..mitä syödään, mitä puetaan, mihin mennään, kuka ajaa, koska mennään, koska lähdetään, mitä tehdään, mitä kaupasta ostetaan..(koska rakastellaan ja miten). Ihan peseytymisestä, parranajoon ja pukeutumiseen joudun puuttumaan. Parta ajamatta, turhapuro lookilla menisi vaan(pahenee jatkuvasti). Puutun ulkonäköasioihin nykyään vain kun esiinnymme julkisesti yhdessä. Inhoan olla tässä tossunpäällä ja olen yrittänyt sysätä miehelle vastuuta. Aina kun niin teen menee asiat päin per..ttä. Eikä kyse ole pikkuasioista (parranajo), mitään järkevää ei saada aikaiseksi jos minä en ohjaa/käske.
Mies haluaa tehdä sitä ja tätä, aina joudun patistamaan nukkumaankin. Jos pyydän jättämään puuhailut kesken tai tekemättä on naama mutrussa ja hiljaista nalkutusta. Jos EN patista nukkumaan on naama mutrussa kun huomaa, että kello on jo kauheasti. Naama mutrussa kun virittelee herätyskelloa ja nukkumisaikaa on muutama tunti. Ei hän koskaan siis minulle suutu tai syytä, mutta minä se olen joka sen ahdistuksen joudun jakamaan.
Puhua olen yrittänyt, enemmän huutanut, itku silmässä kyllä yrittänyt keskustellakin ihan kuten parisuhde-oppaissa neuvotaan. Saattaa hetkeksi ihan pikkuisen asiat parantua, mutta mikään ei silti muutu.
Tekstistä saa sen käsityksen, että mies on ihan p..ka. Miehessä on hyvätkin puolet, tähän on manattu nyt vain kaikki ahdistukseni. Puolensa ihan kuten lapsessakin, ihan hirveä ja pelkkää vaivaa, silti saa hymyilemään, on vallaton ja monesti hyvää seuraa ja rakastanut olen. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta, lapsi, koira ja ihana koti on.
Nyt olen vain erityisen huolestunut, koska ärsyyntymiseni alkaa näkymään rakkaudessakin. Intiimit asiat on jäänyt tauolle, miehen kosketus ärsyttää. Puhua täytyisi ja olen yrittänyt. Se on vaan niin hankalaa kun menee aina ihan väkisin toisen moittimiseksi. Mieheni on lapsena muokattu niin, että itsetunto on jäänyt hyvin vähäiseksi. Kaiken moitteen ottaa hiljaa vastaan ja on kanssani samaa mieltä. Rakkautta minussa on kuitenkin niin, että en haluaisi nuijia maanrakoon.
Mies haluaa tehdä sitä ja tätä, aina joudun patistamaan nukkumaankin. Jos pyydän jättämään puuhailut kesken tai tekemättä on naama mutrussa ja hiljaista nalkutusta. Jos EN patista nukkumaan on naama mutrussa kun huomaa, että kello on jo kauheasti. Naama mutrussa kun virittelee herätyskelloa ja nukkumisaikaa on muutama tunti. Ei hän koskaan siis minulle suutu tai syytä, mutta minä se olen joka sen ahdistuksen joudun jakamaan.
Puhua olen yrittänyt, enemmän huutanut, itku silmässä kyllä yrittänyt keskustellakin ihan kuten parisuhde-oppaissa neuvotaan. Saattaa hetkeksi ihan pikkuisen asiat parantua, mutta mikään ei silti muutu.
Tekstistä saa sen käsityksen, että mies on ihan p..ka. Miehessä on hyvätkin puolet, tähän on manattu nyt vain kaikki ahdistukseni. Puolensa ihan kuten lapsessakin, ihan hirveä ja pelkkää vaivaa, silti saa hymyilemään, on vallaton ja monesti hyvää seuraa ja rakastanut olen. Yhdessä ollaan oltu yli kymmenen vuotta, lapsi, koira ja ihana koti on.
Nyt olen vain erityisen huolestunut, koska ärsyyntymiseni alkaa näkymään rakkaudessakin. Intiimit asiat on jäänyt tauolle, miehen kosketus ärsyttää. Puhua täytyisi ja olen yrittänyt. Se on vaan niin hankalaa kun menee aina ihan väkisin toisen moittimiseksi. Mieheni on lapsena muokattu niin, että itsetunto on jäänyt hyvin vähäiseksi. Kaiken moitteen ottaa hiljaa vastaan ja on kanssani samaa mieltä. Rakkautta minussa on kuitenkin niin, että en haluaisi nuijia maanrakoon.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Miksi päätät kaikesta? Miksi olet ottanut tuollaisen roolin? Jos sinä olet se vanhempi myös aikuiselle miehellesi, hän on se lapsi sitten, eipä ainakaan tapella. SInun tapasi elää on yksi muttei välttämättä oikea.
Entä jos antaisit miehesi elää omannäköistä elämää?
Ei tietenkään minun tapani ole se oikea tapa elää, mutta jos parisuhteessa ja lapsen(sen oikeasti lapsen) kanssa haluaa olla, pitää mielestäni vähintään aikatauluja ja perus tarpeita kunnioittaa. Tiedän, että nuorena ja rakastuneena otin väärän startin parisuhteeseen. Virheitä tein ja tehtiin. Ihan ytimeen osut kun sanot, että ei ainakaan tarvitse tapella. Siitähän ne roolit alkaa muodostua, toinen haluaa tehdä näin, toinen ei välttämättä halua, mutta ei halua tapella ja on hiljaa.
En tiedä miten "antaisin" hänen elää omannäköistä elämäänsä saman katon alla. Hänen omannäköinen elämänsä olisi sitä, että minä hoidan kaiken ja hän saa tehdä aina mieleisiään hommia. Minä vaan en saa vuorokauteen lisää tunteja. Tiedän, että katselen tätä liian läheltä, en osaa ajatella toisin. Yritän kyllä ja haluan. Haluan pitää parisuhteen kasassa ja niin, että kaikki pystyvät olemaan tyytyväisiä. Jo lastakin ajatellen olisi todella hyvä saada näitä kuvioita tasa-arvoisemmiksi.
Pakko tähän mainita, että kun olen anopilta kuullut hänen puolensa mieheni lapsuuden kuvioista, voin hyvin nähdä periytyviä piirteitä. Anoppi piti kodin kasassa, puuhommia myöden ja edesmennyt appiukko haihatteli suurien unelmiensa kanssa (mistä ei mitään koskaan tullut). Anoppi ei silti miestään moiti.Mieheni on huomattavasti isäänsä fiksumpi monessa asiassa. Ainakin kuulemani perusteella.
Juttu vaan paisuu, mutta kirjoittaminen voi auttaa löytämään jotain ideoita.
Vaikka rakastat, puurrat ja uhraudut, tekstistä tulee läpi, että voimakas tahtosi nujertaa miehesi. Haluat hänen ottavan aloitteen, mutta kaikki hänen ideansa, tavoitteensa ja halunsa ovat mielestäsi typeriä ja saavat sinut vain halveksimaan häntä. Hän tulee toimeen kuolettamalla itsensä ja myötäilemällä sinua.
Itse näkisin suurinpana ongelmana sen, että tuo mies ei ilmeisesti ole tehty ollenkaan tavallista normiarkea ja normielämää varten. Hänelle sopisi boheemi vapaa elämä jossa ei olisi paljon aikatauluja tai vastuita.
Kuitenkin hän on päätynyt tavalliseen perhearkeen jonka sujumisen kannalta tietyt rutiinit ja asioiden hoitaminen ovat pakollisia. Mies on siis perustavaa laatua olevassa ristiriidassa luonteensa ja arjen todellisuuden kanssa. Siksi hän on tyytynyt ulkoistamaan arjen vaimolle jonka ohjeiden mukaan hän sitten selviytyy jotenkuten päivästä toiseen.
Minun on hankala nähdä että tilanne voisi tuosta paljon muutua. Mies tuskin perusluonnettaan muuttaa. Ainoa ratkaisu on se että vaimo vain luovuttaa miehen suhteen ja tyytyy siihen että mies on jossain siellä "sivuraiteella" ja hän hoitaa arjen ja käytännön. Onko se sitten kenellekään hyvä ratkaisu, onkin ihan eri asia. On kuitenkin vain niin, että on olemassa paljon sinällään hyvin rakastettavia ja mukavia ihmisiä, jotka eivät siltikään oikein sovellu elämään parisuhteen arkea.
"Tekstistä saa sen käsityksen, että mies on ihan p..ka."
Väärin, tekstistä saa sen käsityksen, että aloittaja on itse ihan p..ka. Tossun alle on mies laitettu ilmeisesti alusta lähtien.
Onkohan miehesi motivaatioherkkä?
Hänen tekemisensä ja aloitteensa ei ole aikanaan kelvannut sinulle joten hän on tökännyt pensselit santaan ja antaa sinun hillua.
Jälkiviisaus ei auta. Tiedän, että heti alussa olisi pitänyt tehdä vähän toisin. Kuten mainitsin, niin jo kotoa on mies saanut sen kasvatuksen, että nainen hoitaa käytännön asiat. Nuorena ja rakastuneena sitä mielellään tekee toisen puolesta ja huolehtii. Varmasti olen nujertanut hänen oma-aloitteisuuttaan ja tyrmännyt ideoita. Monesti olen silti lähtenyt "hullutuksiin" mukaan ja huomannut olevani keskellä yötä puumetsässä, muuraamassa, ojaa kaivamassa.. Todella monta auringonnousua olen katsonut työhanskat kädessä silmät ristissä ja ryöminyt päiväksi nukkumaan. Pisin urakka kesti 36h. Ihan hauskaa on ollut ja sanomattakin on selvää, että yhteinen uurastus hitsaa yhteen. Nyt lapsen myötä on vain pakko kasvaa aikuiseksi. Kurjaa, että ilmeisesti vain minun ja kurjaa, että se tekee minusta tylsimyksen. Nyt on ihan pakko hoitaa ne käytännön asiat joka päivä.
Tässä taas huomaan, että elämää on aika hankala kirjoittaa tiivistäen. Huomaan myös, että kirjoittaminen saa miettimään kaikkea ja helpottaa oloa, jopa niin että tänään on ollut parempi mieli:) Kiitos lukemisesta ja kommenteista.
Meinasin itsekin kirjoittaa parisuhdehelvetistä, mutta mietitään nyt toinenkin tovi. Luultavasti olet alusta lähtien ollut se, joka on suhteessa vienyt, mutta kertoilemasi jutut miehen äänettömine protesteineen ja omine, sanoisinko jo vähän outoine huolinesi eivät kuulosta enää hyvältä.
"Mies haluaa tehdä sitä ja tätä, aina joudun patistamaan nukkumaankin. Jos pyydän jättämään puuhailut kesken tai tekemättä on naama mutrussa ja hiljaista nalkutusta. Jos EN patista nukkumaan on naama mutrussa kun huomaa, että kello on jo kauheasti. Naama mutrussa kun virittelee herätyskelloa ja nukkumisaikaa on muutama tunti. Ei hän koskaan siis minulle suutu tai syytä, mutta minä se olen joka sen ahdistuksen joudun jakamaan. "
>>minkä ihmeen takia huolit, jos hän valvoo vähän pidempään? Ja tunnet ahdistusta? Pieni univelka ei isommin haittaa. Luulen, myös, ettei hän rehellisesti puhuen suutaan mutristele sen takia, että sinä olisit hänestä jättänyt velvollisuutesi hoitamatta.
Jotenkin kuulostaa siltä, että lapsen myötä olet muuttunut turhankin vastuuntuntoiseksi. Veikkanko oikein, että sinusta teidän molempien pitäisi saada paljon enemmän aikaan, mitä miehesi mielestä. Ja että olet ehkä myös vähän kärsimättömämpi, kun miehesi taas ottaa asiat yleisesti vähän lunkimmin? Ja nukkumaan pitää mennä ajoissa, että aamulla on tarpeeksi tehokkaana taas... työn touhussa. Hmm. Mielestäni vaarana on nimenomaan juuri marttyyrin asenne: "miksi minä olen ainoa vastuuntuntoinen ja ahkera talossa? Miksi minun pitää huolehtia tuostakin pikkuasiasta, ja tuosta ja tuosta..."
Herra paratkoon, löysää vähän! Suorittajilla on riski palaa loppuun. Miehesi luultavasti pitää sinua neuroottisena ja sinä ajaudut väsyneenä huutamaan.
Kannattaisko teidän yhdessä miettiä, miten paljon vuorokaudessa oikein pitää saada aikaan. Itsesi kohdalta onko kaikki se mitä teet aivan pakollista - ja miehesi puolesta, pitäisikö hänen tehdä vähän enemmän.
Itselläni oli muuten vastikään naispuolinen työkaveri, joka usein kiiruhti tekemään asiat puolestani, jos sekunninkin mietin. Luonnollinen ensireaktioni oli loukkaantumisen sekainen ärtymys, ja sitten välinpitämätön huvittuneisuus; tehköön jos kerran haluaa riehua. Miehellesi sinun ja perheen edun pitäisi toki ajaa ohi teidän keskinäisestä valtakamppailustanne.... mutta voi myös ajatella, että jos kerran olet ottanut johtoaseman talossa, johda sitten, äläkä valita. Mikä varmaan sinusta tuntuu siltä lapsellisuudelta ja vastuuttomuudelta.
Miksikö huolin jos hän valvoo vähän myöhempään. ..Hmm, huolin, että hän sairastuu ja polttaa itsensä loppuun. Se vähän myöhempään valvominen tarkoittaa meillä neljään aamuyöllä ja kun kello soittaa aamulla kuudelta, niin ei siinä paljon ehdi nukkua. Ei todellakaan ole kyse pienestä univelasta. Miehelläni on sairaus jo valmiiksi ja jo ikääkin, kroppa ei vain kestä. Puolisona yritän pitää hänet terveenä. Hän ei todella moiti minua vaan moittii aina itseään, kesken jääneistä/tekemättömistä töistä ja pommiin nukutuista aamuista. Sanomattakin selvää, että parin tunnin yöunet vaatii aina ne päiväunet.. kierre vain jatkuu, väsymystä, sairastelua. Yrittäjän voimat menevät siihen ja minä koitan parhaani mukaan pitää muun elämän kasassa. Minä en ole ottanut johtajan asemaa talossa, vastuu on lykätty minulle ja tyhmyyksissäni olen siihen suostunut. Liian neuroottinen en ole. En tarkoita sitä, että kuka pesee pyykit ja siivoaa. Minä voin hoitaa ne ja meillä kyllä villakoirat juoksevat usein ihan rauhassa;) . Kyse on siitä, että mitään ei tapahdu jos minä en ohjaa,pyydä tai käske, eikä edelleenkään ole kyse mistään tiskaamisesta, vaan ihan kaikesta.
Olen pitkälti KokemusK:n linjoilla. Eipä taida auttaa kertoa, miten asioiden pitäisi olla. Oma mieheni on ajoittain kärsinyt lievästä masennuksesta, siksi vastuun ottaminen on tullut tutuksi. Mutta lohtuna mulla on ollut se, että masennuskaudet sentään menevät ohi. Sinuna lähtisin siitä, että et voi muuttaa miestäsi. Pessimisti ei pety... Voit yrittää keskustella ja kertoa, että olet huolissasi tai että tarvitset miehen panosta. Voit kertoa, että jos nämä asiat eivät ratkea, mielestäsi teillä ei ole edellytyksiä yhteiselämään. Voit muuttaa omaa käytöstäsi, mutta siihen ne keinot pitkälti jäävät.
Kyse on siitä, mihin sinä suostut ja mitä sinä jaksat. Uhrautumisesta ei koidu hyvää. Tuntuu, että sinulla menee mielettömästi energiaa siihen, että odotat (turhaan) miehen tekevän jotain, kysyt (turhaan) hänen mielipidettään, murehdit, kuinka ehdit kaiken ja vittuunnut epäreilusta työnjaosta. Kuulostaa karulta, mutta jos olisit yksinhuoltaja, miten järjestäisit asiasi? Jaksaisitko? Pystyisitkö ottamaan vastuun? Tuntuuko, että elämä voisi joissakin suhteissa olla helpompaa, kun ei tarvitsisi ajatella miestä? Arvostatko itse sitä työtä, mitä teet vai onko se pelkkää puurtamista?
Ainakin kannattaisi lopettaa miehen paapominen. Toki olet huolissasi, mutta jos aikuinen mies ei osaa mennä ajoissa nukkumaan, se on hänen valintansa. Sinun tehtäväsi ei ole kokea syyllisyyttä tai ahdistusta, sinulla on tarpeeksi omastakin takaa. Empatia on hyvä ominaisuus, mutta se ei tarkoita sitä, että molempien on kärsittävä. Aina ei voi auttaa, vaikka haluaisikin. Älä elä ja tunne miehen puolesta.
Hyvin sanottu, että älä tunne miehen puolesta. Vaikeampi toteuttaa. Yleisesti olen hyväksynyt parisuhteen ongelmakohdat ja kyllä jo oppinut, että en saa miestä muutettua. Välillä vaan kiehahtaa yli ja puran ja purkamisessa tuleekin sitten avauduttua kaikesta:). En minä jaksaisi yksinhuoltajana, enpä juuri ole tosissani edes harkinnut. Arvostan itseäni ja tekemääni työtä. En tiedä mainitsinko, mutta mies kyllä tekee jos pyydän. Se jatkuva komentaminen:( En vain käsitä, että mikään vinkki ei missään asiassa riitä. Aina pitää pyytää. Monesti siis teen itse ja oletan, että vinkiksi riittää esim. että alan siivoamaan hänen nenänsä edessä. Laiska, saamaton, mies vai tyhmä, tiedä sitten. Epäilen, että jos vaihtaisin vahvatahtoisempaan mieheen olisi siinäkin aika taistelua. Itse olen tahdossani vahva, en sietäisi paljoakaan komentelua. Vastakohdat ovat siis meillä löytäneet toisensa. Siksi minusta ehkä tuntuu niin raskaalta komennella, koska itse en vastaavaa sietäisi ja toisaalta olen juu hyvin myötätuntoinen.
Sympatiani ovat sinun puolellasi. En kysynyt yksinhuoltajuudesta siksi, että osaisit arvostaa miestäsi tai nykyistä tilannetta vaan siksi, että se auttaa ajattelemaan, mihin omat voimavarat riittävät. Se auttaa priorisoimaan ja järjestelemään. Melko varmasti selviäisit, jos olisi pakko.
"Aina pitää pyytää. Monesti siis teen itse ja oletan, että vinkiksi riittää esim. että alan siivoamaan hänen nenänsä edessä."
Lopputulos on se, että teet kuitenkin kaiken itse tai "alennut" pyytämään. Ottaahan se luonnolle pyytää sellaista, minkä pitäisi olla selvää. Ja lopputulos on se, että kettuunnut, ja siihen kettuuntumiseen kuluu turhaa energiaa ja aikaa. Lisäksi alat nähdä miehen aina vain huonommassa valossa.
Toki molempien pitäisi osallistua, toki työnjaon pitäisi olla reilu, toki miehen pitäisi tajuta oma-aloitteisesti. Mutta kun tosielämässä niin ei vain aina käy. Jos suhde tai puoliso on kuitenkin yrittämisen arvoinen, pitää löytää ne tavat, joilla arjen saa siedettäväksi. Jos mies kuitenkin tekee pyydettäessä, eikö voi sopia, että hän hoitaa tietyt hommat? Päivittäin, viikoittain?
Meillä on avioliittoa takana yli 30 vuotta. Olemme monessa asiassa vastakohtia ja mielenkiinnot kohteet poikkeavat toisistaan. Mies on erittäin kiinnostunut harrastuksistaan, lähinnä erilaisista urheilulajeista, hän metsästää ja kalastaa ja satsaa paljon aikaa, energiaa ja rahaa näihin. Minä taas olen koti-ihminen siinä mielessä että tykkään puuhastella kotona kaikenlaista, leipoa, sisustaa, lueskella ja siivota. Alussa tämä erilaisuus oli viehättävää ja ihailimme toisissamme näitä piirteitä. Vuosien saatossa taas erilaisuus alkoi kismittämään; mies ei ymmärtänyt miksen tykkää ulkoilla, patikoida yms. ja minä en ymmärtänyt miksei mies tee kotona mitään ilman pyytämistä tai komentamista. "Taistelua" käytiin useita vuosia. Jossain vaiheessa viisastuin ja tajusin, että hyvä tulee takaisin eli lopetin komentamisen (vaikka tekee tiukkaa vieläkin nähdä joka puolella tekemätöntä työtä, jota vain mieheni osaa tehdä koska itse olen poropeukalo pahimmasta päästä ellen pahin). Pikku hiljaa ja kun muutoinkin on hyvät ajat meneillään, sanon nätisti jostain asiasta "miten olisi kiva, jos tuohon seinään saisi vähän lisää maalia tms." ja tämä tepsii. Se on varmasti jonkun sortin manipulointia mutta saan mitä haluan ja kumpikin olemme tyytyväisiä.
Muitakin komporomisseja olemme tehneet joko tietoisesti tai sitten vain olemme hiotuneet molemmat sen verran, että on varaa ja halua joustaa. Nykyään patikoimme paljon yhdessä ja pyrimme viettämään aikaa kummankin intressien mukaan. Olemme molemmat suht seurallisia ja vietämme aikaamme paljon muiden pariskuntien kanssa. Aikoinaan erehdyin myös vertailemaan miestäni niihin kotiorientoituneisiin miehiin, joka on tietysti suuri virhe. Veratailu on turhaa ja usein vahingollista, eikä varmasti saa mitään hyvää aikaan.
Mieheni on siis saamaton jossain asioissa mutta toisaalta taas hyvin aktiivinen ja pitää huolta kunnostaan, josta on monessa asiassa hyötyä, ei vähiten seksipuolella. Mieheni on vahvaluonteinen ja hyvä henkinen tuki vaikkei satsaakaan aikaansa minulle tärkeisiin asioihin, sen voin tehdä minä itse. Mitään vihjailuja tai vinkkejä en harrasta vaan sanon suoraan jos on jotain sanomista.
En osaa neuvoksi muuta sanoa kuin sen, että arvosta miestäsi sellaisena kuin hän on. Ja joskus asiat voi ottaa rennomminkin ja nauttia esimerkiksi vain toisen läsnäolosta tai vaikka yhdessä television katselemisesta. Työthän eivät tekemällä lopu.Uskon, että lapsetkin viihtyvät paremmin kotona jossa on leppoisa ilmapiiri, jatkuvan komentelun ja tekemisen saarnaamisen sijasta, ainakin näin omat lapsemme ovat kokeneet (ovat jo aikuisia ja kertoneet)
Oletpa ottanut melkoisen taakan!
Mieheni ei ole koskaan ollut flegmaattinen ja halutessani olen aina saanut häneltä päätöksen mutta aikoinaan olin useita vuosia hieman kuvaamasi kaltaisessa tilanteessa.
Eipä sentään tarvinnut ryhtyä rukkaamaan vuorokausirytmiä.
Mieheni oli työnsä vuoksi paljon matkoilla ja minä olin kotona kahden, pienen lapsen kanssa.
Minä hoidin kaikki asiat. Mieheni huolehti vain tulopuolesta.
Kaiken lisäksi mieheltäni murtui nilkka mutta siitä huolimatta hän hoiti työmatkansa mutta se vähäkin mitä hän olisi voinut tehdä kotona oli estynyt tehokkaasti kolmen kuukauden ajan.
Työtilanne rauhoittui ja löysimme molemmille sopivan elämänrytmin.
En pidä itseäni guruna joka voisi ryhtyä neuvomaan tuntematonta, enkä tohtisi viisastella tutullekaan.
Viestistäsi tulee mieleen kolme asiaa. Ensiksi parisuhteen yksipuoliset roolit. Toinen asia on se, että liiallinen kiltteys piilottaa taakseen usein valtavasti kiukkua ja passiivista vastarintaa. Kolmas asia on kuuntelemisen tärkeys. Se on tärkein taito koko parisuhteessa, antaa toisen määritellä itse itsensä. Ilman sitä on vaikea pitää yllä elävää ja hyvää tunnesuhdetta puolisoon. Parisuhteen vahingollisissa roolipeleissä ominaisuudet ovat jakautuneet vastakkaisiksi, mikä tuottaa pahaa oloa molemmille.
Kenestäkään ei ole mukava kuulla toiselta, millainen on, vaan jokaisella tulisi oikeus määritellä itse itsensä. Liian kiltti ihminen ei uskalla puuttua tuollaiseen määrittelyyn, vaan hyväksyy sen. Kiltti ei uskalla ilmaista loukkaantumisen ja kiukun tunteita, mutta nuo tunteet eivät kuitenkaan mene ohi, vaan vaikuttavat parisuhteen dynamiikassa. Samoin vaikuttaa tiukka rooli vahvuudesta. Ehkäpä ajatus vahvuudesta on tärkeä sinulle syystä tai toisesta, mutta parisuhteen yksipuolisena roolina sinun herkkyytesi ja kiltteytesi (joihin tarvitsisit vastetta mieheltäsi) jäävät kohtaamatta. Kiltti ja vahvatahtoinen muodostavat parin, jossa heidän muut puolensa ja tarpeensa jäävät kohtaamatta. Roolit peittävät alleen todelliset tunteet molempien osalta.
Tällaista tuli mieleen kirjoituksestasi.
Kiitos, että olette olleet kiinnostuneita ja yrittäneet auttaa. Tilanteemme on taas rauhoittunut, eikä lapsi pääse pahemmin kärsimään. Toki lapsena aistii tiukentuneen ilmapiirin. Miehen malli voisi tietysti olla parempikin. Herkästi näitä kommentteja lueskellessa tulee puolusteleva olo. Ollaan tosiaan taitettu pitkä polku yhdessä. Yleensä yhteiselo sujuu rauhallisesti. Välillä vain alkaa tuntumaan liikaa, että olen äitinä miehelleni ja saa hermon tiukalle. Parisuhde oppaita olen plärännyt ja yritän toimia kuten niissä suositellaan. Sitä miehen kiltteyden takana piilossa olevaa raivoa ja ahdistusta pelkään. Monesti keskustelen asiasta ihan hyvässä hengessä ja minusta tuntuu tyylillä. Mieheni aina vakuuttaa, että ei mitenkään kärsi komentelustani ja on vain tyytyväinen kun ei itse ymmärrä tehdä tai saa aikaiseksi. Me olemme paljon tehneet asioita yhdessä, kiinnostukset ovat samantyyppisiä. Se hyvä piirre miehen luonteesta löytyy, että hän ei ole tippaakaan sovinistinen. Minut on opastettu sahaamaan, laatoittamaan, porakonetta käyttämään.. Moottorisahaa en saa vedettyä käyntiin. Jotain mieheni saa niistä hetkistä kun saa minua neuvoa ja näitä tilanteita välillä "järjestänkin". Monia asioita siis miehessäni arvostan ja sanonkin sen. Joskus kuulin kun ystäväni mies tokaisi ivallisesti vaimolleen, "minä ajan, että joskus päästään kotiin". Onneksi en vastaavaa en joudu kuulemaan ja pyrin, että itse en vastaavia kommentteja suustani päästä. Tämä aikuisen miehen äitiys on meillä se kesto riita, mikä tasaisin väliajoin nousee pintaan. Eikä se oikeasti toimi, että en vain sitten sano tai komenna. Olen yrittänyt ja se vasta hankalaksi menee. Kai mies jotain oppisi parissa vuodessa, mutta en taitaisi jaksaa odottaa.
Käsittelet asioita mielestäni hyvin kypsästi itseäsi mietiskellen. Ja miehelläsikin on kykyä ja halua tulla vastaan, ehkä arki vain ottaa teistä niskalenkin.
Roolitutumisesta vielä sen verran, että se on täysin luonnollista kaikissa pitempään jatkuneissa suhteissa. Roolien purkaminen on mielestäni tulemista aikuiseksi lapsuudenperheeseen, sen arvoihin ja asenteihin nähden. Ajattelen, että rooliutumisen kautta tulee näkyviin olennaisen tärkeitä asioita omasta historiasta, niin seksuaalihistoriasta kuin lapsuudenperheestäkin: sitten kun noihin asioihin kriisin, väsymisen tai muun sysäyksen kautta pääsee kiinni. On tilaisuus miettiä, mitä asioita arvostaa elämässä, puolisossa ja itsessä, mistä nämä arvot ovat tulleet. Kaikkia arvoja ei välttämättä tarkemmin ajatellen edes halua säilyttää.
Sinun väsymisesi tähän roolitukseen on viesti siitä, että asiaa pitäisi käsitellä. Silloin kun tulee tietoiseksi ottamastaan roolista (mihin sitä tarvitsee), niin roolista putoaa maski pois ja todellinen kohtaaminen tulee mahdolliseksi. Vaikka edelleen toinen on omanlaisensa, se ei enää ärsytä eikä saa passiivinen jarruttaja - ärsyyntyjä peliä (tai millä nimellä sitä kutsuukaan) käyntiin. Silloin voi tarkkailla pikemminkin omaa käytöstään kuin toisen, ja tervehdyttävästi hiukan kauempaa.
Roolipelit ovat haitallisia, mutta myös suhteen suola, sillä kiinnymme tietynlaisiin ihmisiin, koska he vastaavat tiettyihin, keskenjääneisiin kehitystehtäviimme. Tietyt tunteet, asenteet ja reaktiot ovat tyypillisiä niissä, joihin rakastumme. Ehkä tuo miehesi antisovinismi on osa sitä rentoa elämänasennetta, josta niin paljon pidät, mutta mikä on samalla haitta, kun kyse on kotitöistä. Samoin päättäväisyytesi ja draivisi on kenties sekä parasta että rasittavinta hänelle.
Terapian kautta omaa ja kumppanin käyttäytymistä oppii tarkastelemaan monipuolisista näkökulmista. Tästä on omakohtaista kokemusta minullakin. Ei pariterapia edes hirveitä maksa. Kirkon pariterapia on ihan ilmaista.