Kuinka saan rakkauteni vähenemään?

Kuulostaa hyvin tutulta, elin samanlaisessa hel***issä melkein vuoden verran. Suunnittelin oman elämäni kokoajan niin, että olisin aina valmiina kun häneltä löytyisi se pienikin mahdollisuus yhdessäoloon.
Lopulta väsyin siihen ja otin asian puheeksi, että meidän täytyisi muuttaa jotain, että voisimme olle enemmän yhdessä. Hän lopetti seurustelun samantien, sanoi, että viihtyy rennommin yksin, eikä oikeasti halua niin paljon ketään elämäänsä.

Kun olen analysoinut tuota mennyttä vuotta, niin päädyin siihen, että kysymys ei ollut "liikaa rakastamisesta"
Vaan tuo tunne syntyi siitä, että halusin jotain mitä en saanut.
Kuvittele syöväsi jotain suolaista ruokaa ja olevasi päivä ilman vettä! Tuskin muuta ajatteletkaan, kuin pullollista kylmää vichyä.

Nyt kun tunteeni on tasoittunut, minun helppo huomata tuo harhani missä elin.
Jos hän olisi halunnut minua edes vähän enemmän, niin hänen olisi ollut helppoa muuttaa kiireistä elämäänsä tai ottaa minua mukaan menoihinsa.

Nyt olen keskittynyt elämään omaa elämääni. Vielä soittelemme ja välillä pikkuisen tuntuu, että hän ehkä alkaa kaipaamaan minua enemmän. Mutta en odota siitä enää mitään. Jos hän haluaa tulla elämääni, niin tervetuloa. Aikaa myöten tulen joskus tutustumaan johonkin uuteen ihmiseen, kuka haluaa antaa aikaansa minun kanssani olemiseen.

Mahtavasti molemmilla puettu sanoiksi mun ajatukset tässä muutamien viime kuukausien aikana. Aivan samanlain itsekin rakastin ja halusin suunnattomasti erästä naista ja pitkään ajattelin, että vika on minussa. Jossain välissä sitten asia nousi puheeksi tämän naisen kanssa ja hän sanoi, ettei niin voi jatkaa, koska hän ei halua alkaa parisuhteeseen ja sitomaan elämäänsä nyt liikaa. Pitää minusta, mutta ei niin paljoa, että pystyisi uhraamaan nyt omaa elämäänsä niin paljoa, että asettaisi minut tärkeämpään rooliin.

Samoin itsellänikin on tunteet jo tasottuneet ja olen huomannut saman harhan missä elin. Naisesta minulla ei ollut varsinaisesti harhakuvitelmia, mutta ihastuksesta sokeana en tajunnut sitä tilannetta missä elimme. Nykyisin joskus saatamme jotain soittaa ja kysellä kuulumisia ja jutellaan jos nähdään, mutta en itse enää omalta puolelta odota mitään. Periaatteessa jos hänkin haluaisi elämääni tulla niin varmaankin sekin voisi onnistua, koska kuitenkin tulimme hyvin toimeen eikä meidän välille jäänyt mitään skismaa tai vihaa, mutta ei tuollaista jaksa kuitenkaan erikseen miettiä ja toivoa.

Keskityn myös omaan elämääni ja aika näyttää mitä maailmalla on mulle tarjottavanaan.

AP:lle suosittelen ehdottmasti että otat asian puheeksi aivan kuten "härkää sarvista" oli myös tehnyt. Jos tilanteesi on sama mikä meilläkin on näimmä ollut niin se kannattaa ehkä purkaa jo ajoissa.

tajuaa että suhteella ei ole tulevaisuutta kun molemmille se ei ole se ykkösjuttu, ei tietenkään mitään 24/7 juttua vaan omaa elämää ja yhteistä elämää sopivasti sekoitettuna, pääsee helpommalla kun laittaa pakin päälle ja lähtee "kerjäämästä" murusia. mitä kauemmin toisen ehdoilla menee eikä toinen tule edes puoli väliin tietä vastaan niin itku siitä tulee.

Tämä nyt on vähän hankala aihe... Ensinnäkin: riippuvuus ei ole rakkautta. Vaikka rakastaisi kuinka paljon, ei tarvitse olla tarvetta nähdä jatkuvasti, vaan toisinaan näkeminen riittää. Rakkaudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon kukakin tarvitsee omaa tilaa. Eli ei aloittajan pidä oppia rakastamaan vähemmän, vaan aloittajan täytyy saada oma elämä hallintaan. Täytyy rakastaa omaa elämäänsä, eikä laskea omaa onneaan sen ihmisen varaan, joka on rakas.

Minä itse elän hyvin onnellisessa ja rakastavassa avioliitossa. Mies on reissutöissä ma-pe. Mitä siitä tulisi, jos joka hetki ajattelisin häntä, tarvitsisin häntä lähelleni tms? Ei, kyllä minä olen ihan kokonainen ja toimiva ihminen silloinkin, kun emme ole yhdessä. Silti rakastan häntä valtavan paljon, ja hän minua.

Usein läheisriippuvaisuus johtuu omasta heikosta itsetunnosta. Mikä ap sinulla on tilanne sen suhteen, minkä arvoinen koet olevasi? Rakastatko myös itseäsi? Teetkö asioita joista juuri sinä nautit? Tarvitsetko aina jonkun toisen sanomaan, että olet hyvä juuri tuollaisena, vai tiedätkö sen itsekin?

Uskon että tässä on kyse nyt jostain muusta, kuin siitä mitä kumppanisi haluaa tai ei halua. Se on tietysti selvä, ettei kukaan halua läheisriippuvaista kumppania loppujen lopuksi, vaikka se saatu ihailu voi aluksi tuntua mukavalta. Se ei ole kuitenkaan vilpitöntä ihailua, vaan johtuu ihailevan omista puutteista omassa itsetunnossaan. Ihailijan tarpeista. Itse ainakin haluan olla kumppani miehelleni siksi, että haluamme olla -ei siksi että täytyisi!

Edellä kirjoittavat ovat hyvin huomanneet, että omaan elämään keskittyminen on hyvä juttu. Se ei toki tarkoita sitä, että sen takia on suhteen katkettava, tai otettava härkää sarvista. Mitä jos mietit mitä muuta hyvää elämässäsi on, ja keskityt siihen? Ystävät, harrastukset, työt, opinnot jne...? Voit löytää sen tasapainon, kun et vaadi kumppanilta liikaa, ja työnnä häntä siten pois.

"p9yolyi"

Tuo läheisriippuvuus on hyvä pointti. Itsekin mietin sitä paljon omalla kohdallani ja kävin keskusteluja.
Mutta en siltikään vielä pidä omaa elämääni mitenkään parempana vaikka olen päässyt tuon suhteen yli. Tietenkin nautin jokaisesta päivästä, mutta se tuntuu vain sellaiselta "tyhjäkäynniltä" samaan aikaan vanhentuessa. Ei ole mitään, mihin joutuisin tai haluaisin laittaa itseni 100% peliin.
Siinä mielessä koen epätyydyttävän suhteen ehkä enemmänkin haasteena kuin läheisriippuvuutena. Ja olen valmis luovuttamaan jos olen kaikkeni yrittänyt eikä edistymistä tapahtunut.
Yksi yrittämisen väline on suhteeseen panostettu odottamisaika sen onnistumisesta. Siinä mielessä olen uhrannut liikaa omasta elämästäni epätyydyttäviin suhteisiin. Sanotaan, että noin viiteen huonoon suhteeseen olen käyttänyt yhteensä 20 vuotta aikaa. Fiksumpi olisi luovuttanut jokaisessa tapauksessa alle kuukaudessa.

-game over?

kuulostaa tutulta tuo "arkeen tarvitsemattomuus"

Itse elin kanssa jonkin aikaa suhteessa, jossa naisella arkipäivät olivat kuin synkkä musta yö, jolloin ei miestä tarvita. Koirienkin kanssa lenkittely halutaan tehdä yksin, yöseurasta puhumattakaan.
Viikonloput tarjosivat hetkittäisiä auringonpilkahduksia pilvien välistä, mutta ei sekään minusta oikein hyvältä tuntunut, että kaikki tuo viikolla elämättä jäänyt elämä pitää tiivistää kahteen päivään. Aivan liikaa toiminnantarvetta, juopottelua, kiirettä, jne.
Oikeasti vain pidemmillä lomilla tunsin pääseväni hänen lähelleen. Silloin hän rentoutui täysin ja oli oma itsensä. Sääli vaan, hän sitten taas ei pitänyt sitä oikeana elämänä, vaan jonkinlaisena "kauniina unena" mikä tapahtuu joskus arjen keskellä.