Olen tässä jo hyvän tovin pohtinut miksi olin aikanani pitkään sinkkuna ja ainoan
suhteeni (useamman vuoden) jälkeen olen sellaiseksi jäänyt. Enää en ihmettele.
Alkajaiseksi muistelin miksi ei kumppania siinä 18 paikkeilla löytynyt ja muistin
kuinka kasvatukseni ja sen myötä maailmankuvani mukaan naisia tuli aina kohdella hyvin ja olla herrasmies, avata ovea yms. Kuitenkin ensimmäisillä baarireissuilla totuus iski kuin nyrkki naamaan. Ei siellä (tai muuallakaan) kohteliaat ja asialliset miehet naisia päässeet jututtamaan taikka tanssittamaan vaan ne perseenpuristelijat ja "miehekkäät" miehet.
Luonnettaan on kuitenkin todella hankala muuttaa, joten vuodet vierivät ja monet henkiset munillepotkimiset kestäneenä tapasinkin ensimmäisen ja todennäköisesti ainoan seurustelukumppanini. Siitä se alamäki sitten alkoikin. Hän alkoi muuttamaan minua pikkuhiljaa ja siinähän ei paljon ensikertalaisella ole tietoa missä mennään. Karsittiin sitten harrastuksia ja muuta pientä mistä itse pidin (kiinnostus ei ole näihin asioihin vieläkään palannut). minusta siis koulittiin suoraan sanoen kynnysmattoa.
Näin jatkui oman aikansa ja lapsikin syntyi. Nainen sitten alkoi laihduttamaan raskauskilojaan ja sekä niitä noin kahtakymmentä, jotka hänellä oli jo seurustelun alussa. Tästä alkoi uusi vaihe. Hän alkoi saamaan paljon huomiota miehiltä ja täten päätyi pettämään oikein kunnolla. Erohan siitä tuli tietenkin ja sitten myöhemmin minusta tuli vielä lapsen yksinhuoltaja.
Nyt lapsen kanssa yksin asuessani olen tätä asiaa siis pohtinut ja tullut tulokseen, että jos minulla oli jo ennen vaikeaa löytää kumppania, niin miksi se olisi nytkään enää yhtään helpompaa. Syyt löytyvät itsestäni ja tietenkin lapsen äidillä on oma osuutensa.
Yksi olennainen syy on se että olen lyhyt (161cm), ja kyllä, se vaikuttaa todella paljon.
Lisäksi olen nykyään todella tylsä, en harrasta siis enää mitään.
Sitten vielä jonkin asteinen katkeruus naisia kohtaan.
Jälkikasvukaan, varsinkaan yksinhuoltajuus ei todellakaan auta naisen löytämisessä. (tämä on kyllä huvittavaa käytöstä naisilta. miehen lapsia ei siedetä mutta naisen kullannuppuja pitäisi rakastaa kuin omiaan tai jopa enemmän).
Sokerina pohjalla vielä mitä tulee luettua näitä juttuja näillä keskustelupalstoilla ja yms tutkimukset.
Näillä puheilla ja pohdinnoilla en siis ihmettele etteivät naiset kiinnostu, sen verran on luonnevikaa ja katkeruutta päässyt kertymään.
Tarinan opetus: katso ensin peiliin ja mieti mikä sinussa edes voisi kiinnostaa muita ihmisiä...
SE VIKA SAATTAAKIN OLLA SINUSSA ITSESSÄSI.
suhteeni (useamman vuoden) jälkeen olen sellaiseksi jäänyt. Enää en ihmettele.
Alkajaiseksi muistelin miksi ei kumppania siinä 18 paikkeilla löytynyt ja muistin
kuinka kasvatukseni ja sen myötä maailmankuvani mukaan naisia tuli aina kohdella hyvin ja olla herrasmies, avata ovea yms. Kuitenkin ensimmäisillä baarireissuilla totuus iski kuin nyrkki naamaan. Ei siellä (tai muuallakaan) kohteliaat ja asialliset miehet naisia päässeet jututtamaan taikka tanssittamaan vaan ne perseenpuristelijat ja "miehekkäät" miehet.
Luonnettaan on kuitenkin todella hankala muuttaa, joten vuodet vierivät ja monet henkiset munillepotkimiset kestäneenä tapasinkin ensimmäisen ja todennäköisesti ainoan seurustelukumppanini. Siitä se alamäki sitten alkoikin. Hän alkoi muuttamaan minua pikkuhiljaa ja siinähän ei paljon ensikertalaisella ole tietoa missä mennään. Karsittiin sitten harrastuksia ja muuta pientä mistä itse pidin (kiinnostus ei ole näihin asioihin vieläkään palannut). minusta siis koulittiin suoraan sanoen kynnysmattoa.
Näin jatkui oman aikansa ja lapsikin syntyi. Nainen sitten alkoi laihduttamaan raskauskilojaan ja sekä niitä noin kahtakymmentä, jotka hänellä oli jo seurustelun alussa. Tästä alkoi uusi vaihe. Hän alkoi saamaan paljon huomiota miehiltä ja täten päätyi pettämään oikein kunnolla. Erohan siitä tuli tietenkin ja sitten myöhemmin minusta tuli vielä lapsen yksinhuoltaja.
Nyt lapsen kanssa yksin asuessani olen tätä asiaa siis pohtinut ja tullut tulokseen, että jos minulla oli jo ennen vaikeaa löytää kumppania, niin miksi se olisi nytkään enää yhtään helpompaa. Syyt löytyvät itsestäni ja tietenkin lapsen äidillä on oma osuutensa.
Yksi olennainen syy on se että olen lyhyt (161cm), ja kyllä, se vaikuttaa todella paljon.
Lisäksi olen nykyään todella tylsä, en harrasta siis enää mitään.
Sitten vielä jonkin asteinen katkeruus naisia kohtaan.
Jälkikasvukaan, varsinkaan yksinhuoltajuus ei todellakaan auta naisen löytämisessä. (tämä on kyllä huvittavaa käytöstä naisilta. miehen lapsia ei siedetä mutta naisen kullannuppuja pitäisi rakastaa kuin omiaan tai jopa enemmän).
Sokerina pohjalla vielä mitä tulee luettua näitä juttuja näillä keskustelupalstoilla ja yms tutkimukset.
Näillä puheilla ja pohdinnoilla en siis ihmettele etteivät naiset kiinnostu, sen verran on luonnevikaa ja katkeruutta päässyt kertymään.
Tarinan opetus: katso ensin peiliin ja mieti mikä sinussa edes voisi kiinnostaa muita ihmisiä...
SE VIKA SAATTAAKIN OLLA SINUSSA ITSESSÄSI.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä minusta tuntuu että vika on sukupuolessa. Jos olisit lyhyehkö mutta normaalipainoinen nainen jolla lapsi ei silti olisi kovnkaan vaikea löytää seuraa, tarvitsisi vain hymyillä.