2 läheistä ystävääni ovat tehneet viimeisen kahden vuoden aikana itsemurhan sekä kaksi muuta läheistäni ovat yrittäneet itsemurhaa...
Minusta tuntuu ettei suru helpota koskaan. Epäilen etten koskaan tule hyväksymään heidän tekoaan. Kuinka tällaisten asioiden yli pääsee? Vai pääseekö niistä koskaan?
Kysyisinkin kuinka te olette selvinneet jos läheisenne on tehnyt itsemurhan tai yrittänyt sitä? Oppiiko sen asian kanssa ikinä elämään?
Syyttelittekö itseänne tapahtuneesta? Tai ajattelitteko, että olisitko voinut estää tapahtuneen jotenkin?
Kaipaisin neuvoja kuinka saisin taas oman elämäni takaisin raiteilleen tapahtuneiden jälkeen?
Minusta tuntuu ettei suru helpota koskaan. Epäilen etten koskaan tule hyväksymään heidän tekoaan. Kuinka tällaisten asioiden yli pääsee? Vai pääseekö niistä koskaan?
Kysyisinkin kuinka te olette selvinneet jos läheisenne on tehnyt itsemurhan tai yrittänyt sitä? Oppiiko sen asian kanssa ikinä elämään?
Syyttelittekö itseänne tapahtuneesta? Tai ajattelitteko, että olisitko voinut estää tapahtuneen jotenkin?
Kaipaisin neuvoja kuinka saisin taas oman elämäni takaisin raiteilleen tapahtuneiden jälkeen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä suru aikanaan helpottaa ja siinä auttaa aika ja on olisi hyvä jotenkin puhumalla tai kirjoittamalla työstää ajatuksiaan. Sinä olet joutunut kohtaamaan noin monta mentystä ja "läheltäpiti"- tilannetta ja eihän sitä ihan heti pääse rakkaista ihmisistä irti.
Yleensä itsemurha tulee yllätyksenä läheisille. Se on sittenkin aina asianomaisen oma valinta ja päätös. Jos tosissaan joku tahtoo päättää päivänsä, niin ei sitä pysty kukaan estämään: ei voi laittaa pakkopaitaan tai vankilaan. Päätöstä voi monesti jarruttaa ja siirtää, mutta lopullinen päätö jää tekijälle itselleen.
Olet varmaan tehnyt sen mikä pitä noiden ystävien hyväksi. Eivät sinua jättäneet vaan elämä oli heille vain jostain syytä ylivoimaisen raskasta.
Miksi et voi jättää asiaa noiden ihmisten omaksi asiaksi? Eikö ole jopa itsekästä vaatia noin suurta uskollisuutta itseään kohtaan.
En väitä etten ymmärrä heidän päätöstään, mutta ei se silti pakota minua hyväksymään sitä. Mutta kuulema ajan myötä sekin tunne häviää ja jää jäljelle vain ne hyvät muistot ihmisestä. Tämä ei hyväksyminen kuulema kuuluu suruprosessiin.
Toisen tapahtuneen olen onnistunut jo melko hyvin prosessoimaan ja jäljellä on vain ihanat ja hyvät muistot tämän ystävän kanssa.
Mutta tämä toinen tapahtuma ei vielä ole "valmis" ajatuksissani, ehkä se että se tuli täysin yllätyksenä ja kyseessä oli paras ystävä niin on ollut vaikeampi käsitellä asiaa. Omalla tavalla ymmärrän hänen päätöksen, mutta toisaalta en. Vaikea selittää, ehkäpä ymmmärrät rivien välistä mitä tarkoitan.