Näin meillä... onko neuvoja?

Olen ihanan 1-vuotiaan pojan äiti, ja avomieheni eli pojan isän kanssa ihan umpikujassa.
Kirjoitan siksi että oma jaksamiseni on ihan rajamailla ja siksi lähdimmekin eilen pojan kanssa sukulaisiin hengähtämään kotielämästä...
Mieheni on aivan ihana ihminen kun haluaa, mutta sitten on tämä kääntöpuoli... meillä kuukaudesta viikko menee hyvin ja loput kolme onkin sitten yhtä painajaista. Suurin ongelma on alkoholi. Sen myötä miehestäni tulee vastuuntunnoton, hermostunut ja epäluotettava. Hän ei tee kotona yhtään mitään, minun pitää pyytää josko hän katsoisi pojan perään että pääsen itse edes vessaan. Hän on töissä perheyrityksessä, joten hän ei ota vastuuta juurikaan edes työajoistaan tai siitä että olisi työpaikalla juomatta.
Hän kärsii paniikkihäiriöstä johon nyt on saanut lääkkeet, mutta elämäntavoillaan hän ei kyllä edesauta oireiden vähenemistä. Ja taas hän juo kun on koko ajan huono olo että se rentouttaisi...

Käytännössä olen siis ollut yksinhuoltaja alusta asti. Plussaa kyllä on että mies käy aina kaupassa ja huolehtii edes jostain!
Tiedän että hänellä on vaikeata ilmeisesti sopeutua perhe-elämään mutta en tiedä kauanko jaksan yksin aina yrittää ja yrittää. Itsekin alan olla aika masentunut ja väsynyt. Tilanne on ajautunut siihen että minusta on tullut nalkuttava akka, mutta en kertakaikkiaan jaksa enää yrittää ymmärtää ja ymmärtää. Jos joku ymmärtäisi vaihteeksi miltä minusta tuntuu.

Vaikea se on vaan uskoa että suhde on niin muuttunut vauvan tulon jälkeen, siksi kai se on raskasta tehdä lopullinen päätös lähtemisestä...

Sukulaisillekin kertominen tuntuisi ylitsepääsemättömältä... myös miehen, koska he ovat olleet paljon apuna pojan kanssa ja ihania ihmisiä... Ja sitten olen huolissani siitäkin miten miehen sen jälkeen kävisi... tuoreet talovelat sun muut.

Uskomatonta sekin että vauvan tulo voi muuttaa molempia vanhempia mutta ihan eri suuntiin!