Kirjastot ovat pullollaan naisten kirjoittamia kirjoja, joissa kerrotaan kuinka saavutataan "ihana" ero helposti.
Lukekaa myös niitä, eikä vain naistenlehtien artikkeleita joissa yllytetään lähtemään huonosta "suhteesta". (Minä tosin aikoinani luulin solmineeni avoiliiton, enkä mitään "suhdetta".)
Niitä lukiessa tulee mieleen vanha hautaustoimistovitsi; Miksi elää, kun me hautaamme halvalla?
Lukekaa myös niitä, eikä vain naistenlehtien artikkeleita joissa yllytetään lähtemään huonosta "suhteesta". (Minä tosin aikoinani luulin solmineeni avoiliiton, enkä mitään "suhdetta".)
Niitä lukiessa tulee mieleen vanha hautaustoimistovitsi; Miksi elää, kun me hautaamme halvalla?
Vastaukset 15
Vanhimmat
... moni luulee solmineensa avioliiton jossa on rakkautta, toisen kunnioittamista, hellyyttä, yhteenkuuluvuutta, tasa-arvoista toveruutta, iloa, rehellisyyttä, avoimmuutta, ym.
... jotkut huomaavat jonkun ajan päästä kuitenkin solmineensa avioliiton (tai tilanne päästetty sellaiseksi) missä on vihaa, riitelyä, väkivaltaa (henkistä tai fyysistä), kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, tai mustasukkaisuutta, sekä pahaa oloa kaikille ... ja jos vielä kuorrutetaan tahdottomuudella / taitamattomuudella / jaksamattomuudella yrittää korjata tilannetta.
NIIN TOTTA HELVETISSÄ ERO ON PARAS VAIHTOEHTO KAIKILLE (ei siihen naistenlehtiä tarvita, vaan järkeä)... luulit sinä alttarilla aivan mitä tahansa.
Meillä ei ollut mitään noista mainitsemistasi.Ehkä mä olin tylsä ja vähemmän viriili kun raadoin uuden kotimme rakennuksella, ja eukko teki minkä parhaiten osasi, eli pysyi poissa miesten tieltä. Vaan jäi kylläkin yhden alle.
Olisin antanut anteeksi,mutta ei jäänyt. Liekö hävennyt tai jotain? Mitään riitaa ei varsinaisesti ollut. Sanoin vain,että jos jäät, jäävät myös vieraat miehet.
Postitti paperit aikanaan, eikä koskaan enää palannut. Nyt on kyllä riitaa lapsista.
En minäkään enää tiedä mitä nain, mutta ei tuo sama otus ollut!
Eipäs ois kannattanut lähteä "suhteesta", kun ei kerran mitään riitoja tms. ollut. Saapas exäsi vielä katua, kun jätti kunnon miehen. Minulla oli kaikkea hirvistystä avioliitossani, minkä nyt päätin lopettaa, kun en enää jaksanut ja pelkäsin myös välillä jopa henkeni edestä. Ei erokaan helppo ole, mutta ainakin voi vapaasti talostella omassa huushollissa eikä tarvi ukkoa sietää.
Minusta aika huvittavaa näitä juttuja lukiessa on se, että vastaajat tuomitsevat toisen osapuolen, ilman että on kuullut koskaan tämän kertomusta asiasta.
Itse en asetu niin miehen kuin vaimonkaan puolelle. Yleensä vain sanon, että lähtijä on helppo tuomita, koska on halunnut tilanteeseensa muutosta. Mistä tämä muutoksen halu sitten johtuu, on jokaisen omassa tiedossa.
Vaikka pettäminen ei ole oikein, enkä sitäkään puolusta missään nimessä, niin sekin täytyy muistaa, että usein pettäminen on seurausta jostakin.
Toimimattomasta suhteesta?, huomion/seksin tms. puutteesta?, alistavasta käytöksestä?, seuran puutteesta?, vain ja ainosataan työlleenomistautumisesta?, yksipuolisesta vastuun kantamisesta?
Mielestäni "rahan kantaminen" ei vapauata vastuusta, tyyliin "olen tehnyt 12h töitä ja oon väsynyt, minä en tee nyt mitään", samalla kun toinen puoliska tekee ehkä oisin näkymätöntä työtä "24h" vuorokaudessa, usein siitä 8h ansiotyössä.
Vaimolla ehkä ollut omat syynsa, miksi ei ole kokenut liittoa "riittäväksi"? Onko sitten ollut "pöllö" vai ei, mene ja tiedä.
Niin, lukiessani tuota alkup. tekstiä, tuli vain sellainen mieli, että kannattaakohan kovin köykäisin perustein erota. Tänä päivänä mielestäni erotaan, jos ei ole muuta säpinää elämässä tai jos ei enää huvita leikkiä kotista. Avioliitto on pitkä ja monesti työläskin projekti. Ihminen on kuitenkin alunperin luotu yhden miehen/naisen tyypiksi, joten aina erotessaan jää ihmiseen sellainen pieni epäonnistumisen tunne tai isompikin ja voipas jopa kokea olevansa ihmissuhdeinvalidi. Vaikka liitossa on erilaisia, nihkeitäkin vaiheita, ei välttämättä kannattais lähteä litomaan, mikäli ei todella ole alistettu, väkivallalla uhattu tms. ratkaisevaa.
ehkä syynä oli asenteesi "eukko teki minkä parhaiten osasi, eli pysyi poissa miesten tieltä".
Et tainnut oikein arvostaa vaimoasi, saati että olisit uskonut hänenkin voineen tehdä ja OSATA tehdä jotakin myös.
Ehkä olisi luonut jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, jos olisitte yhdessä voineet rakentaa pesäänne.
Ehkä et olisi ollut niin tylsä ja vähemmän viriili, kun vaimosi olisi saanut olla auttamassa ja jakamassa taakkaasi, ja kokea itsensä tärkeäksi ja osaavaksi, saanut toteuttaa mahdollista pesärakennusviettiään? Tosin jos jo tiesi asenteesi, ei ehkä ollut enää haluakaan?
En yleensäkään ole sitä mieltä, että joku on syyllinen erossa. Liitton tarvitaan aina kaksi, ja jos toista ei tilanne jostain syystä miellytä.
Toiset ehkä eroavat "herkemmin" kuin toiset, mutta kuka on sanomaan toisen puolesta, milloin toinen on antanut periksi liian helpolla?
Vielä tuohon anteeksi antamiseen. Se on hieno asia sinäänsä, että pystyy antamaan anteeksi.
Eri toteutuuko tuo kuinka yleensä kuitenkaan, jos pettäjä jää. "Kokemukseni" on, että asia kuitenkin seuraa mukana "halki elämän", eikä pettämistä olla annettu kuitenkaan anteeksi muutoin kuin annettu pettäjän jäädä.
Pettäjä voi kokea tilanteessa paremmaksi lähteä, koska on mahdollista, että suhde ei enää tule toimimaan. Toisaalta pettäjä on pettäessään jo tiennyt, että suhde on pielessä, eikä näy "järkeväksi" jatkaa, vaikka kummapni edelleen näin haluaisi.
En ole väittänyt, että kannattaa erota, jos on köykäiset perusteet, ei todellakaan kannata.
Mutta jokainen on oman itsensä paras asiantuntija, ja jos kokee, että on parempi erota, kuin jatkaa, niin silloin ero on ihan riittävän perusteltua.
En usko, että tänä päivänä erotaan vain siksi, jos ei ole säpinää elämässa tai kotileikki ei enää huvita. Enemmän uskon, että ennen ei uskallettu erota, Vaikka miten pahalta ja ahdistavalta tuntui, vaan moni jäi huonoon suhteeseen ja alistettuun asemaan.
Toinen ei voi koskaan asettua täysin toisen asemaan ja tietää miltä tästä tuntuu. Ei voi siis sanoa, että joku on eronnut liian löysin perustein, tietämättä miltä täsä on todella liitossa tuntunut.
Älä nyt sentään kaikkiin naisiin pety samalla, kun omaasi olet joutunut pettymään. Turha on vikaa itsestäsikään hakea, vaikka edellä sitä taas kerran perättiin. Etköhän ole itseäsi jo ihan tarpeeksi syyttänyt.
Meillä tilanne päinvastoin. Miehellä oli rakennushommien lisäksi aikaa maata vieraan naisen kanssa. Minä mielestäni tein muutakin, kuin pysyin "pois jaloista". Talkooporukalle oli kahvit ja ruoat ajallaan ja vielä pihasaunan löylyt. Hommissa autoin sen, minkä loppuraskaudeltani pystyin esikoisemme hoidon ohessa. Yritin hieroa remontista kipeytyneitä paikkoja ja laittautua vietteleviin alusvaatteisiin. En ollut riittävä. Löylyjen jälkeen olikin kiire usein muualle...
Minusta toi lapsista riitely on just sitä, että oikeista asioista (suhteesta) ei voida puhua, niin sitten riidellään edes lapsista. Meillä nimittäin on erottuamme riidelty ihan kaikesta enkä siinäkään myönnä ihan yksin riidelleeni.
Monet naiset arvostavat miestä, jolla ei ole peukalo keskellä kämmentä. Niin minäkin entisessäni mm. sitä piirrettä. Yritä jaksella.
Joudun/saan työni puolesta käymään rakennuksilla, ja kokemuksesta tiedän, että lähes kaikki miehet toivovat vain työrauhaa. Kyllä on monella miehellä pokassa pitelemistä, kun vaimo tuo valutyömaalle verhomalleja. Jos joku vieras siivoa työmaan, kaikki tavarat tuntuvat olevan kateissa. Harva ok-rakentaja kykenee kouluttamaan työn ohessa vaimostaan ammattitaitoisen rakennussiivoojan. Heillä on ihan tarpeeksi työtä yrittäessään tajuta edes jotain rakentamisesta.
Euron suutari tekee kympin vahingon sukupuolesta riippumatta.
Rakentaminen ei tänä päivänä tahdo enää onnistua edes ammattilaiselta. Mitenkään naisia siis loukkaamatta.
Nainen voi yhtälailla maalata, naulata, sahata, jne., ei sinne tarvi rakennus vaiheessa verhoja tuoda. Itsepä olette vaimonne valinneet, jos he tosiaan verhojen kanssa tulevat, ennen kuin sen aika on.
Kuulostaa jotenkin siltä, että on kunnia-asia tehdä itse ja myöntää, että nainen voisi osata myöskin jotain siellä raksalla ;) Tosin meitä on moneksi, sen tiedän. Ehkä olisi kannattanut valita toisin, tai olla sitten valittamatta ainakin, että on yksin raatanut.
Huh huh! Rakennusmihen painajainen on juuri tuo kun naiset haluavat "auttaa"! Sahaavat laudanpätkää puoli tuntia, ja senkin väärästä paikasta.
On hyvin yleistä lähettää heidät hakemaan jotain "tarpeellista", että saa työrauhan. Se lauta kun katkeaa kaapparilla alle puolen sekunnin. Ei rakentamisesta tule mitään jos joutuu leikkimään ammattikoulun opettajaa samalla.
Kyllä oikea apu aina olisi mieluista, mutta minä en urani aikana ole törmännyt yhteenkään naiseen, jonka apu jouduttaisi työtä...
Älkää nyt loukkaantuko!
Kävisikö mitenkään se, että ette keskeyttäisi työtä? Ei ole painaa urakkahommia jos joku on puoli päivää kyselemässä jotain.
Ei elämää kirjoista ja lehdistä lukemalla opi. Voihan niitä tietysti ajankuluksi lukea, mutta se jääkin siihen.
Eroaminen on niin henkilökohtainen asia, että se riippuu niin monista syistä. Jollekin se on itsestään jo helppo joku itkee ja suree eikä pysty normaaliin elämään moneen vuoteen.
Suru ei lopu kuin seinään, eikä niin kuin lehdet ym kirjat antavat ymmärtää.
Jokainen meistä voisi kirjoittaa jostain aiheesta oppikirjan mitä teet siinä ja siinä tilanteessa, mutta ei se kuitenkaan ole niin.
Ainahan ihmisiä voi höynäyttää ja leikkiä tietävämpää, "tee niinkuin minä sanon niin selviydyt kaikesta." Pyh sanon minä.
Jokainen selviytyy aina jollain tavalla ja AINA sillä omalla tavalla.
Moni avioliitto on kuin yhteinen soutuvene. Jotta päästäisiin yhteiseen päämäärään, molempien pitäisi soutaa samaan suuntaan.
Omassa veneessäni kävi niin, että mies halusi vain pitää perää, muutama melan heilautus silloin tällöin riittäköön osallistumiseksi. (myös seksipuolella)
Meni aikaa, väsyin yksin soutamiseen ja avun pyytämiseen. Ylpeänä toki tahdoin näyttää enimmän ajan että kyllä tämä liikkuu minunkin voimillani. Parit tosi myrskyt kestettiin, myös syksyjä talvia mutta oli ihania kesiäkin.
Eräänä päivänä tajusin, että mies ei välittänyt päämäärästä saati ymmärtänyt olevansa samassa veneessä. Samalla hetkellä näin itsekin, ettei ollut mitään venettä eikä päämäärää. Näin ympärillä tusinoittain polkuja jotka johtaisivat ehkä johonkin ja lähdin summittaisesti seuraamaan yhtä.
Olen seurannut polkua käyden uskomattomia louhikoita ja tavannut kummallisempia tyyppejä kuin olen voinut kuvitella olevan olemassa. Parina hetkenä olen kaivannut vanhaa venettä, mutta kun en ole varma sen olemassa olosta, en ole palannut takaisin.
Myös mies siitä oletetusta veneestä voi olla muuttunut kummajaiseksi, olihan sellaisia merkkejä olemassa jo vuosia. En halua vastata kummajaisten kutsuihin enkä päästä niitä samalle matkalle.
Tuntuipa tosi tutulle asialle, mutta uudessa muodossa...
Oli harvinaisen upea ja runollinen kirjoitus!
Noita asioita olen pohtinut pitkään; vielä kuitenkaan ei ole rohkeus riittänyt tuohon veneestä hyppäämiseen...
Kirjoituksesi rohkaisi taas vähän lisää - kiitos!
Täällähän sensuroidaan viestejä ilman syytä! Ei taida valvoja oikein osata hommiaan!