Valoa tunnelin päässä.

Tänä päivänä soitin huoltomiehelle,että tulisi ottamaan mieheni nimen ovesta ja postiluukusta.
Hän nukkui pois Syys 2013.
Minulle jäi kyllä kaksoisnimi,mutta hänen nimensä poistui edestä.
Jokun etappi tuo oli minulle. Hän on poissa. Muistot ovat tallella.

Mieheni nukkui pois juhannuksena 2010. Siitä on siis 4 vuotta, ensi kertaa 5-kymppisenä itsenäisenä naisena, on se ollut kova koulu. Tänä keväänä huomasin lohduttoman surun muuttuneen kauniiksi kaipaukseksi. Ja huomannut, miten paljosta saan olla kiitollien, saatiin lapset yhdessä lähes aikuisiksi, lapsenlapsista.
Ja muistot eivät tee enää kipeää kovin usein, vaikka mielessä on joka päivä.
Alkukesää olen nyt ihmetellyt ja ihastellut, kun se ekaa kertaa neljään vuoteen ei ahdista..
Se hyvänolon tunne, kun huomaa ettei tunnu pahalta.

Hei

Kiitos. Ihanaa ja hienoa, että täällä on jaettu rohkaisevia kokemuksia. Tunnelin päässä todellakin on valoa. Uskon, että nämä aidot kokemukset voivat rohkaista monia ihmisiä. Hyvät muistot kantavat ja niitä hyviä muistoja voi ihan tietoisesti kerätä ja tallettaa. Kiitos näiden kokemusten jakamisesta,

Päivi-pappi Hämeestä

Menetin poikani 19. v viime kesänä. Nyt alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. Hän menehtyi äkillisesti. Kävin tänään kylässä poikani kavereiden luona. Minua helpottaa huomattavasti nähdä kuinka hyviä ystäviä hänellä on ollut. Poikani on huolehtinut heistä eläessään, joten minusta tuntuu että he haluavat pitää huolta minusta. Olen kokenut oman lapsen menettämisen että puolet minusta kuoli sillä hetkellä. Olen käsitellyt vuoden omaa kuolemaani. Siihen päälle vielä kova kaipuu ja ikävä. Saisimpa edes hetken pienen viettää hänen kanssaan. Antaisin mitä tahansa siitä hetkestä. Monet tuskaiset itkut olen itkenyt. Poikani kävi luonani pari päivää kuolemansa jälkeen. Hän sanoi: " Äiti, älä sorru, älä murru, älä anna periksi. Älä muutu." Seuraavan aamun viesti oli " Äiti, anna anteeksi mä taisin mokata " Kävimme varaamassa viime syksynä hautapaikan kun työntekijä tuli suoraan minua kohti pöydän toiselta puolelta. Menimme mieheni kanssa molemmat säikähdyksestä tuolissamme taaksepäin. Hän sanoi " Äiti, ethän ole minulle vihainen." Poikani tuli vielä hänenkin kauttaan viestittämään minulle. Tilanne oli hämillinen ja hän ei oikein tajunnut, mitä oli sanonut vaan jatkoi edelleen siitä mihin jäätiin. Vastasin hänelle " Etten ole vihainen. Olethan poikani. En edes osaa olla vihainen." Hän on ollut vierelläni koko vuoden. Mistäkö tiedän sen? Tunnen hänet lämpönä oikealla puolella. Hän antaa huomaamattomia mutta selviä merkkejä. Minulle kävi samoin kun hain poikani uurnaa mitä Pertti Salovaara kertoi tapahtuneen Isänsä hautajaisissa. Lämmin energia meni rinnastani suoraan sisälleni. Se levisi koko kehooni varpaisiin ja sormiin asti. Lämpö tuntui monta tuntia. Sen jälkeen kuulin Poikani naurua. Poikani kävi hakemassa isäni neljä kuukautta kuolemansa jälkeen. Hän oli käynyt äitini luona pari päivää menetymisensä jälkeen ja sanonut " Mummi, minulla on täällä hyvä olla mutta minä en ole täällä kauan yksin. Minulle tulee kohta kaveri tänne." Emme tajunneet että hän tarkoitti isääni. Isäni lähdön jälkeen alkoi tapahtua yhtä sun toista. Yhtenä yönä näin vihreän säteilyn sänkyni vieressä ja tunsin kuinka isäni silitti minua. Jälkeenpäin tunsin isäni kosketuksen kädelläni monta kertaa. Näistä kokemuksistani tiedän että kuoleman jälkeen sielumme jatkaa elämää. Kehomme kuolee mutta sielumme ei. Ymmärrän selvemmin sen, että elämme vain kerran tässä ajassa. Tämä aika ja ihmiset ympärillämme ovat jotain aivan ainutlaatuista. Poikani kuolema avasi silmäni. Opin arvostamaan ihmisiä ympärilläni ja jakamaan rakkautta aivan eri tavalla. Haluan että poikani kuolema ei ole ollut turha. Siitä täytyy koitua jotain hyvää. Olen kanavoinut suruni kunnioittamalla, arvostamalla ja rakastamalla poikaani niin paljon, että elän elämääni tekemällä huomaamattomasti ympärilläni oleville ihmisille hyviä asioita, hyvää mieltä ja auttamalla heitä parhaani mukaan sillä tiedolla ja taidolla mikä minulla tällä hetkellä on. Minun täytyy sanoa, että tällä toiminnallani minäkin alan parantua. Se mieletön rakkaus, jota tunnen poikaani kohtaan edelleen täytyy saada purkaantua. Tunnen, että se negatiivinen, musta, puristava, ahdistava ja lamauttava suru, joka aiheutti minulle paniikkihäiriöitäkin alkaa hellittää. Tiedän, että tapaan poikani vielä. Isäni ja poikani kävivät minun ja siskoni luonani kun kävimme siskoni kanssa sanomassa kappelin kylmiön pihalla isälleni Hyvää Yötä. Hänen odottaessa siellä tuhkausta. Näimme molemmat selvät varjot kappelin lähellä olevan puun vieressä. Oikealla puolella oli selkeä poikani hahmo ja vasemmalla oli isäni. Haluan, että kun tapaan poikani on ylpeä minusta. Kuten kaikki vanhemmat haluavat että lapset arvostaisivat ja olisivat ylpeitä vanhemmistaan. En pelkää kuolemaa. Minun uurnani tulee poikani viereen. Tämä on minun selviytymistarinani. Olen ylpeä itsestäni että olen selviämässä. Halusin vuosi sitten kuolla ja lähteä poikani mukaan. Monet yöt olen valvonut, itkenyt silmät kipeiksi, surrut ja surrut....Nouseminen on ollut kovaa työtä itsensä kanssa. Lopulta hain unilääkkeitä, kävelin joka päivä metsäpolkureitin jaksoin tai en. Pakotin itseni lähtemään ulos. Siskoni osti päiväkirjan, johon aloin kirjoittamaan positiivisia asioita elämässäni. Halusin kirjoittaa hyviä asioita pahojen päivien varalle ja siitä se lähti. En käytä enää unilääkkeitä. Nukun hyvin yöni. Teen lenkkejä metsässä ja nautin kesästä satoi tai paistoi äänistä ja tuoksuista. Elämä on tässä ja nyt. Rakastan jokaista henkäystäkin, jonka saan kokea. Ei tämä olekaan niin kauheeta. Olen rahoittunut, herkistynyt ja vahvistunut. Osaan arvostaa sitä mitä minulla on nyt. Rakkaus mieheeni on vahvistunut ja syventynyt. Olemme saaneet uskomattoman paljon voimia toisistamme. Vaikka minulla ei ole paljon mutta minulla on kaikki tärkeä mitä elämässäni tarvitsen. Elämäni on hyvin yksinkertaista ja rauhallista mutta nautin siitä. En tarvitse enempää. Huomasin yhtenä aamuna että tähän tilanteeseen nähden voisinko edes pyytää elämältä enempää? Haluaisinko edes? En.