Ennemmin tai myöhemmin. Täällä paljon puhutaan seksittömyydestä. No meillä (yli 10v yhdessä) on seksi hyvää ja nautinnollista mutta olen huomannut että vuosien jälkeen meillä ei ole MITÄÄN yhteisiä haaveita ja kiinnostuksen kohteita. Mies ei pidä hellyydestä ja läheisyydestä mikä on itselle tärkeää. Myöskään meillä ei tule koskaan kehuja mistään. Jos asioista keskustellaan, on se mieheni mielestä aina hyökkäys häntä vastaan. Yritän esittää asiat kyllä niin että molemmissa on vikaa ja mitä yhdessä voisimme tehdä. Tokk nämä ovat vai jäävuoren huippuja jotka pikkuhiljaa nakertaa tunteeni häneen. Mitä voin tehdä?
Avioliitot aina ongelmissa..
turhautunut**
19206
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
En tiedä, miten esität asioita, mutta kuulostaa pahalta, kun sanot "että molemmissa on vikaa". Miehessäsi ei ole välttämättä mitään vikaa, joten varovainen syytöksesi voi olla loukkaava.
Jos sinä et pidä miehestäsi, siitä ei seuraa, että hänen kuuluu muuttua. Pariskunnilla ei yleensäkään ole mitään muuta yhteistä kuin seksi (ensin) ja lapset (myöhemmin).
'Pariskunnilla ei yleensäkään ole mitään muuta yhteistä kuin seksi (ensin) ja lapset (myöhemmin).'
Ei pidä paikkaansa! Ei ihmekään kun nuorten avioliitot kaatuvat, kun yhteisiä mielenkiintoisia puheenaiheita ei ole. Lukuunottamatta seksiä ja lapsia. Seksi loppuu jossain vaiheessa elämää biologisista syistä, lapsetkin lentävät pesästä. Mitäs sitten? Olette hiljaa seuraavat 30-40 vuotta? Avioliitto kannattaa nimenomaan perustaa yhteisiin elämänarvoihin ja mielenkiinnonkohteisiin. Älkää menkö naimisiin ihmisen kanssa, jonka elämänarvot ja -asenne eivät vastaa teidän arvojanne. Vältytte avioeroilta.
Kenenkään ei myöskään tarvitse muuttua. Silloin tuolla jossain on ihminen, joka kelpaa sellaisenaan teille.
"Seksi loppuu jossain vaiheessa elämää biologisista syistä, lapsetkin lentävät pesästä. Mitäs sitten? Olette hiljaa seuraavat 30-40 vuotta?"
Ei sitä osaa suunnitella 70 vuodeksi eteen päin. Kun lapset on saatu kunnialla maailmalle, velvollisuuksia ei enää ole.
Velvollisuuden tunteen vuoksi yhdessä? Jos lasten saattaminen omilleen todella on ainoa yhdessä pysymisen syy niin eiköhän tuon "velvollisuuden" jälkeen matot leikata halki?
Jos on yhteinen näkemys periaatteista niin elämää voi hahmotella hyvinkin pitkälle eteen päin.
Jääräpäisesti on turha sitoutua mihinkään mutta, ainakin meillä on aina ollut hahmotelma tulevaisuuden tavoitteista.
Ikääntymisen myötä aikajänne lyhenee mutta me emme osaa ajautua eteen päin.
Yhdessä on mukava elää ja seurustella sekä kaavailla loppuvuoden ja ensi talven
toimintoja tarvittavia varauksia myöten, sekä kaavailla asioita muutaman vuoden pitemmälle varautuen lähinnä terveydestä johtuviin, mahdollisiin yllätyksiin.
Tarkoitin: kun teillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita ennen lapsia ja hoidatte avioliittoa hyvin, tulee teille varmasti lasten jälkeenkin yhteistä puhuttavaa. Ei kenenkään tarvitse suunnitella elämää 70 vuodeksi eteenpäin.
Olen myös tätä mieltä: jos huomaa matkan varrella ylitsepääsemättömiä ongelmia tai avioliiton aikana kasvaa erilleen (avioliittoa ei ole vaalittu) on mielestäni korjausyritysten jälkeen aivan hyväksyttävää nostaa valkoinen lippu ilmaan ja erota.
Ai elämän viimeiset 40 vuotta on tarkoitus elää ilman seksiä? Noinko se meneekin se avioliitto?
Fysiologisten syiden vuoksi joillakin loppuu seksielämä keski-ikään, toisilla myöhemmin. Kärjistetty esimerkki. Voi seksi loppua jo nuoruudessakin syystä tai toisesta. Tarkoitus oli herättää ihmiset huomaamaan, että pitkissä avioliitoissa on sitä jotain muutakin, jos seksi ja lapset katoaisivat kuin tuhka tuuleen aikuisiällä.
Kun pitkissä liitoissa on "sitä jotain muutakin" niin seksisin säilyy jos terveys sallii!
Tuo on minun näkemykseni.
Terveydellisistä seikoista puhuinkin. Jos parisuhde on kunnossa ja ihminen on täysissä sielun ja ruumiin voimissa, niin kyllä halua riittää varmasti kuolinvuoteelle asti.
Ei kannahta ottaa esille vikoja, vaan toiveita minä-muodossa. Silloin toisesta ei tunnu, että häntä syytetään. Syytöksissä on sekin huono puoli, etteivät ne sisällä ratkaisua. Vastaanottavaisemmaksi toinen muuttuu, jos samalla muistutetaan niistä kerroista, jolloin toive oli toteutunut. Esim "muistatko kun tehtiin aina silloin niin, olisi kiva, jos taas olisi sellaista."
Aiheesta on paljon kirjoja, siis viestinnästä parisuhteessa. Epäkohtien esille ottaminen on tärkeää, mutta ei syyllistämällä.
Olette pariutuneet, pitemmän päälle katsoen, väärin perustein. Arki tulee aina vastaan.
Liioittelematta voin sanoa, että jo seurusteluvaiheessa, 60-luvulla, ilmeni yhteiset asenteemme tavallisiin asioihin.
Rahan käyttö, muutosten sieto ja uteliaisuus kaikkeen uuteen, lasten kasvatusperiaatteet ( vaikka niitä ei vielä muutamaan vuoteen ollutkaan ), kiinnostus urheiluun ja matkusteluun jne, jne.
Ainoa, ja pysyvä ristiriita on asunnon tuulettaminen.
Minun mielestäni ilman pitäisi vaihtua jos vain lämpöolosuhteet sallivat mutta minun tuultukseni aiheuttaa kärsivän ilmeen joten pienennän luukkujen aukioloa.
Luultavasti tunnemme molemmat olomme hieman epämukaviksi tämän kompromissin johdosta mutte emme halua siitä riitaa.
Ps. Tuo fyysinen puoli ei ole mikään ongelma.
Avioliitto on kahden erilaisen ihmisen ihmissuhde ja on itsestään selvää, että ongelmia tulee jossain vaiheessa. Hyvä parisuhde mitataan tuolloin eli miten ongelmat selvitetään ja miten esim. toisen erilaisuutta siedetään- Puolisoilla on hyvin usein erilainen arvojärjestys asioille. Toisen muuttaminen on mahdotonta, lähtökohtana hyvälle parisuhteelle on aina ymmärrys siitä, että omaa asennetta voi muuttaa jos jokin asia hiertää. Oma onnellisuus on itsestä kiinni, ei siitä toisesta vaikka se hyvin usein vastuutetaakin puolisolle.
Yhteisiä haaveita ja kiinnostuksen kohteita voi teilläkin hyvin olla mutta ne ilmenevät eri lailla. Meillä ainakin perheen tärkeys ja parisuhteenn tärkeys näkyy minulla puhumisena ja huolehtimisena, mies taas on enemmän tekijä; ei puhu hirveästi tai kerro haaveistaan mutta tekee paljon perheensä ja minunkin hyvinvoinni puolesta asioita.
Jos sinulle on joku asia tärkeä ja miehesi ei sitä ymmärrä, koitapa toisinpäin. Jos miehellesi esim. kalastus on tärkeää ja sinä et sitä ymmärrä, opettele ymmärtämään ja hyväksymään.
Mutta missä menee raja, että on opetellut olemaan aivan toinen ihminen? Ei ihmistä voi opettaa hyväksymään kaikennäköisiä asioita. Lopulta olet taipunut toisen tahtoon ja vastoin omia elämännäkemyksiäsi.
Höpöjä toisen tahtoon taipumiselle!
Asiat jotka ovat vaimolleni tärkeitä eivät merkitse minulle paljoakaan joten ei tarvitse "taipua" eikä muutenkaan tule edes joustamisen tunnetta.
Olen vain hyvilläni, että hän voi toteuttaa mielihalujaan.
Sama toimii myös toiseen suuntaan. Minulle tärkeät asiat eivät aiheuta kielteisiä tunnereaktioita vaimossani.
Olemme molemmat siinä määrin temperamenttisiä, ettei muuten yhdessäelosta mitään tulisikaan.
Kaikissa arki- ja arvomaailman perusasioissa olemme olleet alusta alkaen samoilla linjoilla.
Juuri näin. Voi oppia ymmärtämään kalastusta ilman että luopuu itsestään pätkän vertaa. Pelkkä joustavuus ilman uuden oppimista ei kanna.
Lähdetkö siis salonkiin lakkaamaan kynsiä kanssani? Olet elämäni mies! Sen jälkeen gynekologille ja mekkokauppaan? Jookosta?
Miesten toiveisiin pitäisi mukautua, mutta miehet eivät koskaan tee naisten eteen mitään, mikä on heistä vastenmielistä. Tekopyhyyttä koko kirjoitus.
Tarpeetonta liioittelua ja kärjistystä!
Ymmärrät itsekin, ettei yhteiselo tarkoita yhdessä roikkumista kokoaikaisesti.
Tietenkin kummalakin on omia harrastuksia ja menoja.
En minä tunge vaimoni aamuiselle patikkalenkille mukaan jonka hän tekee arkiaamuisin entisen työkaverinsa kanssa.
Enkä lähde mukaan "tyttöjen matkoille" hypistelemään rättejä.
Viimeisellä Berliinin matkallamme vaimo meni etsimään jotain blaaseria KuDamin kaupoista.
Sovimme, että minä menen samanaikaisesti läheiseen erotiikkamuseoon ja saatuaan asiansa hoidetuksi, hän soittaa.
Eikä vaimo tule mukaani arkipäiväisille kuntosalireisuilleni koska hän on samaan aikaan patikoimassa.
Vastaavasti olemme vuosittain yhteisillä matkoilla noin 16-viikkoa.
Pisimmillään olemme olleet yhdessä, vieraassa kieliympäristössä, yhtäjaksoisesti 3kk.
Vaimoni on ollut soutajana verkoilla, kokemassa rapumertoja, olemme istuneet lukuisia iltoja rantanuotiolla jne.
Toisaalta, vaimoni istui 22-vuotta ruokakaupan kassalla ja kertoi nähneensä riittävästi ruokia.
Minä teen ostokset, valmistan sapuskat ja katan pöydän.
En minäkään nauti siivouksesta mutta teen aina raskaimman ja suurimman osan koska hän inhoaa sitä vielä enemmän.
Pukeutumisessani joustan hyvin pitkälle hänen toiveidensa mukaan. Sama koskee mm. parturia.
Keskustelemme politiikasta, päivän tapahtumista, urheilusta (hän on minua innokkaampi).
Emme ole missään vaiheessa sopineet muusta kuin kertaratkaisulla "tyttöjen matkoista".
Kaikki muu on muotoutunut luonnostaan.
Oleellista on
En lähde metsästämään tai kalastamaan vaikka mieheni joskun mukaan pyytääkin mutta yksinään tai kavereidensa kanssa voi ja pitääkin mennä. Miksi pyytäisin miestäni mekko-ostoksille tai kauneussalonkiin? Vain siksikö, että haluan... Ei todellakaan näin. Maalaisjärkeä on lupa käyttää ja kaiken ei tarvitse mennä fifty - fifty.
Kärkkäys ja nokkeluus eivät välttämättä ole parhaat mahdolliset ominaisuudet parisuhdeareenalla vaikka ne itsestä varmasti saattavat tuntuakin hyvin nokkelilta.