Nolottaa myöntää tätä edes itselleen. Seitsemän vuotta eron jälkeen on kokeiltu joka ainoa kepponen kumppanin löytämiseksi, ei auta mikään. Välillä veren maku suussa yrittämällä, välillä elämälle siimaa antamalla on saatu aikaiseksi tänä aikana yksi seurustelunpätkä ja pari säätöä.
Elämän CV:n pitäisi olla ihan pariutumiseen riittävä, mutta kun ei. Paha on syyttää vastakkaista sukupuoltakaan jos suksi ei kulje. PIkku hiljaa sitä huomaa hyväksyvänsä tosiasiat, ravintolaan lähtiessä kenkiä ei tahdo saada sitten millään jalkaan ja nettiä selatessa hönkä riittää kerralla kolmen profiilin tutkimiseen.
Tätä pohtii siis mies, 45 vuotta ja hauskaa on. Osaako joku muu kertoa missä vaiheessa veto kerta kaikkiaan loppui? Noustiinko siitä vielä jotain kautta? Mistä vivusta vetämällä tämän oppii hyväksymään?
Elämän CV:n pitäisi olla ihan pariutumiseen riittävä, mutta kun ei. Paha on syyttää vastakkaista sukupuoltakaan jos suksi ei kulje. PIkku hiljaa sitä huomaa hyväksyvänsä tosiasiat, ravintolaan lähtiessä kenkiä ei tahdo saada sitten millään jalkaan ja nettiä selatessa hönkä riittää kerralla kolmen profiilin tutkimiseen.
Tätä pohtii siis mies, 45 vuotta ja hauskaa on. Osaako joku muu kertoa missä vaiheessa veto kerta kaikkiaan loppui? Noustiinko siitä vielä jotain kautta? Mistä vivusta vetämällä tämän oppii hyväksymään?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Ei sitä opi hyväksymään. Me ollaan vielä sen ikäisiä että tuntuu aivan liian katkeralta ajatella että tästä eteenpäin koko loppuelämä yksin, ilman merkittävää ihmistä siinä rinnalla, ilman merkitystä koko elämällä... Ellei sitten kehtaa ajatella että kai tässä on tarkoitus elää vain itseään varten.
Kun huomaa ettei kelpaa jollekulle, masentaa. Kun huomaa ettei pysty kiinnostumaan jostakusta, masentaa. Kun olisi tosi kiinnostava tyyppi hollilla ja sitten tämä ilmoittaa jotain sellaista mikä tulisi kumminkin tulevaisuudessa kompastuskiveksi, masentaa. Kaikenkaikkiaan sitä tietenkin ihmettelen että kun tyhjän saa pyytämättäkin, niin miksi tämä itserääkki?
Omalla kohdallani 4 v tätä P A S K A A. Ja turha kenenkään tulla naukumaan nirsoudesta, jos ei ikinä ole koskaan kokenut ihastumisen tai rakastumisen tunnetta, eikä tiedä miltä se tuntuu kun toinen oikeasti tuntuu spesiaalilta. Jos joskus on vähänkään arvostanut jotakuta, ei kestä suhteita joissa oltaisiin vain muodon vuoksi, tuntematta järin mitään toista kohtaan.
Aloitusviesti kuulostaa aika angstiselta, mutta Daami69 on osannut muotoilla asian paremmin.
Olen 100% samaa mieltä tuosta turhautumisen tunteesta, mikä syntyy kun sitä molemmin puolista kiinnostusta ei löydy, vaikka oma toive löytää se oikea suhde olisi kuinka kova. Tuskaa lisää tietenkin juuri se kova halu ja toive. On vaikeaa hyväksyä, että oma halu ei asiaa juuri edistä vaan se on kohtalon käsissä kuitenkin. Siksi niin monet elämänoppaat tms. kehottavat hyväksymään vallitsevan tilanteen, olet jo perillä, löydät kun lopetat etsimästä, saat sen mistä luovut ja näitä muita mantroja.
Veikkaan etteivät monetkaan tällekin palstalle itkuvirsiään kirjoittelevat ole oikeasti olleet koskaan ihastuneita saati sitten rakastuneita. Normivalitushan on se, että ei kelpaa toiselle ja toisilla on liian kovat kriteerit. Siis, mikäli vaan toinen laskisi rimaansa, niin ottaisin kenet vaan. Niinkö se menee? Minusta ei todellakaan. Olen ollut rakastunut, mutta elämäntilanteet ovat estäneet suhteen. Olen ollut rakastunut, mutta se toinen ei ole ollut minuun. Minuun on oltu rakastuneita, mutta minä en ole ollut ja on ollut raastavaa kertoa sille toiselle ettei meistä tule paria. Ja sitten sitä miettii vaikka kuinka pitkään, tuliko tehtyä virhe, tuliko oltua pinnallinen, tuliko oltua nirso.
Elämä yksinään tai yksinäisenä on P A S K A A ja samoin se, etteivät ihmiset, jotka ovat tarkoitettu toisilleen kohtaa tai jos kohtaavat eivät ymmärrä kuuluvansa toisilleen. Ja yhtä hanurista on lukea tältä palstalta ainaista tappelua siitä, kuinka miehet sitä ja naiset tätä. Tulee joka kerta yhtä pahalle tuulelle. Kun jokainen angsti kuitenkin kumpuaa siitä, että haluttaisiin löytää ja saada se kumppani. Ja sitten kehitellään mitä erilaisempia teorioita sille, miksei natsaa. Silti olen sitä mieltä, että ei kannata antaa periksi ja kannattaa olla rehellinen omalle sydämmelleen. Tyydyttävä ja onnellinen parisuhde ei ole statuskysymys, se on suunnaton onni ja elämän tarkoitus.
Voi kuinka hienosti kirjoitettu. Mä olen ollut rakastunut ja rakastettu, mutta se rakkaus sitten hiipui. Omassa mielessäni olen nimenomaan parisuhde ihminen, haluan uskoa ja toivoa että vielä uuden rakkauden löydän. Mutta minkäs teet jos tunnetta ei synny vaikka paperilla miehellä olis kaikki speksit kohdillaan. Päätä riiputtaen taas yksiltä treffeiltä kotiin hiipii. Ja turhautuneena palaa selailemaan trefffiprofiileja. Ei tässä tosiaan mistään statuksesta ole kysymys vaan sydämmen valinnasta.
Naulankantaan!
Joskus sitä miettii että olisiko parempi ettei koskaan ole ollut lääpällään yhtään kehenkään. Suhteeseen menisi siltä pohjalta kuin vaikka alkaisi harrastuksen. "Aletaan olemaan" - ja sitten viihdytään yhdessä tai ei, mutta onpahan edes joku. Vaan jokaikinen kerta kun käyn treffeillä ja kohtaan jonkun miehen josta ei tule minkäänlaisia fiiliksiä tajuan etten pysty pakottamaan itseäni suhteeseen pelkän suhteen vuoksi.
Lisäksi totuin pitkissä suhteissani siihen että kumppani on myös ystävä. Nyt minulle pokkana väitetään että eiväthän parisuhteen osapuolet voi olla ystäviä, oikeasti läheisiä, eivätkä he voi täysin ymmärtää toisiaan. Että se varsinainen ymmärrys pitää naisten hakea naisilta ja miesten miehiltä. Tuollainen ärsyttää ja vähän ällöttääkin. Ihan kuin minun pitäisi olla lesbo, kiinnostunut naisista että haen henkisesti intiimiä yhteyttä heihin?! Huh.
Jos miehestä kokee että häneen ihastuu niin että voi ajatella erotiikkaa ja häneen mieltyy niin että voi olla ystävä, silloin hän on kiinnostava. Jos miehestä ajattelee että no joo, ehkä kävisi kaveriksi, niin se siitä sitten.
Minäkin elin joskus huoleti hyvässä parisuhteessa, loikoilin rakkaudessa kaiket päivät. Sen tunnetilan muistaa aina, sen takia joku puolittainen seurustelusuhde ei enää jaksa kiinnostaa. Voi kylläkin olla, että tämä kaikki tai ei mitään -mentaliteetti tekee minun pariutumisestani aina vain vaikeampaa.
Joskus aikoinaan sitä jaksoi vaivata päätään kysymyksellä, miksi minä en pariudu. Miettimällä löytyi sen sata erilaista syytä, joille minä en voinut tehdä mitään. Suurin osa syistä liittyi jollain tapaa omaan viehätysvoimaan, yritä nyt sitten olla jotain muuta kuin olet. Nykyinen olotila ei ole katkera eikä alistunut, mutta jotain lopun ajan tuntua tässä on. Yritän jopa saada tuttavapiirin sinkkuja naitettua keskenään, kun oma tilanne ei jaksa enää kiinnostaa.
Kaikki ideat otetaan tietysti kiitoksin vastaan. Mietin tässä viimeksi, pitäisikö pyrkiä palstojen kautta treffeille vaikka jonkun ay-aktiivinaisen kanssa, minä kun olen taas oikea standardiporvari. Vastakohtien viehätyksestä voisi syntyä jotain?
Pitäisikö tässä muka tuntea olonsa onnekkaaksi kun ei ole koskaan kokenut sitä molemminpuolin leiskuvaa rakkauden tai edes ihastuksen loimua. Yhtä lailla senkin kokemisen puute nakertaa varmaan hautaan asti, kiva kuolla tietäen ettei kukaan koskaan rakastanut.
Mitäpä sitä tutkainta vastaan potkimaan, elämässä on niin paljon muutakin mukavaa. Olen ollut vielä sinuakin pitempään sinkkuna eikä välissä ole ollut edes lyhyitä seukkasuhteita, vain satunnaista seksiä. Onpahan riittänyt energiaa töissä etenemiseen, opiskeluun, matkustamiseen, yhdistystoimintaan, ystävien kanssa olemiseen... Aika ajoin kaipuu parisuhteeseen vaivaa, mutta onhan siihen väkisinkin näiden vuosien aikana sopeutunut, että ketään ei vierellä ole. Tällä hetkellä on parin tuhannen kilometrin päässä ihminen, jonka kanssa skypetetään ja voihan siinäkin tietty kokea jakavansa asioita jonkun kanssa, mutta vieras kieli ei ole oma tunnekieli vaikka sitä osaisi kuinka hyvin, eikä kyseessä ole sellainen parisuhde, jossa suunniteltaisiin yhteistä tulevaisuutta. Mutta näillä mennään.
Mihin se juttu sitten on suomalaisten miesten kanssa kariutunut?
Keiden suomalaisten miesten?
Kun siinäpä se onkin, ettei suomalaisten miesten kanssa saa minkäänlaista "juttua". Nettideittailusta olen jo luopunut, viimeisen yrityksen tein joskus viime syksynä tai talvena, ja totesin nopeasti että turhaa on. Baareissa tapaa jonkun verran miehiä, mutta ne paljastuvat nopeasti varatuiksi. Muualla (ruokaravintolat, kahvilat ym.) on aika mahdotonta päästä edes flirttailemaan kenenkään kanssa, harvinaista että saa edes katsekontaktin.
Miehiä ei kiinnosta alkaa rakentaan edes vakituista sänkysuhdetta, vakavammasta puhumattakaan jonka hausta oon jo aikalailla luovuttanu kaikkien lähes 4 vuoden aikana. Olen hoikka, pitkätukkanen enkä käsittääkseni ihan susirumakaan, silti kelpais vaan yhden kerran panoks ja mieluusti vielä heti ensnäkemällä 5 minuutin tuttavuuden jälkeen.... juu ei kiitos. Sitten kun muutaman näkemisen jälkeen erehtyy antaan niin eipä kuulu koko ukosta sen jälkeen enää pihaustakaan. Tai sit jotkut vonkailee seuraavan kerran joskus kuukauden tai muutaman päästä kun on puute yltyny tarpeeks pahaks eikä just muualtakaan oo irronnu. Muutaman viikon välein vaan ei oo ihan mun käsitys vakituisesta.
Nainen on kaatiskamaa kun alkaa olla lähempänä 40 kun 30. Kun miehelle vastaa joku nuorempi seireeni niin tää harppu lähtee oitis vaihtoon, lempataan jätöksiin ja siihen astiset yhteiset kivat jutut (ainakin olin kuvitellu niitä olevan) unohtuu hetkessä sen nuoremman lihan toivossa.
Eikös tuo kerro siitä, että olet viehättävä ja haluttava miesten silmissä. Mutta miksiköhän suhteesi sitten töksähtävät heti alkuunsa. Oletko miettinyt sitä?
Onko elämäntilanne, luonteiden yhteensopimattomuus vai mikä? Eikö seksi ehkä toimikaan tms? Ehkä etenet seksiin liian nopeasti? Toisten ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin vaikuttamismahdollisuudet ovat yleensä aika kehnot. Omaan itseen vaikuttaminen taas on mahdollista. Sulla ainakin luulisi olevan hyvät lähtökohdat. Ehkä olet tavannut tähän mennessä vain vääränlaisia miehiä?
No sen kun tietäs, varmaan vähän kaikki syyt. Niin mikä on liian pian seksiin etenemistä kun sitä ei oo kuitenkaan tapana heti ekalla näkemisellä harrastaa (vaikka monet olettaakin)? Nopeammin ehkä niiden kanssa (jopa jo toisella näkemisellä jos siltä tuntuu ja on mukavaa yhdessä jne.) jossa ei ois varsinaisesti potentiaalia seurusteluunkaan eli vain ns. hauskanpitoon kun ei sitä vakavampaakaan oo.
Mielestäni olen kyllä tavannu hyvinkin monenlaisia tapauksia, laidasta laitaan.
Kun trefffejä on vuosien saatossa kertyny sellaset 225 (pidän listaa), niin kaikenlaisiahan siihen mahtuu..
"Toisten ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin vaikuttamismahdollisuudet ovat yleensä aika kehnot. Omaan itseen vaikuttaminen taas on mahdollista."
No en tiedä mitä mä itselleni voin jos joku seikka ulkonäössä tai olemuksessa ei miellytä.. eihän sitä itsekään toki läheskään jokaisesta kiinnostu, saati ihastu mutta nykysin jo oon antanu mahdollisuuksia jo niille ei-niin-kiinnostavillekin joissa mikään ei oo kuitenkaan vastenmielistäkään.
Useinkaan en enää edes jaksa panostaa sen kummemmin treffeilläkään (esim. miettimällä etukäteen puheenaiheita ja kysymyksiä) kun tiedän että mies kiinnostuu jos kiinnostuu, puhuinpa enemmän tai vähemmän ja mistä vaan aiheista, tai käyttäydyin miten tahansa (kunhan nyt ei mitenkään törttöile setään) jne. Jos ei kiinnostu niin mitään ei ole tehtävissä mihin voisin itse vaikuttaa. Menen vaan ikäänkun näytille että ota tai jätä. Pahinta varmaan se jos oisin ite kiinnostunu ja ehkä alitajusesti yritän tehdä vaikutuksen, niin se on aivan varmaa että se on niin läpinäkyvää ettei ainakaan kiinnostu, vai säikähtääkö ne jotenkin, aistii "yli"innokkuuden vai mikä siinä mättää?!
Mutta niin se kai sitten menee että jos sitä riittävää kiinnostusta (Tunnetta / ns. "kemiaa") ja miehen puolelta mielellään vielä ihastumista ei ole, niin ei siitä jaksa lähteä mitään suhdetta rakentamaan. Liikaa vaivaa ja liian vaisu palkinto. Korkeintaan seksiä paremman puutteessa, eikä sekään huuma näytä kauaa kestävän. Ja kun miestä kiinnostaa, niin sen kyllä vaistoaa ja huomaa, ei siinä jää edes mitään arvuuteltavaa. Tätä vaan ei oo tapahtunukaan enää sitten aikapäiviin.
En oikein ymmärrä että mistä aina nämä oletukset että naisessa on ollut jotain vikaa jos mies ei halua tältä kuin kerran seksiä. On monia miehiä jotka päättävät jo etukäteen että mitään muuta ei saa olla kuin pelkkää seksiä! Eikä sitä päätöstä pyörrä niin mikään, koska miesten on helpompi pitää tunteensa kurissa. Jos ei muuten uskoisi, niin minä kyllä uskon sikäli että olen nähnyt televisiosta tiededokumentin jossa eräälle naiselle alettiin syöttämään mieshormonia, ja hän kertoi ettei itke enää ollenkaan; tunteet laimenivat huomattavasti.
Jotta mies ei erehtyisi suhteeseen, mies jo etukäteen huolehtii jotain sopivia kikkoja joilla hän saa pidettyä itsensä kurissa. Näitä ovat esim. se että naisen pitää asua mahdollisimman kaukana. Tällöin voi aina vedota joko itselleen tai naiselle siihen että ei me voida tapailla vakityyliin kun on niin pitkä matka ja bensakin niin kallista. Toinen hyvin suosittu kikka on nykyään se että "metsästää puumia". Eihän kukaan keski-ikäinen akka voi tosissaan kuvitellakaan että se hyvännäköinen nuori mies alkaisi suhteeseen hänen kanssaan, joten sen kuin käy kiksauttamassa ämmää ja kertoo siinä samalla että tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluukin sitten lapsia (joita sinä vanha kanttura et tietenkään enää saa/tee). Myöskin olen kuullut että "en koskaan rakastu naiseen jonka kanssa olen heti mennyt sänkyyn". Aika jännää oikeastaan että miehet voivat olla näin varmoja tästäkin asiasta, kun naisille kuitenkin kokoajan saarnataan että miten kummassa voit tietää esim. että et pitäisi sen ja sen tyyppisestä miehestä josta nainen sanoo että on turn off.
Se on IHAN HERTTAISEN YHDENTEKEVÄÄ mitä nainen tekee ja miten päin hän on, jos mies on päättänyt että seksiä ja vain seksiä ja vain tämä kerta.
Osittain tästä syystä olen ollut pari vuotta selibaatissa. Jos vielä harjoitan seksiä, teen sen kyllä tietoisena siitä että mitään siitä ei seuraa. Pitää ottaa se sama asenne kuin miehillä, jos ei halua tulla sisältä rikki raadelluksi.
Mikä on toki ihmeellistä. Kyllä naisena pitäisi saada olla nainen.
Toi saattaa olla totta, että tuollaisia seksisuunnittelijamiehiä on. Mutta minusta tuo ei pidä paikkaansa, että miesten helpompi pitää tunteensa kurissa. Päinvastoin on tutkittu, että esim. huonossa parisuhteessa mies ei yleensä pysty peittelemään ongelmia, kun taas nainen pystyy täysin salassa valimstella eroa ja sitten se tulee miehelle täysin yllätyksenä. Samoin pelkissä seksisuhteissa mies kiintyy ja ihastuu kumppaniinsa helpommin kuin nainen. Ehkäpä juuri siksi se seksi pitää suunnitella siten, ettei ole riskiä ihastua.
Mulla tuli miehenä sun kirjoituksesta sellainen olo, että koska et viitsi enää panostaa treffeihin niin susta voi saada sen vaikutelman ettet ole kiinnostunut. Ja jos kuvittelisin itse olevani treffeillä jonkun kanssa, joka on vain "näytillä" eikä ole minusta yhtään kiinnostunut, niin ei minullakaan kiinnostus kyllä yhtään heräisi.
Saattaa tietysti olla niin, että jos joku mies on päättänyt pokata jonkun saadakseen seksiä, niin se pokaa vaikka oksan reikäisen lankun. Mutta, jos minä menen treffeille etsimään suhdetta niin kyllä tarkkailen sitä molemmin puolista kemiaa ja reaktioita. Miten puhe soljuu, löytyykö yhteisiä aiheita ja huumoria, syntyykö katsekontaktia jne. Luulen, että miehet ovat herkkiä tarkkailemaan niitä merkkejä onko nainen hänestä kiinnostunut. En usko tuohon yli-innokkuuteen, jos joku on sitä pelästynyt niin sitten on ollut kyse sopimattomasta yksilöstä. Jollain nuorilla voi varmaan olla pelästyksiä.
Aika kunnioitettavan monilla treffeillä olet kuitenkin käynyt. Tuuristahan se loppujen lopuksi aika pitkälti on kiinni, että kohtaa sen sopivan. Kovasti tsemppiä sulle ja panosta ehkä pikkasen siihen positiivisuuteen. Tee vaikka välillä jotain muuta treffailun sijaan. Jotain, mistä saat iloa ja vie sitten se ilo sinne treffeillekin. :)
Helppohan sellaiset tunteet on peitellä, mitä ei ole ollenkaan. Eli jos naiselta on jo tunteet lopahtaneet, niin kaippa hän sitten pystyy sitä eroa salassa suunnittelemaan. Mutta en tarkoittanut tunteiden peittelyä, vaan sitä että estää niitä tulemasta.
Jos naisen, tai miehenkin, ajattelee jo etukäteen mahdollisimman pitkälti pelkkänä välineenä seksuaaliseen tyydytykseen, niin ei kai sellaista "objektia" kohtaan voi mitään tunteita alkaa kehittymäänkään.
Ainakaan minä en miehenä pysty pitämään tunteita kurissa. Se on melkein mahdotonta sanon minä.
Tosin en pysty ajattelemaan pelkkää seksisuhdetta myöskään. Minun ongelma lähinnä on liian helposti rakastuminen. Olen rakastunut liian monta kertaa etten ole kiinnostunut rakastumaan enää kertaakaan. Siksi pyrin olemaan naisista erossa kokonaan.
Tunteistani en silti luovu koskaan kun kerrankin olen saanut ne.
Kikkoja siihen miten pysyä erossa rakastumisesta ei minulla ole muuta kuin se ettei ole tekemisissä heidän kanssaan.
Jos harjoittaisin seksiä esimerkiksi sinun kanssa haluaisin sitä aika varmuudella uudestaankin. Yksi asia voisi olla este sille, että meidän aivotoiminta ei sopisi keskenään yhteen. Ja kyllä puhuisin siitä sinulle.
Täytyy tunnustaa että olen lukenut kirjoituksiasi ennenkin ja pitänyt niistä myös.
Tunnen itseni sen verran hyvin tässä asiassa että kyllä se joutuisit olemaan sinä jonka täytyisi sanoa ei.
Ja olet oikeassa naisen pitää saada olla nainen.
Toivon mukaan silti ei tule tilannetta sinulle jossa sinä joutuisit käyttäytymään siten ettet tulisi raadelluksi.
En ole muuten koskaan luvannut kenellekkään etten rakastuisi enää. Se on ollut enemänkin minun oma painajainen saada se hallittua edes jotenkin.
Luovutin, kun huomasin, että paukut ei enää riitä seurusteluun. Talous on kiristynyt ja terveys rykii, niin kaikkea ei jaksa eikä ehdi. Edellinen naisystävä ei tätä ymmärtänyt, ja miksi ymmärtäisi, kun verkosta löytyy mielin määrin hauskempaa seuraa. Yksin tiedän, että kun jaksan oravanpyörässä vielä viisi tai kymmen vuotta, sitten helpottaa. Ei se juuri lohduta.
Itseäni ihmetyttää että miten kummassa seurustelu voi muka viedä niin paljon aikaa että ei ehdi??? Olen haaveillut suhteesta jossa miestä voisi tavata vaikkapa kerran kahden viikon sisällä. Ei tulisi mieleenkään olla kokoajan miehen kimpussa, taikka esim. soitella hänen peräänsä yms.
Jos yksi muija on ollut riippa tai prinsessa jota pitää kokoajan huomioida, ei kannata kuvitella että me muutkin naiset ollaan sellaisia.
Daami69 väittää että kaikki miehet ovat tunteettomia pelkän seksin perässä juoksijoita ja naiset ovat taas yksilöitä. Aika onton mustavalkoista.
En ihmettele etteivät miehet ole kiinnostuneet. Kaikista naisista ne katkerat miesvihaajat ovat pahimpia.
Mitkä ihmeen kaikki miehet? :D
Se on vain niin että ne tunteettomat seksin perässä juoksevat pitävät itsestään eniten ääntä! Kokoajan ovat tyrkyllä kaikille etäisestikin naista muistuttaville. Miehet jotka kykenevät sitoutumaan tietenkin sitoutuvat ja pysyvät suhteessaan.
Ja tottakai on seksin perässä hiihteleviä naisiakin. Tälläkin saitilla eräs kuvaili miten hän haluaa vain seksiä ja miesparat sitten haluavatkin häneltä suhteen. Ilmeisesti tuo nainen on oppinut pelin säännöt ja huomannut että kun esittää jotenkin vaikeasti saatavaa, mies jää roikkumaan. Jos on jo antanut seksiä, niin voi kuitenkin olla antamatta ihmissuhdetta.
"Myöskin olen kuullut että "en koskaan rakastu naiseen jonka kanssa olen heti mennyt sänkyyn". Aika jännää oikeastaan että miehet voivat olla näin varmoja tästäkin asiasta, "
En ole tuosta asiasta ollenkaan varma, joten jätä minut pois laskuista. En pysty sellaiseen ihmetekoon kuin päättämään keneen rakastun ja keneen en. Rakastuminen tapahtuu silloin kun sen aika on ja se on sitten menoa täydellä sydänmellä.
mä olen tullut nelikymppisenä siihen tulokseen että kun parisuhdetta hakemalla hakee siinä kusasee vain omaan hiekkalaatikkoon..
joten nyt kun asiat on perusjärjestyksessä eli elämä ihan ok elämää, mallillaan se mahdollinen perisuhde on sitten enään vain plussaa ja tietty ihanaa lisää tähän arkeen, mutta hakemalla en hae - jos kävelee vastaan niin sitten törmätään...