtaisten ongelmiensa vaikutta työhonsä.
Oletko ammattilainen.
Kykenetkö tekemään nykyistä työtäsi vai pitäisikö sinun lopettaa työ ja etsiä uusi työ.
Ammattilainen pystyy työntämään omat tunteet syrjään ja tekemään työn ammattitaoitoisesti, omalla ajalla saa olla vaikka kuinka surullinen.
Ihan tosi, mieti tilannetta muiden näkökulmasta, et ole maailman keskipiste.
Pakotat muut mukaan suruun, onko se oikein?
Nyt muut tietenkin ärähtävät että tunteeton paska, mutta myös surussa voi olla itsekäs, minä minä minä.
Surusta voi tehdä itselleen sairauden jos siitä ei halua eroon.
Ompa tunteeton viesti. Itse olin samassa tilanteessa viisi vuotta sitten menetyksen kanssa. Ymmärän häntä hyvin. Työnantajani tuki minua surussa. En olis jaksanut tehdä työtä jos työnantaja olisi kuittaillut. Isäni kuoli viisi vuotta sitten. Menin töihin kolme viikkoa isän kuoleman jälkeen, heti isän siunauksen jälkeisellä viikolla. En olisi jaksanut kotiinkaan jäädä. En tietenkään pystynyt täyteen työtehoon ihan heti. Ammattiautttaja kysyi jaksanko mennä töihin, koska työssäni teen henkistä työtä ja työssäni järjestetään hautajaisia. Surevien omaisten tapaaminen on arkipäivää.
Hei!
Minulla mies nukkui 2kk sitten pois,minua ymmärettiin aluksi hyvin,mutta kun aikaa kuluu tuntuu että nyt alkaa hoputus töihin,en millään jaksaisi vielä miettiä työkuvioita,mutta kaikki on sitä mieltä että työ auttaa,varsinkin sellaset ihmiset ketkä ei ole kokeneet samaa läheisen kuolemaa
Hei,
olen pahoillani menetyksesi johdosta. Kun läheinen perheenjäsen kuolee, elämään tulee iso tyhjä aukko. Me ihmiset koemme, ilmaisemme ja työstämme surua niin eri tavoin. Toisen suru ei näy päällepäin, useimpien suru näkyy jollain tavalla.
Kuukausi on kovin lyhyt aika surutyön tekemiseen. Ei muuten turhaan puhuta ”surutyöstä”, sureminen siis on myös työtä, joka vie voimia ja väsyttää.
Jään miettimään tätä, että pitääkö asiakaspalvelutyössä olla aina iloinen. Eikö riitä, että on vain neutraalin ystävällinen…?
Oletko ajatellut, että voisit käydä työterveyshuollossa ihan vaan puhumassa surusta, vaikka et ehkä sairauslomaa tarvitsisikaan? Voisitko saada sieltä tukea keskusteluun pomosi kanssa? Jos todella ahdistaa, on todella syytä ottaa ahdistus puheeksi.
Surun käsittelyssä monet ovat kokeneet seurakuntien sururyhmät hyviksi vertaistukipaikoiksi. Näihin osallistuakseen ei tarvitse olla mitenkään erityisen uskonnollinen. Vertaistuki on usein paras tuki.
Siunausta elämääsi,
Päivi-pappi Hämeestä
Ennen vanhaan sureva sai pitää mustaa surunauhaa käsivarressaan merkkinä ympäristölle että on menettänyt läheisen?
Surua kunnioitettiin arvokkaana tunteena eikä nykypäivän tyyliin haluttu lakaista pois näkyvistä ikään kuin kiusallisesti muistuttamasta elämän realiteeteista, vaikka kuolema ja suru on yhtä luonnollista kuin syntymä ja ilo.
Olisikohan nykypäivän itsekeskeisyyttä että vaaditaan että maailma pyörii itsensä ympärillä.
Jos ajatellaan vanhan ajan kuvioita, elukat oli hoidettava vaikka puoliso tai lapsi kuoli.
Töitä oli tehtävä.
Nykyään kun kuukauden päästä vihjassaan että otappa niskasta kiinni ja hoida työsi, nousee julmettu meteli, miksi?
Moni myös huomaa että surutyötä tehdessä saa kipeästi kaipaamaansa huomiota, onko silloin mikään hoppu palata normaaliin elämään.
Olen myös aina sanonut että suruun voi jäädä kiinni, tuntuu niin mukavalta käydä sururyhmissä yms. jossa saa sen huomion.
Mutta valitettavasti maailma pyörii jossain muualla kuin oman navan ympärillä, joten on tajuttava oikean maailman vaatimukset.
Kenet tai keitä sinä olet menettänyt ja milloin?
Kauanko sinulla kesti päästä yli, ja oliko eroa siinä kuka oli kyseessä (puoliso, lapsi jne.)?
Anna nyt jotain vinkkejä aloittajalle miten hän voisi välttää tuon "suruun kiinni jäämisen" kun sinä niin hyvin olet itse selvinnyt ja tiedät omakohtaisesta kokemuksesta miten se tapahtuu.
Aloittaja varmaan mielellään ottaisi neuvoja vastaan, että olo helpottaisi ja töissäkin sujuisi paremmin.
Niin menetin vaimoni 10 vuotta sitten (13.5).
Monet kertovat että itkunpyrähdykset tulevat illalla ja öisin mutta ottavat itseään niskasta kiinni päivisin kun on muuta tekemistä.
Se millä keinoilla tuo onnistuu on jokaisella henkilökohtaista, patenttiratkaisua ei ole olemassa.
Itse toinin yrittäjänä, joten oli pakko alkaa toimimaan tai olisi mennyt firma alta.
Jos asennoituu että ei ole mikään pakko ja voi jatkaa nyyhkyttämistä niin kauan kuin haluaa niin eihän se koskaan lopu.
Kun on pakko niin on pakko.
Aloittajankin kannattaisi miettiä onko tärkeämpää pitää työpaikka vai surra päivisin.
Työn asiallinen hoitaminen ei meinaa sitä että lopettaa suremisen, siinä vain otetaan muutkin huomioon.
Monesti sanotaan että työ auttaa surussa, pitää paikkaansa jos ei toimi itsekkäästi vaan keskittyy työhon jolloin suru jää taka-alalle ja surevakin saa taukoa surussa.
Mutta tuo vaatii tahtoa jos sitä ei ole niin on helpompi olla vain ja voivotella ja vaatia muita ymmärtämään.
Mitä tulee minun surun ylipääsemiseen niin meni varmaan muutama vuosi, päivät tein töitä niinkuin ammattilaisen kuuluukin.
Surutyö ei ole täyspäiväistä surussa rypemistä.
Monesti puhutaan että ystävät kaikkoavat, juu kyllä on tosi jos pyörii itsesäälissä ja vaatii ystävät osallistumaan.
Rajansa kaikella, muilla on oma elämä elettävänä, he eivät voi palvella surevaa
Ilmeisesti artikuloin epäselvästi, sillä vielä kukaan ei ole ymmärtänyt tekstiäni. Anteeksi siitä, ja kiitos kaikille vastauksista.
Siis, kyse on siitä, että POMONI mielestä olen väsynyt ja suren liikaa. En näe pomoani juuri koskaan ja työtäni teen itsenäisesti.
Totuus on se, että itken iltaisin, mutta sitäkin teen vain joskus. En joka päivä. En ole myöskään jäänyt paikoilleni, pystyn elää normaalisti elämääni, hoitaa työni, iloita. Vaikka se suru siellä takana piileksisikin.
Ihmettelen miten pomo, joka ei minua tunne ollenkaan, voi kommentoida asioita niin radikaalisti, kuin mitä kommentoi. Minulla on ongelma. En edes tiedä mikä se on.
Kyse voi olla siitäkin, ettei ihminen aina harkitse mitä kommentoi.
Ei ihmiset aina kirjaimellisesti tarkoita asioista mitä sattuvat suustaan päästämään, joskus möläytellään mitä sattuu eikä kannata sen kummemmin jäädä niitä omituisempiakaan kommentteja analysoimaan.
On sitä itsekkin tullut päästettyä sammakoita suusta ja myöhemmin keljuttanut viettävästi että mitä mä möläytinkään tuolle äsken.
Älä masennu. Ymmärrän miltä sinulta tuntuu. Isän kuoli yllättäen sairauskohtaukseen viisi vuotta sitten. Tunteesi on ihan normaaleja. Ensimmäinen viikko menee siihen, että ihminen on niin sokissa, ettei tunne mitään. Väsymys on ihan normaalia.