kaupungista maaseudulle

Heipä hei,täällä kans samantyyppinen tilanne että pitää kuulemma muuttaa miehen paikkakunnalle ja hankkia sieltä joku paska duuni,mutta minäpä sanoin ei. En aijo hylätä kaikkea vain miehen mieliksi. Kyllä matkustaminen ja kaukosuhteet niin yleisiä tänä päivänä että saa opetelle siihen.
Läheppä nyt äkkiä kotiin sieltä, se että olet onneton ja masentunut ei tee teille kummallekkaan hyvää ja pahimmassa
Tapauksessa alat vielä syyttämään häntä siitä...
Kyllä hän ymmärtää,ajan kanssa.

Mites olisi opiskelu uuteen ammattiin, jotta voisit työllistyä mieleiseen hommaan nykyisellä paikkakunnalla?
Mites olisi jokin harrastus, jossa voisit tutustua ihmisiin ja saada vaikka sitä kautta uusia ystäviä?
Eivätkö miehen ystävät voisi olla sinunkin ystäviäsi?
Teettekö vapaa-ajalla mitään yhdessä miehesi kanssa?

Miehen ja paikkakunnan tehtävä ei ole tehdä sinua onnelliseksi, vaan onnellisuus on lähtöisin aina omasta itsestä ja millaiseksi oman elämänsä rakentaa.

Rakastaako miehesi sinua? Hän taitaa elää omaa unelmaansa välittämättä sinun tunteistasi?

Minä jätin mieheni, koska hän ei rakastanut minua. Hän eli ja teki ratkaisuja kuin olisi ollut yksin, joten olkoonkin yksin..

Miehesi on halunnut mieluisen työn sekä perheen ja ystävät lähelle. Hänellä on kaikki se, mitä sinäkin haluaisit mutta et saa. Miehesi ei näe, että sinulla asiat on juuri päinvastoin: kamala työ, ei ystäviä, ei perhettä. Suostuisiko hän vastaavaan elämään sinun takiasi jossakin hänelle tuntemattomassa tuppukylässä? Koeta saada mies tajuamaan tilanne. Ehdota vaikka etäsuhdetta, sano, että sinun on pakko muuttaa pois tai tulet hulluksi, ymmärsi hän tai ei. Kenellekään ei riitä hyvään elämään yksinomaan parisuhde, ihminen tarvitsee muutakin. Jos kuihdut ja näivetyt nuoruusvuotesi paikoillasi miehen takia, tulet ennen pitkää katkeraksi ja tunteesi mieheen hiipuvat.

Toinen vaihtoehto on vielä tosissaan yrittää. Mene mukaan johonkin vapaaehtoistyöhön (saa kavereita, tekemistä ja mielekyyttä), ala liikkua jos et jo liiku (mieli kohenee ja kuin huomaamatta alkoholi ja tupakka vähenevät), ja jos olet mitenkään hengellinen tai kuulut kirkkoon, niin mene seurakunnan juttuihin, tai aloita jokin harrastus, mistä nautit. Koeta etsiä muuta työtä. Mutta jos et halua enää yrittää tai et vain kestä työtäsi, ala vain hakea muilta paikkakunnilta töitä. Voihan olla että saat automatkan päästä jonkin kivan työpaikan.

En tiedä, mikä on järkevää, mutta jos sisimmässäsi tunnet olevasi vankilassa, niin älä jää siihen miehen takia. Rakkaus ei kasva tai pysy elossa, jos toisen tarpeet jäävät systemaattisesti huomiotta. Miehesi herää kyllä, kun alat toimia ja tulee puoliväliin vastaan. Oma kokemukseni kertoo, että miehet usein heräävät nimenomaan vasta tekoihin - puheet kaikuvat seinille.

Tämä on tosiaan niin pieni kunta, että täällä ei paljoa ole harrastusmahdollisuuksia. Täällä ei myöskään ole shoppailupaikkoja, kahviloita tai ravintoloita (no peräti yksi), leffateatteria.. Ei oman alani töitä (ja pahin tietysti perheen/ystävien puuttuminen). Ei oikeastaan mitään mistä olen nauttinut elämässäni. Paitsi ihana luonto, jossa käyn koirani kanssa pitkiä lenkkejä, mutta siinäpä se ainoa ilo onkin.
Työn ja miehen perheen kautta toki olen tavannut ihmisiä, mutta vastaan ei ole tullut vain sellaista ystävää, jonka kanssa haluaisi jakaa kaikki ilot ja surut ja voisi kertoa IHAN kaiken :( Tuntuu kuin täällä ei olisi ketään samalla aaltopituudella kanssani olevaa. Kaupungissa ihmiset olivat muutenkin kovin sosiaalisia ja iloisia ja täällä taas ihan eri maata. Ollaan vanhoillisia, ujoja ja hyssytellään joka asiassa. Ja tuntuu kuin porukalla ei olisi täällä muuta elämää kuin puhua jokaisesta paskaa selän takana ja levitellä päättömiä juoruja.

Pitkään olen miettinyt tuota vaihtoehtoa että lähtisin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Eihän se etäsuhteessa asuminen niin pahaa voi olla. Meillä kun on tylsääkin tylsempi arki niin ties vaikka lempi leimahtaisi uudestaan ihan eri tavalla kun ei koko aikaa ole näkemässä toista ;) Toisaalta ajatus erilleen muutosta pelottaa. Olemme kuitenkin asuneet yhdessä jo monta vuotta. En kuitenkaan jaksaisi olla enää onneton. Tuntuu kuin kaksi vuotta elämästäni olisi valunut hukkaan. Ehkä joskus sitten pitää vain olla itsekäs. Itse olen laittanut etusijalle aina rakastamani ihmiset ja unohtanut oman hyvinvointini. Tunnen myös jatkuvaa syyllisyyttä kun en pysty löytämään elämästäni mitään positiivista, märehdin kurjuudessani ja valitan joka asiasta. Mies kyllä syyllistää jatkuvasti ja sanoo, että en edes yritä viihtyä täällä. Ärsyttää kun kuitenkin muutin tänne hänen vuokseen ja varmasti olen hänen vuokseen myös yrittänyt viihtyä. Harmi etten aikoinaan vain tehnyt niinkuin sinä nimimerkillä "samajuttu". Jääminen olisi ollut niin paljon helpomaa kuin nyt pois lähteminen :(

Ja niin, on tullut huomattua ettei se pelkkä parisuhde pidä onnellisena. Itse kai kuvittelin sen vain riittävän kun jätin hyvän työn, perheen, kaiken, ja lähdin miehen perässä muualle. Rakkaus tekee välillä sokeaksi. Ja nyt kun on jämähtänyt paikoilleen, on asian eteen toimiminen jotenkin todella vaikeaa :( Olen täysin varma siitä, että mieheni rakastaa minua yhtä paljon kuin minä häntä (siitä minulla ei ole epäilystäkään). Luulen että hän ei vain ole pystynyt/halunnut ymmärtää kärsimystäni kunnolla. Ehkä hän ei kestä ajatusta että olen onneton, kun hän puolestaan elää onnellista elämäänsä, ja haluaa sivuuttaa tämän asian kokonaan. Välillä kun kerron olevani onneton, muuttuu mieheni kovin vaivaantuneen oloiseksi eikä kauheasti halua edes puhua tästä aiheesta. Ehkä otan nyt vain itseäni niskasta kiinni, haen opiskelemaan ja muutan pois. Päättäköön mies sitten jääkö paikalleen vai tuleeko vuorostaan perässä.

Sun on sanottava miehelle, että lähteekö hän parisuhdeterapiaan (neuvoja osaa auttaa näissä kysymyksissä). Mies ei tunnu kuuntelevan tai jos kuuntelee, ei halua muuttaa itse ollenkaan. Jos ei suostu parisuhdeneuvontaan, onko ero vai erillään asuminen ainoa vaihtoehto? Jos haluat muuttaa kaupunkiin - kerroitko miehelle tarkemmin minne siellä. Vai saatko keksittyä maaseudulle jotain uutta - yrittäjyys? Entä asuminen puoliksi maalla ja kaupungissa? Tai lähellä isoa paikkaa? Eikö mies voi muuttaa lainkaan? Hae ainakin toista työpaikkaa. Ei miehesi määrää sinua, saati anoppisi!! Se on sun elämä! Miksi anoppisi puuttuu asioihisi?! Tee pesäero. Ota omaa tilaa ja omat päätökset. Mies ei saa määrätä kaikkea automaattisesti. Hän tosiaan tuntuu nauttivan ja elävän onnellisena. Miksi sinun onnesi ja vointisi ei häntä kiinnostanut? Onko hän sellainen mitä miehen pitäisi? Onko hän liian välinpitämätön ollut? Haluaako hän erota jos ei kiinnosta sen vertaa? Masennus on vakava asia. Lopeta liika alko yms. Voisit keskustella myös kriisipuhelimeen (ilman kriisiä) ja muuallakin, siellä voi myös joku puhua. Tee päätökset mitä haluat ja luota itseen! Hyvinvointisi on tärkein. Vaikka toista kuinka rakastaa, lopulta oma kunto menisi huonoksi, jos vaan muita myötäilee – eikä kuuntele sisintään ja tarpeitaan. Sinullakin on tarpeet jotka muiden pitäisi ottaa huomioon! Kokemusta on.

Miehen pitää kyetä asettumaan toisen asemaan, pystyykö hän? Miksei edes keskuste aiheesta, vaikka ei pystyisi muuttamaan. Sinne parisuhdeneuvojalle aikaa? Se menee hyvin varmaan. Jos ei suostu, juttele muualle ja kysy taas neuvoja. Vai aiotko jo muuttaa kaupunkiin.

Kiitos kaikille kommentoijille! :) Mukavaa kun on tullut näin paljon positiivisia ja asiallisia kommentteja! Tiedän tosiaan muitakin naisia, jotka ovat muuttaneet miehen työn perässä muualle vaikka itsellä olisi ollut mieluinen työ. Olen välillä jopa miettinyt että onko tämä vain naisen osa, joustaa miehen vuoksi kaikessa. Näin päin se vain tuntuu valitettavan usein menevän.

Nyt tämän keskustelun voimin päätin kuitenkin kokeilla hakea opiskelemaan jälkihaussa muualle. Mainitsin miehelleni asiasta ja tuntui ymmärtävän tämän eikä pannut vastaan mitenkään. Saapa nähdä miten tässä käy :) Olen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Edelleen yritän oppia nauttimaan elämästä täällä ja katselen uusia töitä. Täällä vain tosiaankin on niin vähän hommiakin tarjolla että melkein saa lähteä muualle, jotta jotain mieluista työtä saa. Ehkäpä se aurinko vielä tulee paistamaan tähänkin risukasaan kaikesta huolimatta!

Pitääpä tännekin ihan kommentoida pitkästä aikaa! Eli ketjun aloittaja tässä. Lähdin sitten syksyllä opiskelemaan lähemmäksi kotikaupunkia ja niinhän se mieskin tuli lopulta perässä. Asutaan nykyään noin puolivälissä molempien kotikaupunkeja. Minulla on opiskelupaikka ja viikonlopputyö ja miehellä vakityö ja ihan onnellisia ollaan :) Koulun ja työn kautta on tullut uusia ystäviä ja itsekin näen nyt perhettä ja vanhoja ystäviä useammin kun vähän lähempänä asuu. Rakkaus kun on riittävän vahva niin kyllä se komporomissikin aina lopulta löytyy ja molemmat osapuolet voi olla tyytyväisiä. Jokaiselle, joka kamppailee samanlaisten asioiden kanssa kuin minä itse alkuvuodesta, sanoisin että tehkää niinkuin järki sanoo. Ei pidä jäädä märehtimään ja suremaan suhteeseen jossa on onneton. Ikävempi vaihtoehto on lähteä kokonaan pois, mutta hyvällä lykyllä siitä lähtemisestä seuraa vain hyvää. Niinkuin minun tapauksessani :) Pitää uskaltaa uskaltaa ;)