Olen siis jo kauan omillani asunut nuori aikuinen, jolla on vaikeuksia pärjätä äitinsä kanssa. Molemmat välitetään toisistamme mutta suhde ei ole tasapainoinen.
Sen jälkeen kun perheessämme tuli yllättävä kuoleman tapaus ja muutakin ikävää, äitini ei ole IKINÄ pyytänyt minulta anteeksi mitään. Riitoja tulee, ja varmasti myös siksi että olemme tempperamentiltämme hyvin samanlaisia. Mutta oikeasti äitini käytös ylittää jo sietokykyni rajat täysin!
Sähköpostini ja kännykkäni täyttyvät viesteistä ja kirjeistä, joita ei todellakaan kiva lukea! Avautuu niissä ihan kaiken, ja aina sama etten tarkoita pahaa mutta sinä sitä ja tätä...älä suutu mutta, kun sinä sitä ja tätä... Eli kirjeet sisältää aina lauseen, jonka varjolla voi muka sanoa mitä vaan ilman että minä saisin pahoittaa mieltäni, kun eihän hän pahalla. Ongelma viesteissä on se, että ne eivät todellakaan ole mitään että äitini olisi miettinyt riitaa vaan sitä kuinka selittää kuinka hän sitä ja tätä ajatellut ja tehnyt minun hyväks (itse tehnyt siis kaiken oikein ja välittää minusta, välittää joo mut oikein kaikkea niin EI) ja minä taas saan kuulla kuinka kamala ihminen olen ja kuinka riita AINA johtuu vain minusta.
Pahinta näissä viesteissä on, että niihin ei voi edes vastata oikein tai olla edes vastaamatta, riita jatkuu aina ja pahenee! Ahdistaa kun näen että tullut s-postia äidiltäni, kun ikinä ei tiä miten pahaa tekstiä sieltä taas tulee! Mietin usein tunteja mitä viesteihin vastaisin, pyrin vastaamaan niin että toisin esille ymmärtäväni hänen näkökulman mutta tuoda myös esille oman näkökulmani. Vastaamattakaan ei voi olla kun siitäkin suuttuu. Tuntuu että ainoa oikea vastaus olisi vastata haukkuihin, että kyllä äiti olet oikeassa koko riita oli minun syytäni ja minä olen kamala ihminen, mutta enhän minä voi näin vastata sillä silloin unohdan täysin omanarvoni ja rajani! Lopulta tulos on aina se, että minun viestini on aina kauhea ja ilkeää häntä kohtaan, mutta hänen tekstistään ei saisi loukkaantua koska hänhän sanoi ettei hän pahalla. ja viestittely senkun jatkuu ja jatkuu ja pahenee vastausten myötä, vaikka sanois että lopeta.
Viimesimmän jälkeen yritin selittää asiallisesti, että kirjoittakoon näitä kirjeitä itselleen mikäli se hänen oloaan helpottaa mutta ei lähettele niitä minulle. Kerroin ettei niihin voi vastata niin ettei riita vaan pahene ja niistä tulee minulle paha mieli. Sanoin myös että viestittely ei ole tasa puolista, koska hän voi avautua täysin mutta minä en voi vastata samalla tavalla, ilman että suuttuu, mutta minä en saisi loukkaantua hänen viesteistään. eihän se näin voi olla...
Perheemme kuoleman tapauksen jälkeen äitini ei ole osannut riidellä normaalista, tiedostan sen mutta helvetti on tässä traumoja jäänyt asiasta muillekkin! Tosiaan anteeksi pyyntöä n ole mistään saanut vuosiin, sen sijaan itse saan pyytää aina kaikkea anteeksi. Kaikenlaista olen myös saanut kuulla, minä en rakasta häntä, edes sitä ei ole pyytänyt anteeksi. Olen aina ollut hyvä käytöksinen ja asiat ollut kunnossa, murkkuikäkin meni ohi kuin ei ois ollutkaan, ja pahalta tuntuu että haukutaan aina kuin saatanan penikaksi siitä huolimatta.
Lisäksi isäpuoleni on aivan tossun alla, ettei sovittelu edes hänen kauttaan onnistu. Usein isäpuoli kuullut äidiltäni kuinka kamala olen ja sitten tullut minua torumaan kuinka rumasti puhun ja käyttäydyn äidilleni, hän ei ikinä edes halua kuulla minun versioani asiasta! Minun mielestäni isäpuoleni ei kunnioita minua olenkaan kun ei kuuntele edes riidan toista puolta, ei sitten puuttuisi ollenkaan. no eihän se uskalla kun tietää et joutuu sitten itse riitaan äitini kanssa, mutta oikeesti mun mielestä isäpuolellani on joku vastuu meidän molempien hyvinvoinnista kun on perheeseen itse tullut, ja etenkin minusta hän mahdollistaa ja tukee äitini ei tervettä käytöstä!
Mitä tässä voisi tehdä? kun näistä tilanteista ei pääse eroon, mutta ei ole oikeatakaan vastausta, eikä toinen usko ja näe tarvitsevansa apua... pelkään että menee välit, itselläni ei ole paljon läheisiä ihmisiä ja tiedän jos välimme menevät sen musertavan myös äitini, koska molemmille on perhe tärkein.
Mutta tällainen riitely on minulle liikaa, pelkään ja saan niistä jo paniikkiohtauksia, ahdistun ja itken koko päivän. Tiedän ettei saisi välittää, mutta minkä sille voi, olen herkkä ihminen ja välitän äidistäni, joten tottahan pahat sanat satuttavat
Sen jälkeen kun perheessämme tuli yllättävä kuoleman tapaus ja muutakin ikävää, äitini ei ole IKINÄ pyytänyt minulta anteeksi mitään. Riitoja tulee, ja varmasti myös siksi että olemme tempperamentiltämme hyvin samanlaisia. Mutta oikeasti äitini käytös ylittää jo sietokykyni rajat täysin!
Sähköpostini ja kännykkäni täyttyvät viesteistä ja kirjeistä, joita ei todellakaan kiva lukea! Avautuu niissä ihan kaiken, ja aina sama etten tarkoita pahaa mutta sinä sitä ja tätä...älä suutu mutta, kun sinä sitä ja tätä... Eli kirjeet sisältää aina lauseen, jonka varjolla voi muka sanoa mitä vaan ilman että minä saisin pahoittaa mieltäni, kun eihän hän pahalla. Ongelma viesteissä on se, että ne eivät todellakaan ole mitään että äitini olisi miettinyt riitaa vaan sitä kuinka selittää kuinka hän sitä ja tätä ajatellut ja tehnyt minun hyväks (itse tehnyt siis kaiken oikein ja välittää minusta, välittää joo mut oikein kaikkea niin EI) ja minä taas saan kuulla kuinka kamala ihminen olen ja kuinka riita AINA johtuu vain minusta.
Pahinta näissä viesteissä on, että niihin ei voi edes vastata oikein tai olla edes vastaamatta, riita jatkuu aina ja pahenee! Ahdistaa kun näen että tullut s-postia äidiltäni, kun ikinä ei tiä miten pahaa tekstiä sieltä taas tulee! Mietin usein tunteja mitä viesteihin vastaisin, pyrin vastaamaan niin että toisin esille ymmärtäväni hänen näkökulman mutta tuoda myös esille oman näkökulmani. Vastaamattakaan ei voi olla kun siitäkin suuttuu. Tuntuu että ainoa oikea vastaus olisi vastata haukkuihin, että kyllä äiti olet oikeassa koko riita oli minun syytäni ja minä olen kamala ihminen, mutta enhän minä voi näin vastata sillä silloin unohdan täysin omanarvoni ja rajani! Lopulta tulos on aina se, että minun viestini on aina kauhea ja ilkeää häntä kohtaan, mutta hänen tekstistään ei saisi loukkaantua koska hänhän sanoi ettei hän pahalla. ja viestittely senkun jatkuu ja jatkuu ja pahenee vastausten myötä, vaikka sanois että lopeta.
Viimesimmän jälkeen yritin selittää asiallisesti, että kirjoittakoon näitä kirjeitä itselleen mikäli se hänen oloaan helpottaa mutta ei lähettele niitä minulle. Kerroin ettei niihin voi vastata niin ettei riita vaan pahene ja niistä tulee minulle paha mieli. Sanoin myös että viestittely ei ole tasa puolista, koska hän voi avautua täysin mutta minä en voi vastata samalla tavalla, ilman että suuttuu, mutta minä en saisi loukkaantua hänen viesteistään. eihän se näin voi olla...
Perheemme kuoleman tapauksen jälkeen äitini ei ole osannut riidellä normaalista, tiedostan sen mutta helvetti on tässä traumoja jäänyt asiasta muillekkin! Tosiaan anteeksi pyyntöä n ole mistään saanut vuosiin, sen sijaan itse saan pyytää aina kaikkea anteeksi. Kaikenlaista olen myös saanut kuulla, minä en rakasta häntä, edes sitä ei ole pyytänyt anteeksi. Olen aina ollut hyvä käytöksinen ja asiat ollut kunnossa, murkkuikäkin meni ohi kuin ei ois ollutkaan, ja pahalta tuntuu että haukutaan aina kuin saatanan penikaksi siitä huolimatta.
Lisäksi isäpuoleni on aivan tossun alla, ettei sovittelu edes hänen kauttaan onnistu. Usein isäpuoli kuullut äidiltäni kuinka kamala olen ja sitten tullut minua torumaan kuinka rumasti puhun ja käyttäydyn äidilleni, hän ei ikinä edes halua kuulla minun versioani asiasta! Minun mielestäni isäpuoleni ei kunnioita minua olenkaan kun ei kuuntele edes riidan toista puolta, ei sitten puuttuisi ollenkaan. no eihän se uskalla kun tietää et joutuu sitten itse riitaan äitini kanssa, mutta oikeesti mun mielestä isäpuolellani on joku vastuu meidän molempien hyvinvoinnista kun on perheeseen itse tullut, ja etenkin minusta hän mahdollistaa ja tukee äitini ei tervettä käytöstä!
Mitä tässä voisi tehdä? kun näistä tilanteista ei pääse eroon, mutta ei ole oikeatakaan vastausta, eikä toinen usko ja näe tarvitsevansa apua... pelkään että menee välit, itselläni ei ole paljon läheisiä ihmisiä ja tiedän jos välimme menevät sen musertavan myös äitini, koska molemmille on perhe tärkein.
Mutta tällainen riitely on minulle liikaa, pelkään ja saan niistä jo paniikkiohtauksia, ahdistun ja itken koko päivän. Tiedän ettei saisi välittää, mutta minkä sille voi, olen herkkä ihminen ja välitän äidistäni, joten tottahan pahat sanat satuttavat
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli niin tuttua tekstiä! Minun tapauksessani yritin hyvällä ja pahalla monet vuodet. Yritin puhua järkevästi ja aina kerroin, mitä ajattelen ja miltä minusta on tuntunut. Juttu kääntyi aina niin, että minun sanomani tai kokemani ei ole totta. Siis se, mitä olin kokenut ei ollut niin! Tuntui mahdottomalta yrittää selittää, että kokemani oli minulle totta!
Surullista on, että äitini käytös on vain pahentunut vuosien varrella. Nyt olemme tekemisissä harvoin, mikä on myös minusta kurjaa. Toisaalta minun oloni on parempi, kun näemme harvemmin. Edelleen jos olemme enemmän tekemisissä hän ottaa minusta valtaa (kertoo mielipiteitä elämästäni, minusta jne.) ja minä ahdistun ja totean, ettei hän ole muuttunut, vaan on sama katkera ihminen edelleen.
Minä olen jo "vanha" eli 49 vuotia ja äitini 70. Olen ollut myös kiltti teininä, mutta tuolloin äitini haukkui minua ja arvostelu on jatkunut yli 30 vuotta!
Voimia sinulle!
Tietyt vanhemmat ottavat tavaksi kasvattaa jopa aikuista lastaan. Unohtaen, että tämä on aikuinen. Sekä, että tällä on myös omaa aivotoimintaa ja päätösvaltaa omissa asioissa.
Omien rajojen vetäminen on tuolloin tärkeää. Ja jos se ei auta, niin kannattaa harventaa tapaamiset ja yhteydenotot ihan minimiin. Tämä tietysti aiheuttaa aluksi lisää kärhämää väleihin. Mutta ajanmyötä tilanne rauhottuu. Vanhemmathan ei muutu koskaan, mutta "niskalenkki" höllääntyy hieman.
Kun on "kurissa ja herran nuhteessa" kasvanut koko iän. Niin EI -sanan sanominen on äärettömän vaikeaa aluksi. Mutta se on nyt syytä oppia.
Miksi pelkäät vanhemman "loukkaantumista" sanomisesta? Ja samalla annat hänen loukata itseäsi kasapäin.
On järkyttävää lukea, että s i n ä pelkäät äitisi musertuvan, kun hän loukkaa sinua niin että menet aivan tolaltasi, itket ja ahdistut. Äidin tehtävä olisi tukea ja ymmärtää lasta. Tulee mieleen, oletko koskaan kokenut sellaista, kun kirjoitat noin? Jos äiti ei reagoi siihen, että kirjeet aiheuttavat paniikkikohtauksia ja itkua niin mihin sitten? Äitisi pyrkii hallitsemaan sinua eikä se ole oikein.
Sinun pitäisi opetella suojaamaan itsesi. Riitelystä ei ole mitään hyötyä, ilmeisesti koet siitä syyllisyyttä eivätkä sinun asiasi alun alkaenkaan kuulu äidillesi. Hänen ei kuulu neuvoa ja käskeä sinua, vaan vanhemman tehtävä on tukea lasta omiin ratkaisuihin. Tämä asia on ilmeisesti äidiltäsi täysin hukassa. Jos hänellä on psykiatrisen avun tarvetta, ei siihen auta millään lailla sinun haukkumisesi, päinvastoin. Ehkä hänellä on tyhjyyden tunnetta elämässään, jota hän purkaa yrittämällä kontrolloida sinun elämääsi. (oletan, että sinulla ei ole mitään oikeaa hätää, päihdeongelmaa tai vastaavaa, vaan ongelmat ovat äitisi kuvittelemia, et osaa elää hänen mielestään oikein.)
Tiedän kokemuksesta, että se ei välttämättä auta, että sanoo suoraan, että käyttäytyminen aiheuttaa pahaa mieltä. Minun tapauksessani auttoi vain suora toiminta eli käyttäytymisen muutos. Mitään ei voi selitellä eikä selvitellä, vaan täytyy vain alkaa käyttäytyä toisella tavalla. Eli sanoa yhä uudelleen, että etkö edelleenkään ymmärrä pahoittavasi mieleni ja vaihtaa puheenaihetta. Jos se ei tehoa, on pakko katkaista senhetkinen yhteydenpito, esimerkiksi puhelu. Viesteihin voisi vastata, että en halua ottaa vastaan tällaisia viestejä eikä puuttua niiden sisältöön millään tavalla. Minusta se oli hyvin sanottu, että kirjoita kirjeet itsellesi, jos ne helpottavat, mutta älä lähetä niitä minulle. Ehkä voisit vastata hänelle aina niin, samalla tavalla, kunnes viesti menee perille tai ilmaista, ettet tästä lähin aio lukea tuollaisia viestejä ollenkaan. Kenekään ei tarvitse olla toisen roskasanko, jolle puretaan kaikki ikävät tunteet ja ajatukset.
Äitisi pitäisi oppia kunnioittamaan rajojasi ja sinua omana itsenäsi, aikuisena ihmisenä, joka tekee omat ratkaisunsa (vaikka ne hänen mielestään olisivat vääriä). Kenenkään ei tarvitse kuunnella loukkaavia ja herjaavia puheita. Itse opin tuon vasta keski-ikäisenä, toivottavasti sinä opit aikaisemmin.
Siinä vaiheessa, kun saat itsellesi asian selväksi, löydät kyllä keinot suojata itseäsi, joten tärkeää olisi nyt hakea apua siihen. Aikuistuminen tarkoittaa sitä, että vetää rajat, itse jouduin käyttämään psykoterapiaa apuna. Sinäkin varmasti hyötyisit siitä. Kaikkea hyvää sinulle!
Kylläpä kirjoitit viisaasti. Itse mietin samansuuntaista vastausta ja sisältöä, mutta onneksi ehdit ensin. Vastauksesi antaa varmasti aloittajalle ja monelle muullekin -myös minulle- oikeaa suuntaa ja työkaluja.
Minulla ei ole kokemuksia vaikeasta äidistä, mutta eräästä muusta sukulaisesta, joka luulee tietävänsä kaiken ja joka luulee voivansa kontrolloida ja ohjeistaa toisten elämää. Ja yleensä hyvin ikävällä tavalla ja loukkaavasti. Uskon täysin, että hän ihan aidosti tarkoittaa hyvää, mutta hänen käsityksensä mitä voi ja saa sanoa tuntuu olevan täysin hukassa. Ja myös hän loukkaantuu tavattoman herkästi. Eli jos ihan perustelu- tai puolustautumismielessä sanoo takaisin tai kyseealaistaa vaikka vain murto-osalla siitä sanomisesta mitä hän käyttää - vuosisadan loukkaantuminen ja marttyyrinelkeet ovat edessä.
Eli ei mitään järkeä eikä mitään keinoa keskustelemalla päästä eteenpäin tai selvemmille vesille. Hänen kanssaan joutuu upottavaan suohon syvemmälle ja syvemmälle.
Ko henkilö on mieheni äiti ja haluamme pitää yhteyttä ja haluamme olla väleissä. Hyvät ja läheiset välit on toivoton tavoite, mutta on näköjään mahdollista päästä jonkinlaisiin riittävän hyviin väleihin.
Kun olin nuorempi tämä anopin uuvuttava käytös söi voimiani. Olin kuin täi tervassa. Sitten havahduin, kun totesin, että anoppi syö voimia niin paljon, että se on pois tärkeimmistä eli lapsista ja työstä ja omasta elämästä. Totesin, että näin ei voi jatkua. Näin ei kannata jatkaa. Nyt stoppi ja kissa pöydälle, vaikka tulisi millainen selkkaus ja vaikka välirikko.
Arvatkaas mitä: heti kun mieheni kanssa olimme varmoja, että nyt loppuu tällaisen asioihin puuttumisen ja anopin loukkaavan käytöksen kuunteleminen ja vastaanotto - samalla hetkellä saimme varmuuden ja voiman ja jonkinlaisen karisman. Meidän ei tarvinnutkaan rähjätä ja suuttua. Me sanoimme rauhallisesti, ystävällisesti ja päättäväisinä, että nyt tämä ja tämä ja tuo asia on järjestettävä toisin.
Osa asioista järjestyi heti. Osa meni vaiheittain ja hypähdyksin. Muutimme omaa käytöstä ja etenkin suhtautumista. Opimme välttämään omien asioiden puhumista - etenkään yhtään arkojen tai keskeneräisten. Puhuimme omista asioistamme vain yhdentekeviä tai neutraaleja juttuja ja suuntasimme keskustelun aina heidän asioihinsa tai vaikka naapureitten asioihin. Jos anoppi yritti kommentoida ikävästi tai tyyrätä sopimattomasti meitä - emme olleet huomaavinamme ja siirryimme sutjakasti toisiin aiheisiin. Jos tämä ei toiminut, pidimme jäätävän paljonpuhuvan tauon ja sanoimme, että annahan olla ja lähdimme pois tilanteesta, jos mäkätys jatkui.
Tuossa oli vain joitakin heittoja miten hankalat tilanteet yritimme ohittaa. Tärkein muutos oli kai omassa ajattelussa. Me olemme oman elämämme ohjaajia ja teemme niinkuin parhaaksi näemme. Muut - myös anoppi - saavat olla ihan mitä mieltä vaan. Mielipiteen saa jopa sanoa, mutta yksi kerta riittää. Me ikäänkuin vapauduimme siitä herkkyydestä, että tuntui pahalta kun aina sanottiin ja jäkätettiin kun meidän elämässä ei asiat menneet anopin käsikirjoituksen mukaisesti.
Aloittajalle sanoisin, että laita stoppi äitisi käytökselle tai ainakin hänen vaikutusvallalleen. Kriisiytä asia - parempaa on varmasti luvassa. Joko äitisi tajuaa jotakin ja pääsette toimivampaan yhteyteen. Tai sitten hän ei tajua ja siinä tapauksessa sinun kannattaa ottaa etäisyyttä - joko pieni etäännyttäminen tai jos se ei auta tai riitä, niin kunnon irtiotto. Kiehukoon äitisi omassa liemessään - aloittajan tai kenenkään ei kannata eikä tarvitse uhrata omaa elämäänsä näin kuluttavassa ja tuhoavassa ihmissuhteessa.
Kirjoitat itsekin viisaasti. Monesti todellakin oman asenteen ja ajattelun sekä ennen kaikkea syyllisyyden muuttuminen terveeksi ajatteluksi saa aikaan muutosta vastapuolessa. Hän huomaa, että toinen on tosissaan ja kaikki muuttuu helpommaksi. Eniten se, ettei kohde enää mielessään jauha tätä ongelmaa ja mieti "mitä sille osaisi sanoa". Sinulla oli hyviä keinoja, joita itsekin käytän edelleen. En puhu tärkeistä asioista mitään. En lähde väittelyyn enkä selittele, vaihdan puheenaihetta ja jos se ei tehoa, lopetan tilanteen. Edelleen joudun silloin tällöin turvautumaan pois lähtemiseen.
Tässä tarkoitetut henkilöt eivät ole mitään herkkiä ja kilttejä ihmisiä, jotka musertuvat kritiikist (ävaikka osaisivatkin esittää marttyyria), vaan paksunahkaisia ja voimakastahtoisia vallankäyttäjiä, jotka eivät kunnioita pätkääkään kilttejä ihmisiä. Ehkä osa siitä neuvomisesta juuri johtuukin siitä, että he oikeasti kuvittelevat toisen olevan niin avuton, että heidän on järjestettävä koko elämä ihan uudestaan.
Ikävä kyllä, tämä johtaan välien pinnallisuuteen. Tärkeistä asioista ei vain pysty puhumaan, koska normaali keskustelu ei ole mahdollista. Mutta ehkä vanhempien kanssa ei muutenkaan ole tapana käydä syvällisiä keskusteluja: siis muutkaan eivät käy.
Tuo oli hyvä lause, että "voit sanoa mielipiteesi, mutta yksi kerta riittää, kiitos", otankin sen heti käyttöön seuraavan kerran, kun taas saarna alkaa :D
Laita luu kurkkuun äitillesi!
Minulla oli sama juttu. Sitten kirjoitin kirjeen ja kerroin just mitä oli tehnyt.
Oli helpottunut olo.
Jonkin verran siitä tokeni, no aloitti uudestaan.
Tein saman tempun.
Isäpuoleni on myös täysi tohveli!
Ei sinun tartte kuunnella ja lukea toisen ihmisen pahaaoloa.
Äitin tulee tukea lastaan, eikä päinvastoin!
Jos ei muu auta, niin mee puhumaan jonkun kanssa, niin että saat etäisyyttä ja itsetuntosi takaisin.
Siis heti luu kurkkuun tuollaiselle ämmälle!