Minulla on lapsesta asti ollut menettämisen pelko. Kun lemmikki rottani kuoli ollessani 6-vuotias, taisin olla ainoa joka sitä oikeastaan suri. Minulle se oli järkytys, löysin rotan lattialta kuolleena ja sen nenästä oli valunut verta. Rotta oli ollut ihana lemmikki ja kuva siitä kuolleena järkytti minua. Myöhemmin koin samankaltaisen mutta suuremman järkytyksen, kun marsuni kuoli käsiini. Tunsin ja näin kun tämä veti viimeisen hengenvetonsa. Olin surullinen hyvin pitkään, en pystynyt syömään mitään ja olin aivan poissa tolaltani.
Myöhemmin opiskellessani lähihoitajaksi kartoin kuolemaa kuin ruttoa. En pystynyt katsomaan kuolleita kylmähuoneessa, en auttamaan kuolleen laitossa. Nykyään pelkään jatkuvasti että menetän jonkun läheisen. Saatan ajatella joka päivä miten joku sairastuu ja kuolee ja mikä suru siitä seuraa. Sattuneesta syystä pelkään kuitenkin eniten lemmikkieni menettämistä. Menettämisen lisäksi pelkään että kuolema ei tule itsestään, vaan että joutuisin tekemään päätöksen heidän elämästään. Sen lisäksi että olisin menettänyt rakkaani, olisin myös murhaaja.
En osaa käsitellä kuolemaa millään tavalla. Tuntuu että jokainen menetys vain pahentaa asiaa, eikä suinkaan kasvata. Miten tällaisesta pelosta voi päästä eroon?
Myöhemmin opiskellessani lähihoitajaksi kartoin kuolemaa kuin ruttoa. En pystynyt katsomaan kuolleita kylmähuoneessa, en auttamaan kuolleen laitossa. Nykyään pelkään jatkuvasti että menetän jonkun läheisen. Saatan ajatella joka päivä miten joku sairastuu ja kuolee ja mikä suru siitä seuraa. Sattuneesta syystä pelkään kuitenkin eniten lemmikkieni menettämistä. Menettämisen lisäksi pelkään että kuolema ei tule itsestään, vaan että joutuisin tekemään päätöksen heidän elämästään. Sen lisäksi että olisin menettänyt rakkaani, olisin myös murhaaja.
En osaa käsitellä kuolemaa millään tavalla. Tuntuu että jokainen menetys vain pahentaa asiaa, eikä suinkaan kasvata. Miten tällaisesta pelosta voi päästä eroon?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinulle on jäänyt kuolemasta ikävä muisto ja et ole pystynyt jättämään surua taakseen. Siis hyväksynyt asiaa elämänrealiteettina. Jokainen mahdollinenkin menetys nostaa uudelleen tuon ikävän pintaan.
Sinun kannattaisi pohtia elämää ja kuolemaa jonkun ammattilaisen kanssa.
Saattaahan taustalla olla myös oma kuoleman pelkosi.
Sama täällä. Ihan pienestä pitäen olen pelännyt vanhempieni kuolemaa. Koko ajan pelkäämässä pahinta. Raskasta kun menettämisen pelko päässä koko ajan.
Nyt olen menettänyt sekä rakkaan mummoni että rakkaan äitini. Kummasti sen kanssa vaan pystyy elämään. Monta lemmikkiäkin olen ehtinyt menettää.
Päivä kerrallaan on tarvottava eteenpäin.
Et kyllä millään voi olla lähihoitaja, joka joutuu sairauden ja kuoleman kanssa tekemisiin vuoren varmasti. Tai ehkä vähän riippuu siitä, missä sitä työtä tekee.
Vastaus kysymykseesi: kasvamalla. Ja tutkimalla omien pelkojensa syitä ja syövereitä. Ja menemällä rohkeasti niitä kohti.
Peloton tapaus: Kyllä olen lähihoitaja mutta en ole tehnyt työtä paikassa, missä olisi todennäköistä kohdata kuolemaa.
Kiitos teille vastauksistanne. Liekö kohtalon ivaa, sillä tänään menetimme yllättäen yhden rakkaistamme. Suru on suuri.
Jospa sinun annettiin näin, tänne kirjoittamalla valmistautua menetykseen. Voimia nyt päästä eteenpäin