Onko täällä ketään,jonka puolisolla olisi mielenterveysongelmia? Miten selviätte arjesta? Miehelläni on todettu olevan mt ongelmia,mutta niitä ei ole yksilöity,plus vaikea adhd. Mies ei haluaisi millään myöntää asiaa ja usein toteaa olevansa terve. Luulisi,että on nolompaa käyttäytyä oudosti ja olla silti muka normaali,kuin sanoa,että koska minulla on adhd teen asiat näin tms. Eilen sanoin,että lähden kävelemään jos hän ei palaa psykologin pakeille, sanoi menevänsä,mutta saa nähdä. Tosi raskasta,mutta välillä ihanaa (varsinkin sängyssä). Mistä voisin saada voimavaroja jatkaa?
MT-ongelmat
jaksanko vai en?
7153
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei nimimerkki jaksanko vai en?
Ihan tekee mieli aloittaa, että jaksa, mutta älä yksin ja oman vointisi kustannuksella!
Mielenterveyskuntoutujan omaisena on ajoittain raskasta elää. Samoin kuten fyysisestikin sairaan omaisena. Joskus rajat itsen ja sairaan välillä liukuvat ja toisen sairaus ikään kuin puskee omaisen ihon alle. Et myöskään voi etkä saa ottaa vastuuta hänen puolestaan siitä, sitoutuuko hän hoitoonsa.
Monin paikoin mielenterveyskuntoutujien omaisille on erilaisia vertaistukiryhmiä. Vertaistuen koetaan olevan paras tukimuoto säilyttää oma jaksaminen. Näitä asioita on siellä turvallista jakaa, ymmärrystä riittää. Ei ole tarkoitus, että sinäkin sairastut, vaan opit elämään ilman, että miehesi sairaus vahingoittaa sinua. Suosittelen sinua kysymään esim. terveyskeskuksesta tai seurakunnan diakoniatoimistosta tietoja paikkakuntasi vertaistukitarjonnasta. Sinulla on myös oikeus hakea keskusteluapua oman jaksamisesi tueksi.
Tasapainoa ja voimia toivottaen,
diakoni Meiju
Miten haen apua ns neutraalisti? mieheni saisi hirveät slaagit, jos kuulisi, että haen moista vertaistukea :( ja pitää tarkkaa kirjaa menoistani. Miten hänet saisi hyväksymään tilanne? adhd alkaa olla jotenkin hyväksytty, vaikkei aina sekään,saatikka sitten vielä jotain enemmän mielenterveyden alueella :(
Hei 'alkuperäinen1'
Kirjoitat, että mies pitää tarkkaa kirjaa menoistasi. Et kai suostu siihen, että hän (tai oikeastaan hänen sairautensa) oikeasti kontrolloi sinua? Tuollaiseen ei kannata mennä mukaan. Sinulla on oikeus hakea apua aivan mihin tahansa elämän ongelmaan, etkä tarvitse siihen miehesi etkä kenenkään hyväksyntää. Edelleen jatkan kannustamista avun hakemiseen, jotta pystyt säilymään erillisenä suhteessanne ja osaat ottaa etäisyyttä sairauteen.
Meiju,diakoni
Olen itse skitsoaffektiivinen mies ja mulla on ollut jos jonkinlaista vaivaa yli 10 vuotta. Olen aina ollut aktiivinen avunhakija ja osannut hoitaa myös itseäni tässä sairaudessa. Nykyoireisiin kuuluu ainoastaan kummalliset ajatuskuviot ja välillä ne vaikuttaa temperamenttiini.
Mutta tärkeintä on, että saat miehes menemään hakemaan apua ja saamaan oikeanlaisen hoidon, lääkkeillä tai ilman, terapialla tai ilman. Paras ois ne molemmat yhdessä. Et sä muuten jaksa moisen tuuliviirin kanssa. Vielä jos miehes tekee jotain peruuttamatonta niin pystytkö elämään sen kanssa?
Mulla tällä hetkellä menee hyvin ja olen perheellinen. Että ei se mt-ongelma aina ole elämää pysäyttävä asia...
Kiitos vastauksestasi, melkein tuli itku kun luin sitä, mieheni on juuri kuvailemasi tuuliviiri, ylös ja alas, korkealta ja kovaa saman vuorokauden sisällä, ei ole masentunut, mutta dramatiikkaa rakastava ja esim leffan katsominen teatterissa on mieletön suoritus, siis istua paikallaan koko ajan(on tehnyt sen kerran). Miten sinä pääsit oman diagnoosisi kanssa sinuiksi? Miestäni nimittäin häiritsee eniten se hullun leima, asia on hänelle tosi arka. Minua se ei haittaa, jos vaan saa ja hakee apua.
En mieti, että olen ns. hullu. Tiedostan jatkuvasti että vintillä tuulee ja kovaa ja that's it. Alussa tietysti hulluksi tuleminen ja sen leima vaivas kovasti, koska se oli uusi juttu mulle. Maalasin mielessä kaikkia kauhuskenaarioita. Ajan kanssa pääsi sinuiksi sen kanssa, kun mulle kerrottiin että mun täytyy elää tän kans todennäköisesti läpi elämäni.
Nykypäivänä on melkein trendikästä että on hullu:) Ei sillä ole samanlaista leimaa kuin entisaikoina. Ei mun tarvi piilotella hulluuttani tai mainita siitä kenellekään, kun olen ihan normaali sosiaalisesti.
Ajatelkaa asia näin: Jenkeissä suuret starat ovat osa hulluja ja käy terapiassa ja se on siellä luksus symboli:) Täällä suomessa normiväestökin saa terapiaa ja se on ilmaista mikäli se on kunnallisella puolella, mutta asia ei ole niin mairittelevaa tosin.
Tämä oli siis vastaus aloittaja1 viestiin.