Melkoisen sukupolviepookin on Venla-täti saattanut kansien väliin. Liki 500 sivua kattaa vuosisadan ja neljän sukupolven kokemukset. Samasta aineistosta Kalle P olisi työstänyt 17 osaa ja Tuuri-Anttikin neljä. Toki Hiidensalon kirjassa on kyse muusta kuin vanhojen metsätyötapojen tai siirtolaiskulttuurin dokumentoinnista. Kuten kollegoilla.
Karhunpesän minäkertoja, kriisialuekuvaaja Matalena, olisi vielä viisi vuotta sitten ollut sangen epäuskottava hahmo. No, nyt eletään jälkikoutaniemeläistä aikaa ja journalismin todellisuus on muuttunut. Matalena lentää Kolumbiasta kotosuomeen Alma-isoäidin sairasvuoteen äärelle. Liki viime henkäyksenään Alma antaa tutkivalle kuvajournalistille uuden tehtävän: Etsi isä! Ei Matalenan isä ole hukassa vaan haudassa, kyse on Alman isästä, joka 1918 pakeni maasta kohti itää ja sosialismin paratiisia. Jälkiä ei juuri ole ja Matalena on mahdottoman tehtävän äärellä.
Matalenan nykyajassa liikkuvat tutkimukset historioitsija Ilmarin kanssa pitkin laajaa Venäjänmaata ja arkistojen hyllymetrejä muodostavat yhden tason kirjassa. Muissa kerroksissa saavat puheenvuoron sekä isän että äidinpuolen sukulaiset monessa polvessa ja monella vuosikymmenellä. Kertoen lukijalle kaiken sen, mitä Matalena ei koskaan ole saanut kuulla eikä ymmärtänyt kysyä ennen kuin muistajat ovat manan majoilla. Taitavasti Hiidensalo piirtää aikakuvaa sisäsiittoisen järvikylän elämäntavasta viime vuosisadan alussa ja yhtä uskottavasti Pietarista kapinaa pakenevan pikkutytön mietteet kirjaantuvat. Toki Neuvostojen maahan paenneiden punaisten kohtaloa on kirjallisuudessa puitu ennenkin, mutta Hiidensalon näkökulma liikkuu aivan ruohonjuuritasolla. Siltä osin, kun ruohoja ei vielä ole syöty.
Mitä me historiasta ymmärrämme, mitä kerromme, millaisen maailmankuvan suodatamme itsellemme oman tarinamme tueksi ja minkä tietoisesti unohdamme vaikenemalla. Siitä on kyse tässä kirjassa. Siitä, mikä totuus on oikea kun arkistolöydöt ovat ristiriidassa perheen perinnetarinan kanssa. Ja myös siitä, kuka pettää kenet ja miksi silloin kun on pakko tehdä lopullisia valintoja.
Ainoa, mitä vierastin sivistyneenä järkiuskovana, on mytologinen luontomystiikka tuonpuoleisesta vierailevine vainajineen ja eläinpalvontoineen. Karhun palvonta muinaisena alkujumalanamme on kuulemma nousussa. Toivottavasti kyseessä ei ollut markkinoinnillinen kumarrus siihen suuntaan. Kansi on melkoista piperrystä ristiriitaisin elementein. Kuten elämäkin.
Rohkenen suositella.
Karhunpesän minäkertoja, kriisialuekuvaaja Matalena, olisi vielä viisi vuotta sitten ollut sangen epäuskottava hahmo. No, nyt eletään jälkikoutaniemeläistä aikaa ja journalismin todellisuus on muuttunut. Matalena lentää Kolumbiasta kotosuomeen Alma-isoäidin sairasvuoteen äärelle. Liki viime henkäyksenään Alma antaa tutkivalle kuvajournalistille uuden tehtävän: Etsi isä! Ei Matalenan isä ole hukassa vaan haudassa, kyse on Alman isästä, joka 1918 pakeni maasta kohti itää ja sosialismin paratiisia. Jälkiä ei juuri ole ja Matalena on mahdottoman tehtävän äärellä.
Matalenan nykyajassa liikkuvat tutkimukset historioitsija Ilmarin kanssa pitkin laajaa Venäjänmaata ja arkistojen hyllymetrejä muodostavat yhden tason kirjassa. Muissa kerroksissa saavat puheenvuoron sekä isän että äidinpuolen sukulaiset monessa polvessa ja monella vuosikymmenellä. Kertoen lukijalle kaiken sen, mitä Matalena ei koskaan ole saanut kuulla eikä ymmärtänyt kysyä ennen kuin muistajat ovat manan majoilla. Taitavasti Hiidensalo piirtää aikakuvaa sisäsiittoisen järvikylän elämäntavasta viime vuosisadan alussa ja yhtä uskottavasti Pietarista kapinaa pakenevan pikkutytön mietteet kirjaantuvat. Toki Neuvostojen maahan paenneiden punaisten kohtaloa on kirjallisuudessa puitu ennenkin, mutta Hiidensalon näkökulma liikkuu aivan ruohonjuuritasolla. Siltä osin, kun ruohoja ei vielä ole syöty.
Mitä me historiasta ymmärrämme, mitä kerromme, millaisen maailmankuvan suodatamme itsellemme oman tarinamme tueksi ja minkä tietoisesti unohdamme vaikenemalla. Siitä on kyse tässä kirjassa. Siitä, mikä totuus on oikea kun arkistolöydöt ovat ristiriidassa perheen perinnetarinan kanssa. Ja myös siitä, kuka pettää kenet ja miksi silloin kun on pakko tehdä lopullisia valintoja.
Ainoa, mitä vierastin sivistyneenä järkiuskovana, on mytologinen luontomystiikka tuonpuoleisesta vierailevine vainajineen ja eläinpalvontoineen. Karhun palvonta muinaisena alkujumalanamme on kuulemma nousussa. Toivottavasti kyseessä ei ollut markkinoinnillinen kumarrus siihen suuntaan. Kansi on melkoista piperrystä ristiriitaisin elementein. Kuten elämäkin.
Rohkenen suositella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.