Koti-ikävä?

Aliisa

Asiani ei ole suuren suuri, mutta vaivaa minua kovasti. Läksin aikoinaan satojen kilometrien päähän kotikaupungistani opiskelemaan. Kävi niin, että tapasin ihanan miehen, jonka kanssa nyt olen ja haluan viettää lopun elämääni. Opintoni ovat kuitenkin päättymässä ja kaipaan jo kotiseudulle takaisin. Mieheni haluaisi mielellään elää omalla kotiseudullaan, eli tämänhetkisellä opiskelupaikkakunnallani.
Minä kaipaan läheisiäni toisinaan niin paljon, että itken murheissani, eikä siitä tahdo tulla loppua. En osaa kuvitella eläväni ilman ystäviäni, mutta en voi toistakaan pakottaa hylkäämään omiaan.
Asiassa on monia muitakin puolia (asuminen, työllisyys, jatko-opiskelut jne.) mutta tämä asuinpaikka minua arveluttaa eniten.
Jos jään tänne, katkeroidun ja jään yksin. Toki täälläkin on kavereita, mutta puhun rakkaimmista, jopa kymmenien vuosien takaisista ystävyyssuhteista! Miten voisin elää elämäni arkea maailman loppuun ilman kaikkia niitä, joiden kanssa aina olen elänyt?
Olenko itsekäs tai lapsellinen? Haluan kodin ja perheen, mutta haluan mieheni lisäksi jakaa ilon myös (useammin kuin muutaman kerran vuodessa) läheisteni kanssa. Moni muu on varmasti kokenut saman, mutta minulle ei riitä pelkkä perhe, haluan kokonaisen ja monipuolisen elämän, mies ei voi olla ainoa päivittäinen läheiseni!

10

830

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • tarinani

      muutin ulkomaille miehen luo.yhtaan ystavaa ei minulla taalla ole, kaikki on mieheni ystavia.suurin ongelma parisuhteessamme on yksinaisyys, kun mies on toissa tmv, olen yksin ja odotan!

      mutta silti, rakastan niin paljon etten voisi lahtea pois.han on juuri se josta haaveilin aiemmin.ei silla ettenko olisi valmist pakkaamaan laukut aina silloin talloin ja lahtemaan, mutta se kuuluu normaaliin elamaan.

      periaatteeni lahtiessa oli etta katsotaan, aina on mahdollisuus palata, mutta tyhma ei anna mahdollisuutta rakkauteen!minulla jai ura, perhe, kaverit yms, mutta jos tama ei onnistu, voin aina sanoa etta annoin mahdollisuuden!ei kaduta jalkeenpain!

      ONNEA!

      • '''

        Lahdin itsekin ulkomaille, suurin syy oli ulkomaalainen mies. En tosin mennyt miehen kotimaahan vaan muutimme molemmat englanninkieliseen maahan joka ei ole kummankaan kotimaa. Nain emme ainakaan ole ristiriidassa siina etta toisella olisi "kaikki", toisella "ei mitaan".
        Suomeen tosiaan jai niin perhe, ystavat kuin kaikki muukin, ja niita ihania vahvoja ystavyyssuhteita on hankala luoda ilman pitkaa ajanjaksoa joten olen ollut taalla valilla hieman yksinainen. Aloitin kuitenkin juuri yliopisto-opiskelut ja elama on kaikin puolin mallillaan, joten olen sita mielta etta valilla on pakko tehda ratkaisuja jotta elama jatkuisi. Jos olisin Suomessa, olisin ystavieni ja perheeni kanssa mutta sisalla kaivertaisi hirvea ikava kultaani. Kun olen taalla, saan olla rakkaani kanssa mutta mieli tekee ystavien luo. Niin se vaan on, aina ei voi saada kaikkea.

        Voithan silti jatkaa yhteydenpitoa ystaviisi vaikka et lahella asukaan. Oletko minka ikainen, oletko varma etta ystavasi eivat muuta pian kotipaikkakunnalta pois?
        Hyvat ystavyyssuhteet jatkuvat matkasta riippumatta, itsellani ne ainakin ovat sailyneet yhta vahvoina, yhteydenpito on vilkasta ja moni heista on jopa lentanyt tanne vierailulle.

        Hyvaa jatkoa!


    • mindy

      Minä olen muuttanut uudelle paikkakunnalle muutama vuosi sitten kotiseudultani.Minä tapasin mieheni ja olemme naimisissa.Minulla on maailman paras mies ja meillä menee hyvin.Mutta tällä paikkakunnalla minulla ei ole kavereita ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja olen masentunut välillä.Minun sukulaiseni asuu kaukana ja pari kertaa vuodessa näen sukulaisiani.Se on pahinta ettei tällä uudella paikkakunnalla tutustu uusiin ihmisiin,koska paikalliset asukkaat eivät ole halukkaita tutustumaan uusiin ihmisiin.Tunnen itseni yksinäiseksi.Minulla on käynnyt mielessä jos muuttaisi pois täältä ja menisi asumaan lähemmäksi kotiseutua ja olen myös mieheni kanssa keskustellut asiasta ja mies on halukas muuttamaan pois täältä.

    • Zede

      Menneisyyttä ei voi saada. Siitä on jäljellä vain muistot. Yritä hyväksyä tämä ja mennä eteenpäin. Joskus sitä on kasvettava aikuiseksi ja irtauduttava. Muista, että et ole hylkäämässä ystäviäsi tai läheisiäsi. Voithan pitää heihin edelleen yhteyttä, sillä elämmehän aikaa jolloin kommunikointi etäisyyksien välillä ei ole ongelma.

      En tiedä onko sinulla harrastuksia. Ne voisivat tuoda helpotusta tilanteeseen. Entä oletko keskustellut asiasta miehesi kanssa? Ymmärtääkö hän tunteesi? Mikä on hänen ratkaisunsa?

      • Aliisa

        Ehkä kärjistin asiaa liiaksi. Mutta kyse on siitä, että tahtoisin kasvattaa toivottavasti tulevat lapsemme "minun" ympäristössäni, omien ystävieni ja heidän lastensa seurassa. Äiti on kuitenkin se, joka lasten kanssa aikaa eniten viettää (niin se vaan on, sanokaa miehet mitä haluatte) ja silloin toivoisin, että voisin viettää aikaa myös ystäväperheideni kanssa. Täällä toisella paikkakunnalla päiväni olisivat melko yksinäisiä, niin myös lasten. Samoin voisimme vierailla mummulassa useammin (minä ainakin vierailen mieluiten omien vanhempieni luona, sinne on kotoisampaa mennä yksinkin).
        Sain pari vastausta, joista oli luettavissa miehen perässä menneiden naisten yksinäisyys ja koti-ikävä, rakkaudesta huolimatta. Minä olen sitä maata, että miehet eivät (enää) elämälleni sääntöjä sanele. Olen ollut toisen määrättävänä joskus aiemmin ja siihen en koskaan enää alistu. Seurauksena kun on pelkkää katkeruutta. Joillekin se sopii, ei minulle.
        Itseänikin häiritsee se, etten ole valmis luopumaan "omista asioistani", mutta toisaalta en aio pakottaa muitakaan luopumaan. Se mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Osansa tähän joustamattomuuteeni tuo varmasti ikä ja yksin eläessä omiin tapoihinsa kangistuminen. Katkerana en kuitenkaan halua elää, ettei tarvitse muita syyttää siitä, mitä ei ole elämässään saanut!


      • Nita
        Aliisa kirjoitti:

        Ehkä kärjistin asiaa liiaksi. Mutta kyse on siitä, että tahtoisin kasvattaa toivottavasti tulevat lapsemme "minun" ympäristössäni, omien ystävieni ja heidän lastensa seurassa. Äiti on kuitenkin se, joka lasten kanssa aikaa eniten viettää (niin se vaan on, sanokaa miehet mitä haluatte) ja silloin toivoisin, että voisin viettää aikaa myös ystäväperheideni kanssa. Täällä toisella paikkakunnalla päiväni olisivat melko yksinäisiä, niin myös lasten. Samoin voisimme vierailla mummulassa useammin (minä ainakin vierailen mieluiten omien vanhempieni luona, sinne on kotoisampaa mennä yksinkin).
        Sain pari vastausta, joista oli luettavissa miehen perässä menneiden naisten yksinäisyys ja koti-ikävä, rakkaudesta huolimatta. Minä olen sitä maata, että miehet eivät (enää) elämälleni sääntöjä sanele. Olen ollut toisen määrättävänä joskus aiemmin ja siihen en koskaan enää alistu. Seurauksena kun on pelkkää katkeruutta. Joillekin se sopii, ei minulle.
        Itseänikin häiritsee se, etten ole valmis luopumaan "omista asioistani", mutta toisaalta en aio pakottaa muitakaan luopumaan. Se mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Osansa tähän joustamattomuuteeni tuo varmasti ikä ja yksin eläessä omiin tapoihinsa kangistuminen. Katkerana en kuitenkaan halua elää, ettei tarvitse muita syyttää siitä, mitä ei ole elämässään saanut!

        Ei kannata rakentaa elämäänsä yhden ihmisen(=miehen) varaan. Koskaan ei tiedä, miten suhteessa käy, vaikka kuinka hyvältä näyttää. Tämä ei ole pelottelua, vaan realismia. Toisen takia ei kannata luopua itselle tärkeistä asioista, ettei sitten tule katkeraksi, kun toinen muka on syypää menetyksiin. Samasta syystä en koskaan ole estänyt kumppania tekemästä hänelle tärkeitä asioita, jotta hän ei sitten minua syyttäisi jälkeenpäin. Tuo paikkakuntakysymys on kyllä vaikea, jos kompromissiakaan ei löydy. Itse asuin työpaikkakunnallani, joka sijaitsi aika lähellä kotipaikkakuntaani ja mieheni kävi töissä eri paikkakunnalla. Tosin tästä tuli ongelmia aikoinaan. Nyt lasten ollessa vähän isompia paikkakuntakysymys on aiheuttanut vähemmän riitaa.


      • Eve
        Nita kirjoitti:

        Ei kannata rakentaa elämäänsä yhden ihmisen(=miehen) varaan. Koskaan ei tiedä, miten suhteessa käy, vaikka kuinka hyvältä näyttää. Tämä ei ole pelottelua, vaan realismia. Toisen takia ei kannata luopua itselle tärkeistä asioista, ettei sitten tule katkeraksi, kun toinen muka on syypää menetyksiin. Samasta syystä en koskaan ole estänyt kumppania tekemästä hänelle tärkeitä asioita, jotta hän ei sitten minua syyttäisi jälkeenpäin. Tuo paikkakuntakysymys on kyllä vaikea, jos kompromissiakaan ei löydy. Itse asuin työpaikkakunnallani, joka sijaitsi aika lähellä kotipaikkakuntaani ja mieheni kävi töissä eri paikkakunnalla. Tosin tästä tuli ongelmia aikoinaan. Nyt lasten ollessa vähän isompia paikkakuntakysymys on aiheuttanut vähemmän riitaa.

        Eikö kannattaisi silloin tällöin matkustaa tapaamaan ystäviä vanhalle paikkakunalle ja taas pyytää ystäviä kyläilemään. Olen itse kokenut tuon saman ( 8v muualla opiskelemassa ja asumassa ukon kanssa) Me kyläiltiin ja olin myös sukuloimassa välillä ja kyllä se virkistää kummasti. Eihän nyt kannata kaikkea vanhaa ja tuttua pois heittää. Muistakaa, että onni on pitää elämässään edes yksi hyvä ystävä ja muut kilpailevatkin jo kaveruudesta ",Tarmo Manni)


      • ...
        Aliisa kirjoitti:

        Ehkä kärjistin asiaa liiaksi. Mutta kyse on siitä, että tahtoisin kasvattaa toivottavasti tulevat lapsemme "minun" ympäristössäni, omien ystävieni ja heidän lastensa seurassa. Äiti on kuitenkin se, joka lasten kanssa aikaa eniten viettää (niin se vaan on, sanokaa miehet mitä haluatte) ja silloin toivoisin, että voisin viettää aikaa myös ystäväperheideni kanssa. Täällä toisella paikkakunnalla päiväni olisivat melko yksinäisiä, niin myös lasten. Samoin voisimme vierailla mummulassa useammin (minä ainakin vierailen mieluiten omien vanhempieni luona, sinne on kotoisampaa mennä yksinkin).
        Sain pari vastausta, joista oli luettavissa miehen perässä menneiden naisten yksinäisyys ja koti-ikävä, rakkaudesta huolimatta. Minä olen sitä maata, että miehet eivät (enää) elämälleni sääntöjä sanele. Olen ollut toisen määrättävänä joskus aiemmin ja siihen en koskaan enää alistu. Seurauksena kun on pelkkää katkeruutta. Joillekin se sopii, ei minulle.
        Itseänikin häiritsee se, etten ole valmis luopumaan "omista asioistani", mutta toisaalta en aio pakottaa muitakaan luopumaan. Se mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Osansa tähän joustamattomuuteeni tuo varmasti ikä ja yksin eläessä omiin tapoihinsa kangistuminen. Katkerana en kuitenkaan halua elää, ettei tarvitse muita syyttää siitä, mitä ei ole elämässään saanut!

        Luepa viestisi uudelleen; olikohan vahan itsekkaasti vastattu? Jos olet valinnut elaa miehesi kanssa niin ethan voi ajatella vain itseasi ja sanoa ettei mies enaa sanele elaman ehtoja. Jos haluat paattaa elamastasi itse niin paras silloin elaakin yksin, eiko? Jos muutatte kotipaikkakunnallesi, silloin miehesi saattaa tuntea itsensa ulkopuoliseksi. Kylla teidan on keskusteltava asiasta, et voi vaan ilmoittaa etta haluat kasvattaa lapsesi kotiymparistossasi. Ne ovat kuitenkin miehesi lapsia myos...


      • Aliisa
        ... kirjoitti:

        Luepa viestisi uudelleen; olikohan vahan itsekkaasti vastattu? Jos olet valinnut elaa miehesi kanssa niin ethan voi ajatella vain itseasi ja sanoa ettei mies enaa sanele elaman ehtoja. Jos haluat paattaa elamastasi itse niin paras silloin elaakin yksin, eiko? Jos muutatte kotipaikkakunnallesi, silloin miehesi saattaa tuntea itsensa ulkopuoliseksi. Kylla teidan on keskusteltava asiasta, et voi vaan ilmoittaa etta haluat kasvattaa lapsesi kotiymparistossasi. Ne ovat kuitenkin miehesi lapsia myos...

        Siitä itsekkyyskysymyksestä tämä kaikki juuri kumpuaakin! Kumpi on se, jonka on taivuttava toisen tahtoon? Molemmat olemme kokeneet sen, että teemme niinkuin toinen vaatii, itseämme ajattelematta. Lopputulos molemmissa tapauksissa on ollut ero. Eli kumpikaan ei halua antaa kaikessa periksi, mutta ei myöskään pakottaa toista. Me olemme puhuneet tästä, mutta minä naisena murehdin asiaa enemmän.
        Asuinpaikka on vain yksi kaikista asioista, jotka tulevaisuudessamme askarruttavat. Rakkautta meiltä ei puutu, mutta olemme hyvin itsenäisiä molemmat, emme roiku toisissamme, mutta haluamme olla yhdessä (ei kaukosuhdetta). Eli kumman tuska on kovempi? Kumpi luovuttaa?
        Tottakai voimme vierailla kotipaikallani ja ystäväni meidän luonamme, mutta matka on niin pitkä, ettei sitä kukaan ala alvariinsa ees taas rassaamaan - valitettavasti. Minun kotipuolessakäyntini ovat aina pelkkää paikasta toiseen juoksemista, jotta kukaan ystävistäni ei jäisi ilman vierailua ja siltikään en ehdi jokaisen luo! Sitten pitäisi vielä omia vanhempiakin ehtiä tervehtiä kauemmin kuin puoli tuntia kahvipöydässä! Perheellisten on vielä vaikeampaa pakata kaikki lapset ja tavarat autoon, joten on helpompaa, että me vierailemme heidän luonaan nyt kun meitä on vielä vain kaksi.
        Joku kysyi aiemmin onko minulla harrastuksia täällä. On minulla, ja on kavereitakin, mutta he eivät mitenkään voi korvata edes yhtä pitkäaikaista ja ehdottoman luotettavaa ystävää. Tämä on aika hassua, eikä moni varmaan edes näe mikä tässä on se ongelma... Mutta juureni ovat näköjään tiukassa!
        Kiitos kaikille hyvistä vastauksista ja kritiikistä, että tulee vähän tuorettakin näkökulmaa!


      • samaa mietin
        Aliisa kirjoitti:

        Siitä itsekkyyskysymyksestä tämä kaikki juuri kumpuaakin! Kumpi on se, jonka on taivuttava toisen tahtoon? Molemmat olemme kokeneet sen, että teemme niinkuin toinen vaatii, itseämme ajattelematta. Lopputulos molemmissa tapauksissa on ollut ero. Eli kumpikaan ei halua antaa kaikessa periksi, mutta ei myöskään pakottaa toista. Me olemme puhuneet tästä, mutta minä naisena murehdin asiaa enemmän.
        Asuinpaikka on vain yksi kaikista asioista, jotka tulevaisuudessamme askarruttavat. Rakkautta meiltä ei puutu, mutta olemme hyvin itsenäisiä molemmat, emme roiku toisissamme, mutta haluamme olla yhdessä (ei kaukosuhdetta). Eli kumman tuska on kovempi? Kumpi luovuttaa?
        Tottakai voimme vierailla kotipaikallani ja ystäväni meidän luonamme, mutta matka on niin pitkä, ettei sitä kukaan ala alvariinsa ees taas rassaamaan - valitettavasti. Minun kotipuolessakäyntini ovat aina pelkkää paikasta toiseen juoksemista, jotta kukaan ystävistäni ei jäisi ilman vierailua ja siltikään en ehdi jokaisen luo! Sitten pitäisi vielä omia vanhempiakin ehtiä tervehtiä kauemmin kuin puoli tuntia kahvipöydässä! Perheellisten on vielä vaikeampaa pakata kaikki lapset ja tavarat autoon, joten on helpompaa, että me vierailemme heidän luonaan nyt kun meitä on vielä vain kaksi.
        Joku kysyi aiemmin onko minulla harrastuksia täällä. On minulla, ja on kavereitakin, mutta he eivät mitenkään voi korvata edes yhtä pitkäaikaista ja ehdottoman luotettavaa ystävää. Tämä on aika hassua, eikä moni varmaan edes näe mikä tässä on se ongelma... Mutta juureni ovat näköjään tiukassa!
        Kiitos kaikille hyvistä vastauksista ja kritiikistä, että tulee vähän tuorettakin näkökulmaa!

        Ymmärrän täydellisesti tunteesi. Minä painin mieheni kanssa saman asian kanssa kauan. Olemme eri puolilta Suomea kotoisin, kummatkin lähti uuteen kaupunkiin opiskelemaan, missä sitten tapasimme ja rakastuimme. Valmistumme tänä vuonna, ja miehelläni on jo hyvä työpaikka odottamassa kotipaikkakunnallaan.

        Vastustin voimakkaasti muuttoa toiselle puolelle Suomea, missä minulla ei ole sukulaisia, kavereita, ystäviä, KETÄÄN muuta kuin mieheni. Toisin kuin miehelläni. Perheeni ja ystäväni jää vielä kauemmaksi kuin nyt.

        Tänä kesänä tajusin että ehkä eniten minulle tulee ikävä järviä. Niin hassulta kun se kuulostaakin. :) Lisäksi ihmiset ovat niin kovin erilaisia länsirannikolla.

        Tuntuu niin epäreilulta että tavallaan minulle ei annettu vaihtoehtoja. Kuitenkaan en voi jättää miestäni vaan sen takia etten halua muuttaa toiselle puolelle Suomea. Inhoan jo etukäteen muuttoa, uutta kaupunkia ja elämää siellä. Ja kuitenkin minun täytyy yrittää olla avoin, että elämästäni siellä tulisi tyydyttävää, etten katkeroituisi ja olisi yksinäinen.

        Uskon kuitenkin että elämässä täytyy tehdä kompromisseja. Ja täytyy osata luopua. Joku viisas on sanonut että muutokset ovat aina hyvästä. Että pääasia että on liikettä eteenpäin. Pitää vaan olla avoin ja löytää ilon aiheita kaikista elämäntilanteista. Ehkä minäkin opin pitämään merestä, sehän on siellä lähellä! :D

        Teidän tilanne on hankala, jos kumpikaan ei halua antaa periksi. Toivottavasti löydätte kompromissin!


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Putin hoiti Suomen natoon ja myös Ruotsin

      Iso kiitos Vladimir Putinille. Hänen ansiosta pääsemme nyt Natoon. Putin halusi Naton lähelle ja nyt sai. Voimme tästä kiittää vain Putinia.
      Maailman menoa
      641
      7847
    2. Niinistö teki hetkessä Suomesta Venäjän ydinaseiden maalitaulun

      Kaiken lisäksi mies vielä lällätteli Putinille eilisessä tiedotustilaisuudessa ja käski katsomaan itseään peiliin. Kyllä vähän asiallisempaa käytöstä
      Maailman menoa
      436
      2127
    3. Voi Stefu ja sun kiivas luonteesi

      Sielä lentelee ullakkohuoneiston ikkunasta daamin vaatteet ja matkalaukut pitkin pihaa. Toisaalta,en ihmettele yhtään että tämä suhde päättyi näin,kyl
      Kotimaiset julkkisjuorut
      222
      2020
    4. Poliisi otti Stefun kiinni!

      Seiska tietää kertoa.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      143
      1611
    5. Veikkaus: Miten The Rasmus pärjää Euroviisuissa?

      Euroviisuhuuma on ylimmillään, kun Suomi ja The Rasmus taistelee biisillään Jezebel. Bändi on tikissä, kunhan Lauri Ylösen ääni kantaa. Mitä veikka
      Viihde ja kulttuuri
      51
      1219
    6. Ohhoh! Martina Aitolehti ja seurapiirihurmuri-Jesper ekassa yhteiskuvassa - Sutinaa Mallorcalla!

      Martina Aitolehti ja seurapiirijulkkis-Jesper nauttivat toisistaan varsin vauhdikkaissa merkeissä Mallorcalla. Aitolehti ei ole esitellyt rakastaan vi
      Kotimaiset julkkisjuorut
      25
      1174
    7. Stefanilta tuli taas karu totuus Sofiasta

      Marokkolainen h*o*ra! Voi tsiisus kun mulla on hauskaa! Lumput lentää ikkunasta kun Stefu raivoaa h*uralleen🤣🤣🤣 Nyt ne popparit tulille, tästä tule
      Kotimaiset julkkisjuorut
      95
      1039
    8. Ootko onnellinen kun ei tarvitse

      nähdä tätä tyhmää naamaa enää koskaan? Multa se särkee sydämen, mutta minkäs teen. Vaikka olisi kuinka sinnikäs eikä hellittäisi, se ei aina auta.
      Ikävä
      65
      823
    9. Oletko nähnyt eroottiset kohuleffat? Fifty Shades Of Grey -trilogia tv:stä

      Fifty Shades -trilogia starttaa, kun nuori opiskelijanainen Anastasia tapaa rikkaan liikemiehen. Seksisuhdehan siitä starttaa, höystettynä sadistisill
      Suhteet
      6
      701
    10. Sofia matkii Martinaa

      Sofia etsii omaa lippisjonnea mäkkäreistä ja itiksestä. Tuskin löytää yhtä komeaa.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      133
      672
    Aihe