Ihastuin ja rakastuin romanttiseen, huomaavaiseen mieheen, joka oli ihan aidosti onnellinen meistä ja minun löytämisestä. Nopeasti edettiin kieltämättä, mutta hyvältä tuntui. Sitten pikkuhiljaa tuntuu, että olen aina jotenkin vääränlainen, sanon vääriä asioita, innostun vääristä asioista jne. Ei hän minua mollaa mitenkään, mutta tavallaan minun jutut ja ajatukset on vähäpätöisiä hänelle, vaikka ennen tuntui, että ymmärsi ja oli kiinnostunut minun jutuista. Ollaan kolmekymppisiä molemmat ja kerkesin jo ajatella, että tässä on juuri se mies, jonka olen aina halunnut löytää. Kovasti yritän pohtia, onko kyseessä arki (ts. en ole niin harvinainen ainutlaatuinen helmi enää, kun arjessa ollaan, tosin minusta hän on edelleen samalla tavalla ainutlaatuinen) vai se, että ollaan hiipumassa pois kokonaan. :(
Muilla vastaavia kokemuksia tai ajatuksia?
Muilla vastaavia kokemuksia tai ajatuksia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pari asiaa jotka tulee mieleen. Teillä on arki koittanut eli ei tarvi enää esittää hurmuria. Likasiakin piirteitä saattaa alkaa ilmetä puolin ja toisin. Toisekseen mies yrittää muuttaa sinua mieleisekseen. Monet pariskunnat kompastuu tähän kun eivät tajua että se kumppani on itsenäinen persoona omine ajatuksineen ja vikoineen. Ainostaan itseään voi muuttaa. Sitten voi vaan yrittää ymmärtää ja sietää toisen "vikoja".
Kiitos paljon kommentista. Voi se tosiaan olla vain sitä, että arki on astunut kuvioihin mukaan. Voi että, miten kaipaisin sitä ihmistä, jolle olin suorastaan aarre, mutta nyt on ihminen, jolle vain olen jotain. Mitä, sitä en oikein edes tiedä. Seksin aikana on läheisyyttä tietenkin, mutta muuten turha helliminen pois. Minä kyllä sellaista kaipaisin, mutta koska olen siitä vihjannut/sanonut nätisti, eikä muutu niin en halua läheisyyttä pakottamalla hankkia. :( Jos minä en hakeutuisi lähelle niin tuskin olisi läheisyyttä ollenkaan. Sitäkin olen miettinyt, että pitäisikö olla "tunkematta" siihen viereen, että jos toinen sitten aktivoituisi. En siis mikään takertuja ole kuitenkaan, oma elämä ja harrastukset on ja parisuhde vain osa elämää. Toki tärkeä osa, mutta ei kaikki, mitä minulla on. Ja liikun paljon ja pidän huolta itsestäni, joten en usko, että se olisi sellaisesti fyysisestä vetovoiman puutteesta kiinni, kun ihan samanlainen olen kuin silloin, kun tavattiinkin.
Tosin tietysti toivoisin, että jos elämä toisi muutoksia ulkonäköön joskus niin silti olisin mielenkiintoinen miehen mielestä. Mutta ei hän sellainen ole, jolle se asia olisi niin suuri juttu. Ehkä olen henkisesti tylsä/vaadin liikaa hänen mielestä. Ollaan kyllä kiinnostuneita samoista asioista esim. molemmat pitkälle opiskelleet ja toisen ala kiinnostaa, historiasta tykätään jne. joten keskusteltavaa riittää, mutta jokin vain on, että tuntuu, että joku toinen nainen olisi hänelle jännempi, mielenkiintoisempi ja enemmän sellainen, johon haluaisi panostaa ja nähdä vaivaa. Minun kanssa ei nää vaivaa, olen jotenkin ihan sama itsestäänselvyys nykyään. Siltä ainakin tuntuu.