ero vai yhdessäolo?

Tunnistan ajatuksissasi ja tunteissasi paljon samaa mitä olen itse kokenut. Siltä pohjalta haluaisin sanoa sinulle pari ajatusta..

Sanoit olleesi aikaisemmin pettynyt ihmissuhteisiisi. Tuo epävarmuus omista tunteista ja siitä, onko mies SE OIKEA saattaa johtua tuosta. Itsetuntosi ja luottamus parisuhteeseen saattaa olla heikko ja siksi peilaat nykyistä suhdettasi ja etsit jatkuvasti varoittavia ja kannustavia merkkejä jotka antais sinulle oikean vastauksen niin, että tietäisit varmasti mitä tehdä suhteen kanssa.

Itselläni oma huono itsetunto, aikaisempien seurustelusuhteiden puute ja henkinen kypsymättömyys on aiheuttanut todella suurta epävarmuutta vaikka samalla olen kokenut todellakin löytäneeni sen oikean miehen. Olen kuukausia yrittänyt analysoida kaikkea mahdollista ja tutkia parisuhdeoppaita ja miettiä eroavaisuuksia ja yhdistäviä tekijöitä jne. Kaikki vain sen takia, että olisin saanut varmuuden tästä suhteesta. Ja samalla ero tuntui mahdottomalta, se pelotti valtavasti.

Eroon kuitenkin päädyttiin omasta aloitteestani pari kuukautta sitten. Molemmat ymmärsivät, että tarvitsen aikaa etsiä itseni ja vasta sen jälkeen voin tietää mitä haluan ja pystyn tasavertaiseen suhteeseen. Nyt se on ollut riippumista, lapsellista.

Ymmärsin että sinulla olisi saman suuntaista käyttäytymistä. Kannattaa pohtia mistä oma epävarmuus johtuu. Lue kirjallisuutta ja puhukaa paljon! Elämä onneksi kasvattaa kun sille vaan antaa aikaa.

Kaikkea hyvää sinulle ja teille molemmille!

Miksi edes mietit ollako yhdessä vai erota???

Kirjoitit näin:
" Nyt voin todeta rakastavani häntä ja tunnen fyysistä vetoakin, mutta epävarmuus syö sisintä. Yhdessäolo on vaikeaa, kun mietin vain pitäisikö erota vai ei.
Meillä on samanlaiset arvot ja huumorintaju. Jaamme kaiken ja olemme toistemme tukena. "

Olen itse miettinyt vakavasti eroa liitosta, josta puuttuu paljon olennaista - ja tuossa sinun kertomassasi on juuri kaikki se mitä minäkin oikealta liitolta toivon ja odotan..!!!

Tuo kaksi vuotta taitaa olla se yleinen rajapyykki...jatkuuko suhde vai ei. Itse olen surustellut avokkini kanssa 3 vuotta, ja viimeinen vuosi on ollut aika vaikea.

Me tapasimme tavallaan sattumalta. En edes tiennyt poikaystäväni olemassaolosta ennen, enkä ollut ihastunut. Vasta kun tapasimme uudelleen, aloin ihastua. En milloinkaan rakastunut. Rakkaus on kasvanut yhdessäoloaikana, ja nyt se on todella syvää, mutta täysin erilaista kuin esim. entisen poikaystäväni kanssa. Jos oikein kärjistäisi, niin rakkaus nykyiseni kanssa on sellaista läheistä ja turvallista, uskollisuutta. sellaista rakkautta jonka lapsi saattaa huomata vanhemmissaan. Entiseen taas olin pohjattoman rakastunut jo ennen yhdessäoloa. Sovimme yhteen kuin palapeli mutta oli myös suuria riitoja jne. Yhteen sellaiseen se sitten hajosikin, ja jälkikäteen ajateltuna minua harmittaa aivan helvetisti. Jos en nyt olisi mieheni kanssa..apua, kauhea edes ajatella että haikailen toisen perään ja kyseenalaistan rakkautemme laadun ja määrän.

Meillä yhteistä on huumorintaju ja tietyt arvot. Mieheni kyllä arvostaa materiaa enemmän kuin minä, eikä esim. ole lainkaan kiinnostunut maailman asioista tai mistään "henkevästä". Se hiukan harmittaakin, että keskustelumme liitävät usein sillä arjen tasolla. Mitä ruokaa tänään jne.

Jos mieheni olisi pohjimmiltaan kusipää, niin olisi helppo lähteä. mutta hän on niin hyvä ihminen. En saata kuvitella, kuinka hänen sydän särkyisi. Tietysti minullekin olisi vaikeaa nähdä hänet jonkun toisen kanssa..Muakin ahdistaa jatkuvasti, mutta olen päättänyt jatkaa tässä suhteessa. Voisin ehkä olla jonkun toisen kanssa onnellisempi, ehkä en..elämä on täynnä valintoja. Olisi ehkä hyvä mennä pitkälle matkalle tms..jotta saisi ajatella. Ikävän määrästä jo tietää mitä toinen merkitsee.
On aika ristiriitaista, että ihmisen luonne on selvästi moniavioisuuteen taipuva, tai sellainen että ei ainakaan sen yhden ihmisen kanssa olla lopun ikää. Silti ihminen itse on sanut aikaan sellaisen instituution ja ajatusmallin, että toisen kanssa ollaan aina -niin vastoin kuin myötäkäymisissä. Pelottaa vain että olen mummona samassa tilanteessa kuin omani. "Olis pitäny vaan lähtee kun lapset on lentäny pesästä. Nyt sitä vaan ootellaan kumpi kupsahtaa ensin." No pappa kupsahti ensin ja ekan kerran näen mummon nauttivan elämästä.. kauheaa! :)

Tavattiin nykyisen kanssa aika sattumalta baarissa ja lyötiin ns. hynttyyt yhteen melko pian. Arki siis iski kuvioihin melko äkkiä, eikä aiemmista suhteista tuttua alkuihastuksen jännitystä oikein edes ehtinyt syntyä. Tiedättehän tunteen, soittaakohan se, mitäköhän se minusta ajattelee, nähdäänköhän viikonloppuna... Jossain välissä mietin tosissani, rakastanko häntä oikeasti. Lähinnä juuri tämän ihastushuuman puuttumisen vuoksi. Sitten hän lähti laivalle. Pohdin lisää. En tuntenut oloani tippaakaan mustasukkaiseksi. Mietin, mistä tämä mahtaa johtua. Enkö välitäkään? Sitten, ihan tuosta vaan tajusin, etten ole mustasukkainen, koska minulla ei ole syytä olla. Tiesin, että mitään ei tapahtuisi. Tajusin myös, että seksi on loistavaa, että nauramme samoille jutuille ja että pidämme toisiamme hyvänä. Että rakastamme toisiamme, mutta että kyseessä on jo kumppanuus, ei alkuihastus. Siitä lähtien olen ollut tyytyväinen suhteeseeni. Moni ei koskaan koe tällaista. Entä se intohimo sitten? No, on meillä sitäkin. Hirvittävän voimakkaita ikävän tunteita jos olemme yön erossa, hirvittävän voimakasta himoa. Mutta siihen yhdistyy myös jotain syvempää, kumppanuus. Riidattomuus. Kyky puhua ja nauttia toisen seurasta. Varmuus suhteesta.

Voi vitsi, kun toi sun kirjoitus oli ihan niinkuin itse olisin sen kirjoittanut!! Mulla on aivan samanlaisia ajtuksia, ja ollaan seurusteltukin suurinpiirtein saman aikaa. Me ollaan jo jonkun aikaa asuttukin yhdessä.. entä te?

Mäkään en koskaan palavasti rakastunut mieheeni, vaan me vaan alettiin seurustelee, ja tunne syveni pikkuhiljaa. Suhteessa on intohimoakin, mutta silti mulla on jatkuva epävarmuus, ja mietin, että jotakin kuitenkin puuttuu. Mä en ole vielä koskaan saanu sellaista täydellistä varmuutta siitä, että olen löytänyt sielunkumppanini. Moni sanoo, että sulla on se, mistä monet sinkut haaveilee, ja olen aina pitänyt itseäni realistina eli ajatellut, että ei ne suuret tunteet aina voi olla pinnassa. Mutta silti olen aina ajatellut, että kun kohtaa sen oikean, niin sen tietää sitten joka solullaan, silloinkin ku ei mene niin hyvin ja elämä on vain arkea.

Viime aikoina nämä epävarmuudet on vain vahvistuneet. Olen ajatellut, että olisko sinkkuus parempi vaihtoehto. Asian tekee vaikeemmaksi se, että ihastun koko ajan enemmän erääseen toiseen, ja hän sekoittaa tunteita entisestään. Ikää on kuitenkin jo reippaasti päälle 20 eli ei tässä nyt enää kovin teinikään pitäisi olla, mutta eipä silti tunnu saavan selvyyttä omista tunteistaan.

Älä huolehdi... Itse olen ollut samassa tilanteessa, ja noita tunteita vatvoin ja vatvoin.. ja sitten päädyin eroon. Olimme erossa kaksi kuukautta (seurustelin yhden toisen kundin kanssa nämä 2kk) ja palasimme yhteen, MINUN aloitteestani.. Tajusin että hemmetti, kyllähän minä tätä miestä rakastan, ja paljon rakastankin! Ja nyt kaikki on paremmin ja selkeämpää kuin koskaan. :) Eli tarinan "opetus": kaikki järjestyy.. Miten olisi vaikka pieni pesäero nimellä tauko? katsoisit tuleeko ikävä ja kuinka ikävä.. Satutat miestäsi oikeasti paljon enemmän olemalla hänen kanssaan tuntematta rakkautta. Silloin se on hän joka ansaitsee parempaa..ja samalla tietysti sinä ansaitsisit kokea oikeaa rakkautta.

jospa olette riippuvaisia rakastumisen tunteesta? Rakastuminen "tuottaa" erilaisia hormoneja, esim endorfiinia. Samaa kuin urheilusuorituksen jälkeen. Tiedättehän sen hyvän olon sen jälkeen...Heh..tämä oli näitä mun teorioita mutta pakko siinä jotain perää on olla..sillä aina viimeistään arkitasolle päästyä tulee pienempi tai suurempi kriisi, ja mietitään muita vaihtoehtoja. Itsessäni ainakin tunnistan tämän. Mutta kerran olen vaihtanut, ja kaduttaa... :(

kirjoitus oli täsmälleen kuin minun kynästäni. haaveilen muista miehistä ja se syö sisintä. minulla on kohta ratkaisun paikat ja on päätettävä miten teen. totta on se, että jokainen parisuhde muuttuu jossain vaiheessa lähinnä ystävyydeksi. erot ovat kuitenkin aina niin vaikeita ja tuotavat ylimääräistä stressiä, jota en juuri nyt jaksa käsitellä. todennäköisesti jään tähän suhteeseen, sillä hän on hyvä mies ja yhteiselomme voi toimia. yritän olla analysoimatta tilannetta liikaa. katsotaan miten asiat menee päivä kerrallaan.