Osaisiko joku täällä kertoa miksi entiseen jäädään kiinni? Siksikö, että siihen on totuttu? Siksikö, ettei vain haluta päästää irti? Siksikö, että tunteita edelleen on kaikesta huolimatta?
Olen huomannut sekä omissa, että muiden suhteita katsoessani, kuinka nuo "entiset elämät" sekoittavat monta suhdetta.
Itse olen erotessani tähän asti aina suhtautunut näihin entisiini, että ne olivat ja menivät, eikä minulla ole heihin tarvetta pitää aktiivisesti yhteyttä. Yhtenä syynä ovat olleet ne tunteet, joiden vuoksi yhteyden pitäminen eron jälkeen on tuntunut jopa täysin mahdottomalta. Ei ole osannut suhtautua toiseen kuin kaveriin.
Monet taas suhtautuvat (tai väittävät suhtautuvansa) entisiinsä eron jälkeen kuin kavereihin. "En halunnut katkaista välejä.", "Olemme nykyään hyviä/parhaita ystäviä." jne. Omalla kohdallani tuo tuntuu täydeltä mahdottomuudelta. Miten ihmiseen, johon on tuntenut niin syvää kiintymystä ja seksuaalista himoa, voisi suhtautua kuin kaveriin?
Eräs ystäväni on parhaita kaveruksia ensirakkautensa kanssa, jonka kanssa seurustelikin pitkään. Ihmettelen suuresti tätäkin, kun tuo ex-kumppani on aiheuttanut mustasukkaisuutta sitten hänen uusissa suhteissaan toistuvasti. Ystäväni on tähän todennut, ettei vain halua eroon tästä entisestään, koska tämä ex on "ainoa ihminen joka todella tuntee hänet". Itsestäni tuo tuntuu todella kummalta. Ex täyttää jotkin hänen tarpeensa, mutta hänen kanssaan ei silti pysty muodostamaan parisuhdetta. Samaan aikaan tämä suhde sitten torpedoi mahdollisuuksia uusiin suhteisiin, jossa uusi kumppani voisi täyttää sekä henkiset, että fyysiset tarpeet.
Osaisiko joku entisensä kanssa "ystävystynyt" avata omaa ajatusmaailmaansa jotenkin? Miksi se suhde on ylipäätään pitänyt lopettaa, jos entisestä ei silti haluta päästää irti? Halutaanko kakku sekä syödä, että säästää?
Olen huomannut sekä omissa, että muiden suhteita katsoessani, kuinka nuo "entiset elämät" sekoittavat monta suhdetta.
Itse olen erotessani tähän asti aina suhtautunut näihin entisiini, että ne olivat ja menivät, eikä minulla ole heihin tarvetta pitää aktiivisesti yhteyttä. Yhtenä syynä ovat olleet ne tunteet, joiden vuoksi yhteyden pitäminen eron jälkeen on tuntunut jopa täysin mahdottomalta. Ei ole osannut suhtautua toiseen kuin kaveriin.
Monet taas suhtautuvat (tai väittävät suhtautuvansa) entisiinsä eron jälkeen kuin kavereihin. "En halunnut katkaista välejä.", "Olemme nykyään hyviä/parhaita ystäviä." jne. Omalla kohdallani tuo tuntuu täydeltä mahdottomuudelta. Miten ihmiseen, johon on tuntenut niin syvää kiintymystä ja seksuaalista himoa, voisi suhtautua kuin kaveriin?
Eräs ystäväni on parhaita kaveruksia ensirakkautensa kanssa, jonka kanssa seurustelikin pitkään. Ihmettelen suuresti tätäkin, kun tuo ex-kumppani on aiheuttanut mustasukkaisuutta sitten hänen uusissa suhteissaan toistuvasti. Ystäväni on tähän todennut, ettei vain halua eroon tästä entisestään, koska tämä ex on "ainoa ihminen joka todella tuntee hänet". Itsestäni tuo tuntuu todella kummalta. Ex täyttää jotkin hänen tarpeensa, mutta hänen kanssaan ei silti pysty muodostamaan parisuhdetta. Samaan aikaan tämä suhde sitten torpedoi mahdollisuuksia uusiin suhteisiin, jossa uusi kumppani voisi täyttää sekä henkiset, että fyysiset tarpeet.
Osaisiko joku entisensä kanssa "ystävystynyt" avata omaa ajatusmaailmaansa jotenkin? Miksi se suhde on ylipäätään pitänyt lopettaa, jos entisestä ei silti haluta päästää irti? Halutaanko kakku sekä syödä, että säästää?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eiköhän useimmiten erota siksi, että intohimoa ei enää ole vaikka kaikkea muuta hyvää on. Silloin on ihan luonnollista, että entiset kumppanit jäävät toistensa ystäviksi ja ehkä uskotuiksi. On totta, että kukaan ei niin hyvin tunne toista kuin entinen kumppani, josta on erottu.
Minä välitän eksistäni ja tarvittaessa myös huolehdin, jos apua tarvitsevat. Jos joku on kyllin typerä ollakseen mustasukkainen eksästä, niin oma on ongelmansa. Exää varmempaa tapausta ei ole, lopullisesti poissuljettu tapaus seksin ja muun romantiikan osalta.
"Jos joku on kyllin typerä..." Mitä typerää siinä on? Tunne siinä missä muutkin? Ja esimerkiksi tuon mainitun ystäväni kohdalla ei ole ollut pelkästään tämän mustasukkaisen ongelma vaan myös ystäväni on tästä sitten kärsinyt, kyllähän mustasukkaisuudesta aina molemmat osapuolet kärsii.
Mutta tuossa se ratkaiseva asia siis ilmeisesti tuli - intohimoa ei enää ole. Osaatko sitten kertoa mihin se intohimo katoaa jos kaikkea muuta hyvää on?
Tuokin on itselleni vierasta. Omat suhteeni eivät ole koskaan siihen loppuneet, vaan sitä intohimoa ja kaipausta on ollut vielä pitkään eron jälkeenkin. Enkä ole toisaalta kyennyt tuntemaan intohimoa muita kohtaan pitkiin aikoihin vielä eron jälkeenkään.
Jostain luin, että ihminen ei voisi olla sitoutunut moneen tahoon yhtäaikaisesti. Tuo on ainakin itseni helppo allekirjoittaa. En kykene sitoutumaan uuteen suhteeseen ennen kuin olen päästänyt irti entisestä. Miten sinä näet tämän, miten jaat sitoutumisesi exän/exien ja uuden kumppanin kesken?
"Minä välitän eksistäni ja tarvittaessa myös huolehdin, jos apua tarvitsevat." Minäkin todellakin välitän eksistäni, mutta en näe tarvetta "huolehtia" heistä, enkä toisaalta näe tarvetta eksieni huolehtia minusta. Tuo olisi mielenkiintoista kuulla sinulta, mitä tuo huolehtiminen sinulta näitä eksiä kohtaan on?
Itse koen olevani jotenkin "yksiavioinen", en osaa jakaa tunteitani ja huolenpitoani monen ihmisen kesken. Koen kumppanini olevan jollain tavalla ainutlaatuinen ja haluan keskittää energiani yhteen ihmiseen kerrallaan. Toki minullakin rakkaita ystäviä ja perheenjäseniä on, mutta entisiäni en osaa tuohon piiriin ottaa. Kuten kirjoitin aloituksessa, ne tunteet ovat liian suuret siihen. Kerro ihmeessä lisää tuosta intohimon katoamisesta!
Jos olen vaikka ekan mieheni kanssa ollut seitsemän vuotta, niin miksi raivaisin hänet pois tieltä jonkun uuden tuttavuuden takia? Ex on ystäväni ja meillä on yhteinen historia. Yhtä vähän voin pyyhkiä pois oman historiani, siellä se ex kumminkin on.
Yleensä ihmiset eivät jätä ystäviään vaikka löytävät uuden kumppanin. Eihän exän kanssa päivittäin eikä viikoittain olla tekemisissä, mutta välillä on kiva kuulla mitä kuuluu, kun on ollut yhteinen tuttavapiiri ja hänen sukulaisensakin on tuttuja.
Intohimo katoaa kun toisesta on tullut ystävä, perheenjäsen. Yhtä paljon kannattaa olla mustasukkainen puolison sisaruksille ja vanhemmille, kuin exälle josta on erottu halun päättymisen takia.
"Jos olen vaikka ekan mieheni kanssa ollut seitsemän vuotta, niin miksi raivaisin hänet pois tieltä jonkun uuden tuttavuuden takia? Ex on ystäväni ja meillä on yhteinen historia. Yhtä vähän voin pyyhkiä pois oman historiani, siellä se ex kumminkin on."
Tuo kuvaa aika hyvin näitä kahta erilaista ajattelutapaa. "Miksi raivaisin hänet pois tieltä jonkun uuden tuttavuuden takia?" Itse ajattelen tuon nimenomaan niin, ettei elämääni mahdu uutta rakkautta jos en raivaa sitä entistä pois tieltä. Tuttavuuksia jos vain haluaisin, silloin toki pitäisin sen rakkaan ihmisen siinä rinnalla. Ja kuten tuossa aikaisemmin on kirjoitettu, ne uudet näissä tilanteissa on yleensä todellakin vain "uusia tuttavuuksia", eivätkä täysipainoisesti rakastettuja kumppaneita mikäli se ex on siinä rinnalla. Itse taas olen huomannut, että se uusi rakkaus on aina parempi kuin entinen. :) Siksi olen siitä edellisestä suhteesta lähtenyt, koska suhteesta on jotain puuttunut. Miksi antaisin sen puutteellisen suhteen olla esteenä uudelle, täysipainoisemmalle suhteelle? Eihän se ex sieltä mihinkään katoa ja on tottakai osa historiaani, mutta se on nimenomaan historiaa omalla kohdallani.
Ja aloituksessa en tarkoittanut tuota tilannetta jossa exän kanssa ei olla säännöllisesti yhteydessä. En minäkään näe syytä täysin katkaista välejä entisiin, ainoastaan se säännöllinen yhteydenpito on mielestäni se ongelmia aiheuttava asia.
"Intohimo katoaa kun toisesta on tullut ystävä, perheenjäsen. Yhtä paljon kannattaa olla mustasukkainen puolison sisaruksille ja vanhemmille, kuin exälle josta on erottu halun päättymisen takia."
Tässä taas nämä kaksi erilaista ajattelutapaa törmää. En itse osaa millään verrata ex-kumppania perheenjäseniini eron jälkeen. Ex on ex, häneen ei ole verisidettä. :) Ja kun aiemmin kirjoitit, että ex jää ehkä "uskotuksi" siihen rinnalle, se on mielestäni nimenomaan se mustasukkaisuutta aiheuttava tekijä. Miksi et haluaisi uskoutua nykyiselle kumppanillesi, vaan sille exälle? Se uskoutuminen kun on omassa ajattelumaailmassani nimenomaan se parisuhteen ydin. Mutta ajatteletko sinä sen eri tavalla?
Moi ap!
Sanoisin, että suhde eksään liittyy vahvasti siihen, miksi erottiin, ja millainen itse on.
Ymmärrät varmaan itsekin että ihmiset eroavat eri syista. Jos on erottu pitkästä ja syvästä suhteesta siksi, että suhteesta kuoli seksi ja intohimo ja se muuttui kaverilliseksi, jopa sisar-suhteeksi, ja ilman dramatiikkaa, ei pitäisi olla syytä potkaista tätä nykyist kaveria pois elämästään, koska negatiivisia tunteita ei ole, vana suhteen perimmäinen luonne oli kaveruus
Jos taas suhde on loppunut siten, että toinen halusi erota, ja toinen jatka,a on kaveruus täysin mahdotonta ja täysin turhaa. Silloin ei auta muu, kuin välien lopullinen katkeaminen, kunnes kummatkin ovat tottuneet ja hyväksyneet koko tlanteen.
Ja tietenkin, jos on ollut intohimoinen suhde, ja ero jonkun draaman takia, niin vielä mahdottomampaa olla kavereita, jos suhde juuri siksi loppuikin ettei yhteisymmärrystä löytynyt.
Eli, tarkoitit varmaan niitä ex-pareja, joilla on vielä tunteita ja/tai selvitettävää välillään, koska se on mielestäni täysin tyhmää, sekä väärin uutta kohtaan pitää heitä roikkumassa.
Jos on päättänyt jättää jonkun/lähteä suhteesta, niin se hemmetti soikoon tarkoittaa silloin sitä, että on päättänyt luopua siitä ihmisetä, jolloin kaikki tunteet, ikävät, selvitettävät ja keskeneriset asiat selvitetään YKSIN, ja kestetään YKSIN, ilman sitä eksää, ksoka jos haluja on välttää ikävää ja muuta, niin silloin yritetään olla siinä suhteessa.
Jos joku lähtee suhteesta, niin on hävytöntä ottaa yhteyttä eksään jos on esim ikävä. Se on vain silloin ollut omaa idioottimaisuutta luopua ihmisestä, josta ei ole valmis luopumaan. Silloin ei olisi pitänyt erota.
Se on henkisttä kypsyyttä osata tehdä ratkaisuja. Jos päätät erota, sinun pitää silloin olla ok sen kanssa, että tuo ihminen on sinulle "kuollut", ja sinä hänelle. heikot sitten sokevat jotain, ja muka ovat kavereita keskenään, vaikka oikeasti ei olla osattu joko selvittää asioita ja jatka ayhdessä, tai sitten ei osata ottaa vastuuta erosta ja jatkaa yksin.
Erikseen suhteet jotka tavallaan muuttuvat kaveruudeksi itsestään. Silloin se toinen ihminen on ensisijaisesti kaveri, ja vain toissijaisesti "eksä". Heistä ei ole mitään syytä luopua.
Mutta nämä draamat joissa eksät roikkuu mukana, ja aiheuttaa ongelmaa, on mmielestäni vain merkki siitä, ettei joko ole ollut oikein erotakaan, jos tunteita vielä on, tai sitten ei osata itse otta vastuuta siitä että suhde on jätetty, ja silloin käsitellään tunteet muutoin kuin yhteydessä eksään.
En voi kunnioittaa ihmisiä, jotka esim jättävät suhteen, vaikka tunteita olisi, ja sitten ikävöivät. Miksi sitten edes lähtee siitä suhteesta?
Minuakin ärsyttää se, jos ollaan erottu mutta kuitenkin on paljon tunteita eksää kohtaan, ollaan yhteyksissä ja vatvotaan hänen asioitaan. Tulee mieleen, että miksi hitossa sitten erositte? Eri asia on pitkäaikainen suhde, josta romanttiset tunteet ovat kadonneet, mutta ystävyys on jäljellä. Silloin voi ilman tunnekuohuja olla yhteyksissä.
Niinkuin tuossa aiemmin kirjoitin, se ns. ratkaiseva asia on varmaankin tuo intohimo. Itselleni sen katoaminen on täysin tuntematon asia, joten en ehkä täysin ymmärrä tuota tilannetta, jossa noin on käynyt.
"Jos joku lähtee suhteesta, niin on hävytöntä ottaa yhteyttä eksään jos on esim ikävä. Se on vain silloin ollut omaa idioottimaisuutta luopua ihmisestä, josta ei ole valmis luopumaan. Silloin ei olisi pitänyt erota."
Eikö tuo täysin päde tuohon tilanteeseen josta tämän aloitin? Eikai kukaan ota toiseen ihmiseen yhteyttä, ellei ole jollain tavalla ikävä? Eli tarkoitan sitä että pidetään se ex siinä lähellä, että voi ottaa yhteyttä tarvittaessa.
"En voi kunnioittaa ihmisiä, jotka esim jättävät suhteen, vaikka tunteita olisi, ja sitten ikävöivät. Miksi sitten edes lähtee siitä suhteesta?"
No omat suhteeni ovat päättyneet tilanteeseen, jossa tunteita on kyllä ollut vaikka kuinka paljon. Mutta erilaiset arvomaailmat ovat tehneet parisuhteesta liian vaikean jatkaa. Siksi suhteista on vain pakko ollut päästää irti, kaikkia asioita ei vain saa yhteen sovitettua.
Jälleen kerran pakko todeta, että on nämä suhteet vain vaikeita. JOs on tunteita, niin ei ole kykyä elää yhdessä. Ja jos on kyky elää yhdessä, niin sitten ei ole intohimoa... Aika paradoksaalista?
Minulla on ollut yli kahden vuoden parisuhde joka on pysähtynyt paikoilleen, ja toivon kovasti että päästän sen nyt täällä kerta irti. Olen kokenut fyysisestä ja henkistä väkivaltaa, uhkailuja itseäni ja lapsiani kohtaan. Uskottomuutta enemmän kuin kerran. Taloudellinen tilanteeni romahti totaalisesti suhteen aikana. Muutenkin sain aika töykeä ja epäystävällistä kohtelua häneltä.
Silti minä en osanut päästä irti kuin vasta eilen. Olen yrittänyt erota koko suhteen aikana mutta aina annoin periksi ja tein halla itselleni. Ehkä tätä kutsutaan läheisriippuvaisuudeksi. Se on kuin alkoholin tai huumeriippuvaisuus, pitää yrittää päivä kerrallaan olla ilman sitä mikä tekee sinut riippuvaiseksi.
Moni ei osa päästä kokonaan irti koska pelkää jäävänsä yksin.