Olemme olleet yhdessä toista vuotta ja olemme jo ehtineet naimisiin. Olemme molemmat yli viisikymppisiä. Alusta asti vannoimme rehellisyyden nimiin ja olen ollut onnellinen että olen saanut olla oma minäni hänen kanssaan. Nyt eilen hän kertoi, ihan sattumalta muisti, että on tullu oltua vankilas muutaman kerran, parikymmentä vuotta sitten.
Luottamukseltani meni pohja pois kerralla. Sanoin sen hänelle, mutta hän vannoi että enää ei tule mitään salaisuuksia pintaan. En pysty enää luottamaan. Liitostamme katosi jotakin hyvin tärkeää.
Ei sekään että hän on ollut varkauksista vankilassa minua satuta, mutta se ettei hän ole puhunut siitä minulle ennen. Mihin katosi rehellisyys??
Välimme viilenivät ja tänään oli ensimmäinen kerta kun en saanut suukkoa hänen lähtiessään töihin. Tulossa viileä viikonloppu...
Luottamukseltani meni pohja pois kerralla. Sanoin sen hänelle, mutta hän vannoi että enää ei tule mitään salaisuuksia pintaan. En pysty enää luottamaan. Liitostamme katosi jotakin hyvin tärkeää.
Ei sekään että hän on ollut varkauksista vankilassa minua satuta, mutta se ettei hän ole puhunut siitä minulle ennen. Mihin katosi rehellisyys??
Välimme viilenivät ja tänään oli ensimmäinen kerta kun en saanut suukkoa hänen lähtiessään töihin. Tulossa viileä viikonloppu...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä sunki suhteesta lähtee pohja aika helpolla!! Hyvä jumala, onko tälläsiä ihmisiä olemas! Jos toinen ei ole muistanut kertoa sulle joka ikistä asiaa elämästään, niin sulta menee kaikki alta kun kuulet jotain hänen menneisyydestään... Hohhoijaa. Sanon mä vain, että taidat oikein hakea ongelmia elämääs. Kannattaisko elää tätä päivää ja ajatella tulevaisuutta, eikä märehtiä asioita joista on 20 vuotta, vain siksi ettei toinen ole muistanu asiasta mainita.
On vankilassa olo sentään olennainen juttu, joka olisi pitänyt kertoa ennen naimisiinmenoa, vaikka aikaa onkin kulunut.
Kuinka vähäpätöisenä asiana pidät vankilassa istumista?
Että sinne vaan mennään ja tullaan pois; hupsista hei, seuraavana päivänä pääsee unohtumaan että siellä on ikinä oltukaan!
Kyllä luulisin itse sen muistavani useamman kymmentä vuotta.
Asia on kuitenkin aika vaikea.. Vankilassa olo on sellainen juttu, joka pelästyttää kenet vaan, joten ehkä hän ei ihan tapaamisenne alussa halunnut kertoa asiasta menettämisesi pelossa, ja sitten päivä päivältä ja vuosi suodelta asiasta on tullut yhä vaikeampi kertoa. Ehkä asia on sellainen mitä hän ei juuri halua muistella, tai ole halunnut sitä sinulle kertoa, ettet menettäisi luottamustasi häneen.. Mieti siis: onko parempi että hän kuitenkin kertoi vai ettet vieläkään tietäisi?
Itse olen ollut kymmenen vuotta mieheni kanssa. luulin tuntevani hänet läpikotaisin kunnes kerran paljastui että hän on käyttänyt nuorempana hormoneja ja myös ollut välikätenä kaupittelussa (rikos siis). Tämä kävi ilmi oikeastaan sattumalta, kun keskustelimme hedelmöityshoidosta. Syytin sitten miestäni siitä että vuoden yrityksenkään jälkeen en tullut raskaaksi. Emme sitten yrittäneetkään vähään aikaan lasta. Tarvittiin paljon keskustelua jotta luottamus saataisiin takaisin. Ymmärrän kyllä tavallaan miestäni, eihän se kenellekään ole helppoa tuollaista kertoa. Olen hyväksynyt asian ja nyt meillä on pieni tyttö, joka sai alkunsa lopulta ilman hed.hoitoa! En tiedä vaikuttiko hormonien käyttö vai oliko vika minussa vai mitä, mutta sillä ei ole enää väliä.
Jokaisella on asioita, joista ei välttämättä puhu toiselle. Ei kannata antaa maailman kaatua harteille 20 vuotta vanhan asian takia. Etenkin, kun se ei vaikuta nykyiseen suhteeseenne mitenkään (muuten kuin koet menettäneesi luottamuksen). Mutta kyllä sen luottamuksen saa takaisin jos kummatkin haluaa.
Elät hänen kanssaan kuitenkin nykyhetkeä ja rakennatte tulevaisuutta. Rikollisuus on siis käsittääkseni hänen menneisyyttään eikä teidän yhteistä menneisyyttä. Ei kai ole kadonnutta rehellisyyttä, jos hän nyt rohkeni sen ottaa esille, päinvastoin. Tuollaista ei ole taatusti helppo kertoa.
Sinä tarvitset aikaa sulatella asiaa, mutta asian nyt tultua esille, teidän olisi ehkä hyvä jutella siitä enemmänkin, esim. siitä mikä hänet ajoi rikoksen tielle, miten hän siitä pääsi irti. Sitä hänkin luultavasti haluaa, jutella rakkaansa kanssa asiasta, joka hänen mieltään varmasti vielä painaa. Keventää raskasta taakkaa jakamalla sitä.
Mitä kaikkea meidän loppujen lopuksi tulee tietää toistemme menneisyydestä voidaksemme luottaa ja elää terveessä parisuhteessa? Mielestäni ei paljoakaan. Ei minua ainakaan kiinnosta kysellä vaimoni menneisyydestä. Jos hän jotain kertoo oma-aloitteisesti, niin ok, hän haluaa jakaa sen kanssani. Aika tutustumishetkestä lähtien on se mikä merkitsee.
Oletko itse kertonut joka ainoan yksityiskohdan viidenkymmenen vuoden ajalta hänelle? Jaksoiko hän kuunnella?