Olen 29-vuotias nainen ja poikaystäväni on nelisen vuotta minua vanhempi. Olemme seurustelleet nyt vuoden verran.
Asumme erillämme, välimatkaa on parikymmentä kilometriä. Minua vaivaa välillä se, että minun oman tilan tarpeeni on niin paljon suurempi kuin poikaystäväni. Meillä on myös yhteinen työpaikka, tosin emme työskentele aina samoja aikoja emmekä välttämättä tapaa siellä päivittäin. Minulla on hyviä ystäviä noin 5-6 kappaletta joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, tosin samassa kaupungissa nämä kaikki eivät asu. Tapaan keskimäärin 1 kaverin viikossa. Poikaystäväni kanssa olemme yhdessä 3-4 päivänä viikossa, joista yövymme toistemme luona melkein aina.
Hänellä ei ole montaakaan ystävää, hän on melko ujo ja toisaalta omaa terveelliset elämäntavat, toisin kuin hänen lapsuudestaan tutut ystävät, jotka juhlivat alkoholin kera joka viikonloppu, usein myös viikolla. Joten luonnollisesti hän ei kauhean usein jaksa heidän kanssaan viettää aikaa.
Minulla on ehkä muutenkin enemmän ns henkilökohtaisia intohimoja; monta urheiluharrastusta joista pidän, taiteet jne.. olen kiinnostunut monista asioista. Haluan jatkokouluttautua. Emme kumpikaan pidä tämän hetkisistä työpaikoistamme, mutta hän ei ole aikeissa mennä koskaan kouluun, minä taas haluan ehdottomasti opiskella, koska en näe itselleni muuten mitään tulevaisuutta työelämässä.
Tässä siis hieman taustaa.
Pelkoni ovat seuraavat:
- Poikaystäväni nojaa liikaa minuun, jotta tuntisi elämänsä "täydeksi". Tukahdetuksi tulemisen pelko.
- En "osaa" koskaan muuttaa yhteen hänen kanssaan.
Olen intorvertti, ja vaikka poikaystävässäni on hitunen sen suuntaisia piirteitä, en sanoisi häntä sellaiseksi. Hän jaksaa ihmisten seuraa pidempään kuin minä. Tarvitsen paljon omaa aikaa, ja tästä on muutaman kerran tullutkin eripuraa. Hän loukkaantuu tästä, ja ajattelee, etten osaa relata hänen seurassaan tai että koen että jotain puuttuu suhteestamme.
Toivoisin, että hän löytäisi myös niitä omia henkilökohtaisia intohimojaan, eikä nojaisi onnellisuudentunnettaan siihen että löytäisi sen jollain tasolla itsensä ulkopuolelta.
Tiedän, että hän olisi valmis muuttamaan yhteen varmaan aika piankin. Itse rakastan omaa asuntoani ja omaa tilaani. Ajatus yhteenmuuttamisesta ahdistaa. Oman tilan tarpeeni on suuri, ja mietin, että onko tämä jotain alitajuista sitoutumiskammoa tai etten ole "oikean ihmisen kanssa" tms?
Haluaisin kuulla näistä asioista mielipiteitä, koska olen hieman hukassa omien ajatusteni kanssa. Ulkoset paineet ovat joskus kovat, ja nyt jo olen saanut paljon uteluja siitä, milloin suhde vakiintuu esim yhteenmuuttoon, lapsiin jne jne... Onneksi lapsien teon suhteen olemme samalla linjalla, emme halua niitä.
Kerrottakoon nyt vielä loppuun, että rakastan poikaystävääni todella paljon. Hän on kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä toivoa; rakastava, hellä, herkkä, miehekäs, terveellinen jne. Meillä on yhteiselo sujunut melko saumattomasti ja suurempia riitoja ei ole ollut. Hän on minulle kolmas seurustelusuhteeni ja minä hänelle ensimmäinen.
Mielipiteitä, kommentteja, tarinoita suhteistanne?
Asumme erillämme, välimatkaa on parikymmentä kilometriä. Minua vaivaa välillä se, että minun oman tilan tarpeeni on niin paljon suurempi kuin poikaystäväni. Meillä on myös yhteinen työpaikka, tosin emme työskentele aina samoja aikoja emmekä välttämättä tapaa siellä päivittäin. Minulla on hyviä ystäviä noin 5-6 kappaletta joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, tosin samassa kaupungissa nämä kaikki eivät asu. Tapaan keskimäärin 1 kaverin viikossa. Poikaystäväni kanssa olemme yhdessä 3-4 päivänä viikossa, joista yövymme toistemme luona melkein aina.
Hänellä ei ole montaakaan ystävää, hän on melko ujo ja toisaalta omaa terveelliset elämäntavat, toisin kuin hänen lapsuudestaan tutut ystävät, jotka juhlivat alkoholin kera joka viikonloppu, usein myös viikolla. Joten luonnollisesti hän ei kauhean usein jaksa heidän kanssaan viettää aikaa.
Minulla on ehkä muutenkin enemmän ns henkilökohtaisia intohimoja; monta urheiluharrastusta joista pidän, taiteet jne.. olen kiinnostunut monista asioista. Haluan jatkokouluttautua. Emme kumpikaan pidä tämän hetkisistä työpaikoistamme, mutta hän ei ole aikeissa mennä koskaan kouluun, minä taas haluan ehdottomasti opiskella, koska en näe itselleni muuten mitään tulevaisuutta työelämässä.
Tässä siis hieman taustaa.
Pelkoni ovat seuraavat:
- Poikaystäväni nojaa liikaa minuun, jotta tuntisi elämänsä "täydeksi". Tukahdetuksi tulemisen pelko.
- En "osaa" koskaan muuttaa yhteen hänen kanssaan.
Olen intorvertti, ja vaikka poikaystävässäni on hitunen sen suuntaisia piirteitä, en sanoisi häntä sellaiseksi. Hän jaksaa ihmisten seuraa pidempään kuin minä. Tarvitsen paljon omaa aikaa, ja tästä on muutaman kerran tullutkin eripuraa. Hän loukkaantuu tästä, ja ajattelee, etten osaa relata hänen seurassaan tai että koen että jotain puuttuu suhteestamme.
Toivoisin, että hän löytäisi myös niitä omia henkilökohtaisia intohimojaan, eikä nojaisi onnellisuudentunnettaan siihen että löytäisi sen jollain tasolla itsensä ulkopuolelta.
Tiedän, että hän olisi valmis muuttamaan yhteen varmaan aika piankin. Itse rakastan omaa asuntoani ja omaa tilaani. Ajatus yhteenmuuttamisesta ahdistaa. Oman tilan tarpeeni on suuri, ja mietin, että onko tämä jotain alitajuista sitoutumiskammoa tai etten ole "oikean ihmisen kanssa" tms?
Haluaisin kuulla näistä asioista mielipiteitä, koska olen hieman hukassa omien ajatusteni kanssa. Ulkoset paineet ovat joskus kovat, ja nyt jo olen saanut paljon uteluja siitä, milloin suhde vakiintuu esim yhteenmuuttoon, lapsiin jne jne... Onneksi lapsien teon suhteen olemme samalla linjalla, emme halua niitä.
Kerrottakoon nyt vielä loppuun, että rakastan poikaystävääni todella paljon. Hän on kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä toivoa; rakastava, hellä, herkkä, miehekäs, terveellinen jne. Meillä on yhteiselo sujunut melko saumattomasti ja suurempia riitoja ei ole ollut. Hän on minulle kolmas seurustelusuhteeni ja minä hänelle ensimmäinen.
Mielipiteitä, kommentteja, tarinoita suhteistanne?
Vastaukset 36
Vanhimmat
Sulla on joku pelko, että sinun identiteetin/yksityisyyden rajat hämärtyy jos vietät toisen ihmisen kanssa liikaa aikaa. Toisaalta kun kerroit että olet hukassa ajatusten kanssa niin juuri tuossa läheisyydessä on se paradoksi; se tuo ihmisen itsetietoiseksi itsestään; tunteet, ajatukset, pelot ja tuntemukset. Pystytkö siis olemaan miehesi vieressä lähekkäin?
Myös kun viettää aikaa toisen kans niin molemmat puoliskot alkavat projisoida omia tunteita ja lapsuuden kodissa saatuja käyttäytymismalleja siihen suhteeseen, jolloin omat tarkoitusperät ikäänkuin hukkuu siihen kaikkeen muuhun.
Jos tuo pelko alkaa kunnolla haitata elämääsi niin suosittelen, että hakeudut terapeutille ja kerrot ongelmistasi.
Samankaltainen tarinani: Ennen olimme poikaystävän kanssa myös 3-4 kertaa viikossa yhdessä. Minun tavoitteeni selkiytyivät aikaa sitten, ja tajusin etten pääse elämässä eteenpäin muulla tavoin, vaan ryhdyin kouluttautumaan..Työn merkeissä tapasimme aikoinaan. Tilanpuute minullakin on vaivannut. Poikaystävä on tyytyväinen nykytilanteeseensa, työhönsä, eikä halua mitään muuta, kuin olla yhdessä ja pitää kädestä kiinni. Hän auttaa minua kaikessa ja sanoo kuinka rakastaa, jopa liikaakin tuntuu tekevän tikusta asiaa että pääsisi auttamaan.
minun mielestäni hän tuntui "sielukumppanilta" heti alusta asti että ei ole rakkaudesta kyse, vaan oman tilan tarpeen eroavuudesta.
Ongelmana suhteessamme koen että joudun jättämään paljon asioita elämästä pois, muunmuassa miespuoliset opiskelututtavat ja ystävät, joista olisi kuitenkin paljon hyötyäkin minulle. poikaystävä haluaa että olemme käsikädessä ja hän on mustasukkainen kaikesta ja kaikista kenenkanssa aikaani vietän. hän kuuntelee jännittyneenä puheluitani "onko se joku mies"
Riitojen ja niitä seuranneiden myös rakentavien keskustelujen myötä sain taisteltua itselleni rauhan työskennellä opintojeni parissa, sekä hoitaa ammatti- ja ihmissuhteitani omalla tavallani ilman poikaystävän roikkumista käsipuolessa omistajan elkein. Lisäksi sain enemmän omaa aikaa, ja vapautta, mutta jokin ei vieläkään täsmää.
Hän ikäänkun "odottaa" minun oveni takana kuvainnollisesti, jos saan hetkenkin hengähdysaikaa opinnoilta tai töiltäni, hän on odottamassa että vietänkin sen ajan hänen kanssa. Tottakai haluan myöskin viettää hänen kanssaan aikaa ja varsinkin suhteen alussa rakastuneena tulin antaneeksi paljon periksi ihan omasta tahdostani, ja jonkinverran opintoni kärsivät siitä.
lainaus "Toivoisin, että hän löytäisi myös niitä omia henkilökohtaisia intohimojaan, eikä nojaisi onnellisuudentunnettaan siihen että löytäisi sen jollain tasolla itsensä ulkopuolelta."
Minulla on tämä sama haave poikaystävästäni. Hän tuntuu olevan täysin riippuvainen onnellisuuden ja elämänlaatunsa suhteen minun tekemisistäni ja kuinka paljon olen hänen kanssaan kulloinkin.
Hän sanoo että vain minun lähelläni haluaa olla, joten miksi emme muuttaisi yhteen.
Kieltäydyin, koska tiedän myös omalla kohdallani, etten tule koskaan pystymään elämään samaa asuntoa hänen kanssaan.
Olen niinikään pohtinut samaa, että onko kyseessä vain väärä suhde, vai olenko peruuttamattomasti jäänyt parisuhde-nimisen instituution ulkopuolelle tässä elämässä. Vai tarvitaanko sitä edes mihinkään?
Olen kyseenalaistanut tämän suhteen myötä paljon niitä entisiä myös omia kuvitelmiani parisuhteen kulusta,. Kun kuvittelen hänet tänne minun asuntooni ominen vaatteineen ja kamoineen, hengittämään ja olemaan 7 päivänä viikossa, meinaa henki salpautua suoraan sanoen.
Hän harrastaa jotain pienimuotoista, mutta ne harrastukset hän on heti valmis unohtamaan jos minulta tulee wats up viesti.
Joskus hän kysyy "mitä teet tänään" ja jos sanon että en mitään, haluan nukkua hyvin yöunet ja ei nähdä, hän sitten myöhemmin ilmoittaa olleensa jossan. Minun pitää olla lujana, koska monesti on käynyt ilmi että hän tekemisen puutetta valittaa minulle sekä ikävää "halipulaa" mutta sitten selviääkin, että hänellä olisi ollut menoa mutta on päättänyt jättää menemättä, kun pääsi olemaan minun kanssani.Hän ei kerro että olisi kaverien kanssa tennismatsi tai mökkireissu, vaan sanoo minulle vain e ttä kun ei ole mitään tekemistä. Koska tietää, että jos kuulisin että hänellä on jotain tekemistä, sanoisin että mene ihmeessä, ja hyödyntäisin hänen poissaolonsa omaan käyttöön.
Pelkään että jos suostun oman elämäni kustannuksella hänen "nukekseen" jolla hän leikkii mieluiten, niin hän vielä enemmän jättää omat muut kiinnostuksen kohteensa hankkimatta ja ylläpitämättä.
Kyse ei ole rakkauden puutteesta, mutta koen ajoittain että rakkauteni on vähenemässä kun olen niin lujassa ristipaineessa suhteen takia, joudun taistelemaan omasta tilasta..puhumattakaan että muita ihmissuhteitakin pitäisi hoitaa. Poikaystävä aina ymmärtää kun otetaan asia puheeksi, mutta taas menee jonkinaikaa ja hän on löytää jonkun uuden toisenlaisen tavan, millä tälläkertaa ryhtyy työntämään jalkaa ovenväliin ja olemaan esim huolissaan, mustasukkainen, vihainen kun en huomioi yms. tai vaan menee masentuneeksi"
Tämän kaiken takana näen kyllä hänen tuskansa, sekä myös rakkauden aitouden, mutta tilanne on täysin ratkaisematta.
Jos mies on hyvä ja rakastaa sinua,ei rahaongelmia älä päästä käsistäsi.Toisaalta voi olla et ei ymmärrä sinua.Tyhmä? Mutta siltikin,on harvinaista löytää mies joka haluaa kiehnätä ja tehdä juttuja omansa kanssa.Se voisi olla kivaakin.
Omasta tilanteesta vielä senverran, että suurin osa naisista raapaisisi tuon miehen kynsiinsä, jos kuulisi miten hyvä ja rakastava, ainakin noin teoriassa.
Poikkeuksetta jokainen mies puolestaan esimerkiksi isäni ja veljeni ja ystävät ovat sitämieltä kerrottuani lyhyesti jotain suhteen tilasta, että minulla on se sitoutumiskammo, ja minun pitäisi mennä hoitoon ja harkita että löydänkö enää koskaan hyvää miestä, ja onko päässäni jotain vikaa, jopa terapian tarpeesta olen kuullut puhuttavan, kuten tuo eka kommentti oli jo.
Sitten naisten puolelta kuuluu näin että "Herran jumala. Etkö sinä ole nähnyt viikkoon sinun poikaystävääsi. Minä jättäisin miehen jos tekisi minulle noin, kauankohan poikaystäväsi katselee tuollaista. Varo ettei jätä sinua. "
Jokainen nainen tuntuu haaveilevan siitä että miehellä ei ole muuta elämää kuin nainen..no sopii kokeilaa millaista se on. Jos sattuu sellainen löytymään.
Ja sekin on ihmeellistä, että pitäisi olla sen takia miehen kanssa jatkuvasti, että kun se on niin harvinaista mieheltä.
Pitäisi olla valmis myymään sielunsa ja luopumaan ne omat tekemiset, jos sillä saa hyvän miehen haaviin kerran. Mä en ole ihan sitä mieltä, että ihmissuhteiden pitäisi olla sellaista laskelmoivaa kaupankäyntiä, että ollaanpa nyt tän miehen kanssa kun kerrankin on joku mies ja hyvä tilaisuus saad sitä mitä naisten kuuluu haluta.
eihän tuo sinun asenne kerro kuin susta itsestäs ja elämänvaiheestas.kevytsuhde tai suhde jossa nähdään harvakseen..onko syy omissa ongelmissa,peloissa,väärä kumppani..mutta sä hukkaat toisen aikaa jos et ikinä halua enempää,eihän noin perheenäkään voi elää.kukaan ei tuomitse,mutta keyään ei kiinnosta.mielipide nyt vain on että jotain onkelmaa on.
eihän tuo sinun asenne kerro kuin susta itsestäs ja elämänvaiheestas.kevytsuhde tai suhde jossa nähdään harvakseen..onko syy omissa ongelmissa,peloissa,väärä kumppani..mutta sä hukkaat toisen aikaa jos et ikinä halua enempää,eihän noin perheenäkään voi elää.kukaan ei tuomitse,mutta ketään ei kiinnosta.mielipide nyt vain on että jotain onkelmaa on.
Hyviä kirjotuksia, ja mukavaa huomata että täältä löytyy asiallista pohdintaa.
Oma tilanne myös herättää kysymyksiä; mikä on se "normaali"? Kuka on keksinyt, että normaalissa parisuhteessa asutaan yhdessä, nukutaan samassa sängyssä, vietetään x aikaa yhdessä, tehdään lapsia jne? Mitä jos minä olenkin sellainen ihminen, joka tarvitsee vain enemmän tilaa?
Setä Toivo sanoi, että kumpikin tuo parisuhteeseen oman menneisyytensä, lapsuudenkodista tulleet haavat jne. Se on aivan totta. Ehkä tässä nyt joutuisi käsittelemään jotain, mitä ei ole itse vielä tiedostanut. Toisaalta ei tässä voi todeta, että olisi itsensä kanssa ylitsepääsemätön ongelma, jos ei tiedosta sen olemassaoloa.
Mies on tunneälykäs, joten asioista pystyy kyllä keskustelemaan, ja olen iloinen ettei ole mustasukkainen. Tiedostan ainakin sen, että tämä suhde on itselle testi myös uskalluksesta vetää ne omat rajat ja käsitellä siinä samassa hylätyksi tulemisen pelkoa, mikä tulee sillä hetkellä, kun pitää uskaltaa sanoa toiselle, että tarvitsee sitä omaa tilaa.
Yhdessäoloaikamme on mielestäni intensiivisempää kuin ehkä keskimääräisesti pariskunnilla. Käymme liikkumassa luonnossa, olemme lähekkäin, joskus harvoin katselemme telkkaria. Voisi melkein sanoa, että jotkut pariskunnat saaattavat yhdessä asuessaan jopa viettää vähemmän aikaa yhdessä.
Nimimerkki Ratkaisematon. Tekstisi kuulostaa hyvin tutulta, voisiko sinulle kirjoittaa spostia?
Voisi melkein, mutta minulla ei ole tällähetkellä anonyymiä osoitetta jonka voisin laittaa. Pitää katsoa myöhemmin.
Minäkin olen miettinyt mitä traumoja minulla on lapsuudesta. Ja tuota myös, että hylkäämisen pelossa monesti on vaikea sanoa ei. ennen olin suhteessa sellainen, teininä, etten tiennyt edes mitä ei- tarkoittaa. Traumat eivät varmasti kesken lopu, mutta uskon että en pysty silti muuttumaan kovin paljoa, vaikka terapia voisi selkeyttää tunnesolmuja..Uskon että kiltteyteni onkin tämän suhteen suuri tekijä, mutta myös mies on kiltti, eli kärsiikö hän osittain siitä, että uhrautuu. Ehkä ilman minua hän löytäisi mitä elämältä haluaa, ja voisimme vuosienpäästä tavata ja yhdistää elämät vasta sitten, kun tietää mitä haluaa. On epäterve asetelma, että toinen elää tasaista elämää, ja toinen jännittävää murrosta jossa valitaan uusi ala tai kouluttaudutaan. osa niistä aiheutuu itsestänikin, jos minulle olisi helppoa häätää poikaystävä aina tiehensä kun haluan, niin mitään ongelmaahan ei olisi. Kaikuisi kuuroille korville hänen vetoomuksensa. Olen yrittänyt hyvittää poikaystävälle poissaolojani antamalla ekstrahuomiota, lopulta tämä on alkanut tuntua tervanjuonnilta.
Ja hylkäämisen pelkonikin on tavallaan toteutunut, koska mies selkeästi alkaa osoittaa tiettyjä merkkejä, haluaa jopa erota. Mutta en ota sitä henkilökohtaisesti, ymmärrän kun luen parisuhde noita väestöliiton sivujen "parisuhdeoppaita" niin siellä sanotaan että molempien pitää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, tehdä kompromisseja ja niin edelleen. Nythän tilanne on se, että elän täysin omilla ehdoillani. Kompromissihan olisi se yhteenmuutto, ja sitä ei tule tapahtumaan. Hänen mustasukkaisuutensa ei ilmene perinteisellä tavalla, vaan enemmän näen hänen mielialoistaan, ja siitä tunnelmasta joka tulee kun puhelimeni pirahtaa. Hän on silminnähden utelias. ehkä minun virheeni on se, että aistin liian herkästi hänen mielialat.
Hän etsii niitä merkkejä, että mikä ulkoinen syy voisi vaikuttaa siihen, kun olen entisestään vähentänyt yhdessäoloa.
Tästä on tulossa pian farssi. Mutta uskon että toimin oikein kun pidän kiinni elämästäni, olen aiemmassa elämässä nähnyt seuraukset mitä tulee kun jättää omat tekemiset sikseen, ja juoksee kangastuksen perässä. Toinen voi silti tulla toisiin ajatuksiin: Verrataan vaikapa nainen joka jää kotiäidiksi, ja sitten jos se ei ole täysin oma valitna vaan mies on suostutellut, niin mitä tapahtuu kun mies haluaakin erota lasten kasvettua. nainen on "turhaan" uhrannut uransa siksi, että jonain päivänä voisi nauttia yhdessä eläkepäivistä miehensä kanssa..eläke jää pieneksi , rakkauskin lensi ikkunasta, ja siinä sitä ollaan. Jos tiet vievät erilleen niin sitten vievät. Jos päätän uhrautua miltään osin, pitää minun olla varma että se on varmasti oma valinta, enkä tee sitä kenenäään mieliksi. On kurja olla vanhana sellainen, joka syyttää toisia ihmisiä omista valinnoistaan.
Oletko Jousimies? Meillä jouskareilla on suuri oman tilan ja reviirin tarve. Se tuottaa joskus parisuhteessa ongelmia, onnekseni nykyinen puolisoni ymmärtää tarpeeni tässä.
Oletko Jousimies? Meillä jouskareilla on suuri oman tilan ja reviirin tarve. Se tuottaa joskus parisuhteessa ongelmia, onnekseni nykyinen puolisoni ymmärtää tarpeeni tässä.
Pelko pois, kohta se suhun kyllästyy ja etsii uuden naisen joka tykkää asua yhdessä ja nukkua samassa huoneessa. Sitten sulle jää tilaa tarpeeksi.
Tietenkin on ikävää, että jo vuoden seurustelun jälkeen olet muuttamassa poikaystävääsi mieleiseksi. Onnistuneen parisuhteen edellytys on se, että hyväksyy toisen sellaisena kuin on. Varmasti sinussakin on piirteitä, jotka ärsyttävät poikaystävääsi. Ainoa keino on muuttaa omaa asennetta ja ajatusmaailmaa, mitä sinullekin suosittelen, mikäli aiotte parisuhdettanne jatkaa.
Ainakin kannattaa vielä jutella ja seurustella, myös tuon tilan tarpeen ja omien menojen lisäksi raha-asioista, ja siitä, tähdätäänkö yhteenmuutolla avioliittoon tai lapsiin. Ne ovat yleisimmät pettymysten ja riidan aiheet ja juuri siksi, että nyt kaikki kysyy miksi. Siksi, että kun asioita ei sovita etukäteen lainkaan vaan muutetaan vaan yhteen, niin huonosti käy. Tuosta tilantarpeesta on myös henk.koht kokemusta ja se todellakin kannattaa sopia etukäteen: meillä se johti eroon, koska toinen ei enää käsittänyt kun asuttiin jo yhdessä, ja minä luulin tottuvani, mutta ahdistuin niin paljon että koin että joudun luopumaan itsestäni. Koin siis sen jo identiteettiuhkaksi ja vituiksikhan se meni, kun minä en voi muuksi muuttua ja toinen ei antanut tilaa. No, ei se pelkästään siitä kiinni ollut, me myös tunsimme liian huonosti, emme olleet sopineet raha-asioita ja kas kummaa, se roikkuja oli niin itsekeskeinen. Minä ajattelin häntä ensin ja hän ajatteli itseään ensin, joten harvoin meni ihan tasan :)
Mutta tuo ON iso asia ja se voi kärjistää pikkuasioita. Jutelkaa, ja tutustukaa toisiinne paremmin. Jos ette saa asioita vuodessa tuosta vielä sovittua, tuskin tulette saamaan. 2 vuotta on hyvä aika katsoa, vuodessa vasta karisee vaaleanpunaiset rillit.
Joten hänen on varmasti vaikea ymmärtää sinun itsenäisyyden tarvettasi, yritä avata sitä hänelle ja muista, että hän on aivan erilainen. Hän ei siis helpolla osaa olla empaattinen, ja yhtä vaikeaa sinun näyttää olevan tajuta häntä. Toivot että hän löytää omia intohimojaan: etkö ymmärrä ettei hän ehkä kaipaa niitä? Myös sinä roikut ideassa että hän jotenkin olisikin samanlainen kuin sinä, erilainen kun nyt on tms. joten mietipäs sitä ideaa. Myös sinä saatat roikkua, vaikka hän tekee sitä konkreettisemmin.
Et sinä voi pakottaa häntä etsimään jotain mitä hän ei tarvitse. Se on SINUN tarpeesi eikä hänen. Miettikää siis tätä, mitä se tarkoittaa olla kahtena erillisenä ihmisenä yhdessä, jakaa elämä ja rakkaus, mutta pitää oma identiteetti ja itse. Jos sinä et erota mikä on sinun tarpeesi ja mikä hänen, eikä hän erota omaa tarvettaan sinun kääntämisestä omaan muottiinsa, teille käy huonosti. Teidän molempien pitää oppia se, että te voitte jakaa elämänne, mutta te ette ole mitään siamilaisia kaksosia!
Te voitte jakaa ainoastaan ERILAISET elämänne, missä teillä on molemmilla lopulta omat juttunne, muut pitää sopia ja sovittelemista se aina vaatiikin.
Ei teidän suhteessanne tai teissä kummassakaan mitään ylitsepääsemätöntä ole (kun rakastattekin ja olette jo hyvässä vauhdissa!), eikä tuohon vaikuta seurustelusuhteiden määrä: tuollaiset asiat on korkeiden erotilastojen takana. Ollaan erilaisia, muttei sovita, ei puhuta asioista etukäteen, luullaan toisen olevan jotain mitä hän ei ole, ei suhtauduta realistisesti jne. jne. Ja kaikki vakuuttaa miten nää on itsestään selviä eikä edes eronneet tietenkään koskaan ole OMAA syytään eronneet. Mutta kyllä ne vaan on. Kyllä se meilläkin oli ihan yhtä paljon minun vikaani. Olin jo alussa ahdistunut, mutten kuunnellut itseäni. Olisi pitänyt keskustella eikä huumailla, mutta minä vaan huumailin, kun olin rakastunut rakkauteen. Mietin asioita vaan sen kannalta että haluan asua yhdessä ja oli romanttinen haave perheestä, enkä siltä kannalta onko se nyt tässä ja oikein.
Oli se ihan hyvä kokemus, mutta lopulta jätti jälkensä myös pahassa. Toisaalta opin paljon.
Opin myös sen, ihan konkreettisesti, enkä vaan teoriassa, että toinen tosiaankin pitää hyväksyä sellaisenaan. Moni hokee sitä tajuamatta. Itsekin tein niin ennen tuota liittoa. Samaa virhettä sinäkin nyt teet: et hyväksy poikaystäväsi erilaisuutta.
Eikä hän ilmeisesti sinun, kun suuttuu kun haluat tilaa.
Meillä oli virheenä myös se, ettemme kuunnelleet. Yritin puhua asioista ja kerroin miljoona kertaa, mutta en koe että koskaan sain "tulosta". Viimeinen epätoivoinen tekoni oli laittaa aikaraja, mutta miehelläni oli taktiikkana se, että kun hän sanoo joo, joo, ja unohtaa koko asian, minä annan periksi.
Minä hakkasin päätäni seinään taas. Olisin alunperinkin voinut kuunnella paremmin ja uskoa kuulemaani. Olla realistisempi, katsoa vähän paremmin kuka se toinen on jne. Joo, mutta jos kumpikaan ei kuuntele ja elää vaan omassa haavemaailmassaan, kolahtaa se kova todellisuus sitten yleensä eron muodossa. Jotkut pääsee yli siitäkin, mutta me emme päässeet.
Puhukaa, tutustukaa vielä lisää, pohtikaa jo etukäteen kompromissia, hyväksykää tietoisesti toisenne paremmin omana, erillisenä itsenä (myös sinä), myöntäkää omat epätäydellisyytenne, ja kuunnelkaa, kuunnelkaa, kuunnelkaa.
Rakkaus ei ihan yksin riitä, vaikka pitkälle viekin. Toivottavasti saatte asiat soviteltua, kyllä se mahdollista on. Rakastakaa ja tulkaa onnellisiksi :)
"Ollaan erilaisia, muttei sovita, ei puhuta asioista etukäteen, luullaan toisen olevan jotain mitä hän ei ole, ei suhtauduta realistisesti jne. jne. Ja kaikki vakuuttaa miten nää on itsestään selviä eikä edes eronneet tietenkään koskaan ole OMAA syytään eronneet. Mutta kyllä ne vaan on. Kyllä se meilläkin oli ihan yhtä paljon minun vikaani. Olin jo alussa ahdistunut, mutten kuunnellut itseäni. "
parisuhdehan sen monesti opettaa, ketä loppujen lopuksi ollaan. Ei mullakaan ollut suhteen alussa mitään havaintoa, että voisin olla tällainen etten pysty muuttamaan yhteen yms..Vaikea sitä on kertoa asioita, joita oppii vasta suhteen aikana, ja joihin se toinenkin vaikuttaa
Mun mielestä puhuminen on jonkinverran yliarvostettua, siinä on se vaara että kun on 14 kertaa sanonut toiselle samat asiat, niin sitä rupee olettaan että hän tietää ne nyt jo. Mutta sitten kun ei tiedäkkään, tulee tunne että toinen on talikko:)
Ei lisää kunnioitusta parisuhteessa. Mun mielestä jotkut asiat saisi olla enemmänkin ilmoitusluontoisia, kuin keskustelun paikka.
Mua vedätetään nimenomaan keskustelujen avulla,että jokaista tekemistä tai keikkaa kohti, joudun keskustelemaan siitä asiasta ennen ja jälkeen niin että periaatteesse 1 päivän kestävä jokin keikka onkin venynyt 3 päiväseksi, kun pitää ottaa huomioon se kuinka siitä pitää keskustella.
Suhteen alussa kyllä sanoin että tällainen olen, ota tai jätä, mutta ei hän silti kait ymmärtänyt mihin ryhtyi, samoin kun minä pidin häntä itsenäisempänä kuin hän olikaan, koska vaikutti silloin nii menevältä.
Hyviä pointteja ja kommentteja.
Selvää on, ettei toista ihmistä opi vielä vuodessa tuntemaan läpikotaisin, jos oppii koskaan? Oppiihan sitä itsestäkin uusia asioita koko ajan.
Kommunikaatiomme toimii mielestäni ihan hyvin. Olemme kyllä puhuneet monista asioista ja mikään aihe ei jää käsittelemättä sen takia, ettei siitä ole miellyttävä puhua. Raha-asioista on puhuttu jne, ja kyllä ne vaaleanpunaiset rillitkin on jo aika hyvin muuttuneet ihan normaaleiksi rilleiksi. Työmme kautta olemme myös astuneet arkeen ehkä hieman aikaisemmin kuin moni muu pari olisi.
En tiedä, miksi ajatellaan, että haluaisin muuttaa poikaystävääni. Kyse ei mieleästäni ole siitä, vaan toiveesta, että hän löytäisi omia intohimojaan elämäänsä. Kuka voi kiistää niiden tärkeyden? Onnellisuus koostuu pienistä asioista, ja jotta voi olla onnellinen, sitä ei voi suoraan hakea kestään muusta, vaan se on suuri kasa pieniä asioita. Jos ihminen ei koe täyttymyksen ja onnellisuuden tunteita oman henkilökohtaisen elämänsä kautta, voiko sellaisen löytämistä laittaa toisen ihmisen harteille? Kukaan ei halua olla toisen ihmisen korjaaja, vaikka hyvässä parisuhteessa haavat saavatkin salvaa. Ainakin omasta mielestä se on viehättävää, että ihmisellä on omia henkilökohtaisia asioita, joita tehdessä hän kokee täyttymystä ja joihin hän voi keskittyä aika ajoin.
Muuten olen täysin tyytyväinen rakkaaseeni, ja tiedostan millainen aarre hän on. Hän ei suoranaisesti tule vihaiseksi tästä oman tilan tarpeestani. On alkanut ymmärtämään sitä jo paremmin verrattuna siihen, mitä se oli aiemmin. Ja todellakin tiedän, etten ole itsekään täydellinen. Pariuhde on mielestäni parhaimmillaan juurikin yhdessä kasvamista, mutta vierekkäin, kuin kaksi puuta jotka saavat tukea toisistaa.
"En tiedä, miksi ajatellaan, että haluaisin muuttaa poikaystävääni. Kyse ei mieleästäni ole siitä, vaan toiveesta, että hän löytäisi omia intohimojaan elämäänsä. "
Tiedätkö mä olen saanut kuulla ihan samaa, että en hyväksy toista sellaisena kuin on, poikaystävä ei vain tarvitse mitää muita harrastuksia. jos hänellä ei mikään kerran kiinnosta, niin olisi väärin että en ole tyytyväinen vaan yritän muuttaa häntä. No muuttamista olisi kai se, että käskee hänelle mitä pitää tehdä vapaa-ajalla?
mutta itse olen kyllä varma että hän vaan ei kerro mitä hän haluaa, eikä tiedä mitä haluaa, koska hän harrastaa parisuhdetta..
Jos tässä jotain "itsekästä" on että haluaa että toisellakin on kiinnostuksen kohteita omasta takaa, niin se olisi se että eipähän olisi vain huono omatunto sitten itse pyrkiä jonnekin. Mulle olisi ihan sama mitä toinen tekee, kunhan viihtyy. Poikaystävä harrastaa jonkin verran vaikkapa autoja, ok, hieno juttu. Hieno kuunnella kun joku joskus harvoin innoissaan kertoo juttujaan, puolet menee ohi korvien, koska aihe itseäi ei kiinnosta, mutta kun silmät loistavat toisella että olin 3 päivää tekemässä jotain jännää, niin sitä on kiva katsella.
Sen tiedostan, että vika on itsessäni silloin kun en pysty keskittymään kunnolla mihinkään tietäen, että toinen on todennäköisesti vain "odottamassa milloin tulen hänen luo"..j..Sitten tulee yleensä mieleeni ajatus, että olispa hänelläkin jokin harrastus.
Yhdessä erilaisia..
Minun ruusunpunaiset pilveni olivat alunperin se, että voisimme olla yhdessä erilaisia, että hän on sellainen tavallinen jässikkä, ja minä sitten harrastan musiikkia ja luen, opiskelen..Mutta sekin menee nyt väärin. Toinen kysyy "joko sä harrastit, joko mä voin tulla sun luo"
tai jos unohdan 3 päivää matkoilta hänelle soittaa, on kriisi valmis hän on ollut sen aikaa tuli rinnan alla, onko kaikki hyvin, rakastanko vielä, missä olen, onko jotain sattunut, ja minä olen vain pitänyt hauskaa iloisena. Jos hänkin olisi yksinviihtyvä tietäisin että hän ei edes huomaa poissaoloani, olisi helpompi lähteä omille keikoilleen ja palata sieltä takaisin iloisen miehe luo joka on huolehtinut itsestään eikä ole pohtinut rakkauden olemusta, yöt valvonut , itkenyt ja vihainen:D, ja puhelimeen tullut soittoja.
Ihmettelen kun yleensä näitä parisuhdeongelmia lukee niin naisilla on se ongelma, että mies lähtee omille reissuilleen eikä soita, mies haluaa vain yötäpäivää pelata tietokonepelejä tai muuta..Sitä pidetään sitten epäterveenä ettei mies halua tehdä mitään yhdessä. Mun kannaltani enemmän olisi kyllä helvettiä, jos sen lisäksi että miestä ei kiinnosta mikään, hän haluaisi tulla vielä minun mukaani tekemään samaa asiaa kuin minä, jotta "tekisimme asioita yhdessä"..
Sulla on nyt se tavallinen jässikkä, joka haluaa heilastella ja rakastua. Rakastumisvaihe on lyhyt ja sen jälkeen ukko jättä sut piikomaan ja menee menojaan. Ehkä et vain ole rakastunut poikaystävääsi?
Ratkaisematon; jos haluat kirjoittaa minulle, mailaa osoitteeseen [email protected]
Mitä jos vain rohkeasti kokeilisitte. Toinen voi pitää asuntonsa vähänaikaa kun katsotte miten homma luistaa. Nämä läheisyyttä ja parisuhdetta kaipaavat miehet roikkuvat teissä kiinni. Tuotatte kovasti tuskaa jos vuosien jahkaamisen jälkeen käykin ilmi, että yhdessä ei voi asua. Minä olen sitä mieltä, että ei kumppania voi täysin tuntea jos hänen kanssaan ei asu ja jaa sitä omaa tilaa. Kahden ihmisen elämäntavat yhdistyvät, onhan siinä aina omat kiemuransa, mutta kyllä se kannattaa. Minä olen kyllä ihan päinvastaisesti toiminut elämässäni, mies muutti luokseni viikon päästä tapaamisesta ja jo 15v. on jaettu reviirit. Tosin huonekalut eivät muuttaneet, jäivät exälle ja osa anopille.
Eroa. Sä olet ihminen joka ei hyväksy toista omana itsenään. Olet niin minäminäminää, ja näet toisessa ne ominaisuudet ekana, jotka susta puuttuu. Näet ne lähinnä vikoina. Toisen pitäis olla kopio susta, yhtä intohimoinen, itsenäinen, pärjäävä, menevä..kaikkea mikä tekee susta niin "täydellisen". Auttamatta pitkässä juoksussa olisit just se kauhutarinoiden muija, joka menee miehen kanssa yhteen muuttaakseen tätä. Muuttaakseen tämän omaksi kloonikseen. Sä olet ihmissuhteiden saralla kai melkosen kesken vielä?
Olisinko minä sitten pitkässä juoksussa just se kauhutarinoiden mies, joka menee naisen kanssa yhteen muuttaakseen tätä?
Ymmärrän aloittajaa mainiosti. Vaikka suhteessa ollaankin, niin oma yksilöllisyys pitää kuitenkin muistaa säilyttää ja elää oman itsensä kautta, eikä toisen.
"Toisen pitäis olla kopio susta, yhtä intohimoinen, itsenäinen, pärjäävä, menevä..kaikkea mikä tekee susta niin "täydellisen""
Jaa sekö on ratkaisu, että jos toinen on menevä ja pärjäävä, niin muuttaa itsensä toisen kaltaiseksi jotta hänellä olisi parempi mieli?
Pitäisikö ihmisen alkaa alisuoriutujaksi toisen takia? jättää kaikki koulut ja työt?Muuttaa yhteen?
"Auttamatta pitkässä juoksussa olisit just se kauhutarinoiden muija, joka menee miehen kanssa yhteen muuttaakseen tätä."
Eikö tässä juuri ollut siitä kysekin, että EI MUUTETA yhteen.
Kun aina sanotaan että ennen suhteeseen lähtöä pitää tuntea ja tiedostaa ensin itsensä, ja sitten vasta toinen.
NIin sitten kun tiedostaa, ettei voi muuttaa yhteen koska haluaa valita mieluummin sen itsenäisyyden, niin sitten onkin täys paska joka ei hyväksy toista omana itsenään?
Eikös se juuri ole hyväksymistä, että tiedostaa itsensä ja ei halua lähteä muuttamaan toista itsensäkaltaiseksi, vaan hyväksyy sen että yhteenmuuttoa ei ole tulossa.
Teille läheisriippuvaisille akoille mikään ei tässä maailmassa taida riittää?
Yritän tässä nimenomaan ymmärtää myös häntä, ja samalla miettiä, miten t'llaisessa asiassa voi tehdä kompromissia, kun kaksi ihmistä on oman tilan tarpeessa niin erilaisia. Aika tuomitseva asenne sinulta mielestäni.
En koskaan haluaisi muuttaa miestä kloonikseni, en missään nimessä. Missä kohtaa sanon niin? Minä nimenomaan en ole se nainen, joka roikkuu miehessään ja unohtaa "oman elämän" suhteessa. Jos poikaystäväni haluaisi vaikkapa lähteä kuukaudeksi ulkomaille, en sitä koskaan voisi häneltä kieltää. En omista ketään. Mutta jokaisen on mielestäni oltava onnellinen omillaan, eikä ripustautua toiseen ihmiseen liiaksi. Minä ahdistun ja tukehdun, jos pitäisi olla koko ajan yhdessä. Onneksi olen oppinut menneistä suhteistani sen, että omat rajat pitää pystyä pitämään myös parisuhteessa, vaikka aina se ei helppoa olekaan. Kyllä minulle tulee silti surullinen olo, kun poikaystävä sanoo, että hänen tulee kauhea ikävä, kun olemme erossa kaksi päivää.
"hänen tulee kauhea ikävä, kun olemme erossa kaksi päivää. "
Suoraan minun päiväkirjasta ote. Mä tulin siihen tulokseen että se on myös jonkinlaista kontrollointia mun miehen taholta. Hän tietää, että kun vetoaa tunteisiini niin mulla sitten käy sääliksi..
Suutuin hänelle mutta vaikea olla vihainen, kun toinen on vain ikävissään :D
Olen miettinyt paljon sanaa "ikävä" ett mitä se tarkoittaa..itsestäni löydän tämän tunteen lähinnä jos on oikeasti ollut kauan erossa jostain läheisestä tutusta tai ystävästä, tai miehestä..ei mulla todellakaan tuu "ikävä" miestä jos en ole nähnyt kahteenpäivään. Hänellä tulee ikävä jo siinä ajassa, ja mielestäni se alkaa kuulostaa jo uskomattomalta.
Kannustusta ja kehittymistä.
Vaimoni oli kasvanut lapsuutensa siinä hengessä, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, kansakolun lomien aikana piikomaan ja heti koulun jälkeen ansiotyöhön mihin vain pääsee. Kyläkauppoihin pääsi.
Avioiduimme koska meillä yhteiselo toimi ja elämänarvot olivat hyvin pitkälle yhtäläiset.
Ryhdyin kannustamaan vaimoani. Käytännön syistä sovimme, että hän ottaa kokonaisvastuun perheemme rahaliikenteestä.
Mentyään kotivuosien jälkeen töihin, kauppaan, hän kiinnostui paikallisesta ay-toiminnasta. Kannustin häntä hankkimaan sillä sektorilla koulutusta ja hän toimikin usean vuoden työpaikkansa luottamusmiehenä.
Oli myös liikeliiton edustajakokousedustaja sekä piti siellä alustuksen työaikakysymyksestä.
Ajautuminen kunnallispolitiikkaan oli luonnollinen jatko.
Lautakunta ja lautamiestehtäviä.
Itsevarmuus kasvoi nopeasti jo ennen varsinaisia edustustehtäviä.
On itsestään selvää, että kumpikin osapuoli tarvitsee omat reviirit. Sekä fyysiset, että varsinkin henkiset.
Kannusta sopivasti! Älä painosta mutta kyllä kaverisi hienovaraisestakin vihjeestä ymmärtää mitä asioita sinä arvostat.
No miestä jos menee kannustamaan, niin hän ottaa sen yleensä vaatimuksena.
Esimerkiksi jos kehun että onpas hienoa nuo kun kirjastossa kirjoja luetaan..kyllä se on hienoa kun kirjat ovat niin avartavia.
Niin hän on hiljaa ja viikon päästä paljastuu, että hän on murheissaan siitä jos minä tykkään enemmän kirjoja lukevista miehistä, ja onkin ottanut tämän minun kannustuksen lähnnä lannistuksena sitä kohtaan, että kun häntä vaan ei ne kirjat kiinnosta lukea niin hän ei voi sellaiseksi muuttua.Pitäisi siis olla valmiina jokin mistä mies on kiinostuntu ja kannustaa häntä siinä, mutta hyvin hiuksenhieno on raja ettei mies ota sitä ohjailuja ja vihjeenä, että hän ei riitä.
Ja ap, sori en ole kirjoittanut, on ollut muuta ja se emailosoite on vielä tekemättä
Just, juu! "Onpas hienoa - - -". Hienovaraista? Turha yrittää selittää!
Tietenkin tuo on painostamista! Ja itsekästä! Hieman ajattelua peliin!
Jos tuollaisesta kommentista "onpa kivaa kun kirjastossa luetaan kirjoja" kommentista loukkaantuu parisuhteen toinen osapuoli, niin voi kyllä todeta, ettei ensinkään ole edes kypsä seurustelemaan... siinä menisi muutenkin elämä jo loukkaantuessa yhden jos toisenkin ihmisen sanomisista...
On eri asia kun joku vieras henkilö sanoo, taikka sitten kun oma puoliso sanoo.
Omalta puolisolta etsitään sitä että kelpaa sellaisena kun on. Jos nimenomaan tämä henkilö, kenen kanssa pitäisi kelvata omana itsenää alkaa puhua että toisella pitäisi olla harrastuksia, niin ei se nyt mitään epänormaalin huonoa itsetuntoa vaadi että henkilö alkaa epäillä kelpaako toiselle..
sitten hän pinnistää ja yrittää etsiä niitä mielenkiinnon kohteita, mutta eihän paineen alaisena mikään kiinnosta. Tulee entistä suurempi tarve ripustautua toiseen, koska hän on ottanut etäisyyttä ja huoli valtaa..toinen patistaa enemmän harrastuksiin, no sitten se on jo selviö että "mun pitäisi olla urheilullisempi/lukeneempi" tai muuta..se vaatii varmaan tältä toiseltakin hyvää itsetuntoa että erottaa alkaako kehittää itseään toisen mieliksi, vai onko oikeasti vapaa ja tuntee sitä aitoa kiinnostusta muuhunkin kuin parisuhteeseen.
Kun kriisi tulee suhteeseen, niin entisestään vähenee ne omat kiinostuksen kohteet, ja toisen ollessa poissa tää henkilö ei muuta mieti kuin että "onkohan suhteessamme kaikki hyvin"
Näitä tarinoitahan saa enemmän lukea naisten versioina siten, että mies juoksee kavereiden kanssa eikä nainen tiedä "onko suhteessa kaikki hyvin".
silloin haukutaan yleensä se mies pettäjäksi ja sitä rataa :D
Jos joku ei ymmärrä patistamisen ja kannustamisen välistä eroa ei ole ehkä itse kypsä suhteeseen.
Kyse ei ole passiivisen osapuolen vääntämisestä patistajan uomiin vaan passiivin kannustaminen hänen omiin mielenkiintonsa kohteisiin. Taatusti niitä on jos vain vaivautuu itsekkyydeltään näkemään.
Mutta, toivotontahan tämä on koska täytyisi asettua toisen ajatusmaailmaan ja itsekkäiksi kasvatetuille se lienee mahdotonta.
Vasta vuosi tunnettu? Ei mikään kiire muuttaa yhteen. Voitte ihan hyvin pitää omat asuntonne ja katsella vielä pari kolme vuotta, ensi huuman mentyä ohitse, katsoa mihinkä suuntaan suhteenne on kehittynyt. Kun lapsia ei haluta niin mitään kiirettä ei kannata pitää.
Epäilyttävää sellainen jos aletaan painostamaan yhteen muuttoa.
Älä anna ulkoisten paineiden vaikuttaa. Kyllä ne utelut alkavat loppumaan kun huomaavat ettei mitään tapahdu :D
Nopea yhteen muutto voi olla shokki. Et tunne vielä tarpeeksi sitä miestä.
Meillä oli viitisen vuotta omat asuntomme ja miehen haave oli päästä rakentamaan, niin pitkään katselimme sopivaa tonttia. Introvertti minäkin ja nyt on ainakin omaa rauhaa ja tilaa. Meillä on erilaiset harrastuksetkin niin ettei tarvitse toinen toisissaan kiinni olla koko ajan kuin daltonin veljekset.
Meillä kaikilla on henkinen tilaus sellaiseen kumppaniin, joka auttaa meitä parhaiten kasvuun kunakin hetkenä.Ehkä poikaystäväsi kotiolot olivat sellaiset, joissa hän koko jäävänsä vaille rakkautta, aitoa kohtaamista? Hylätyksi tulemisen tunnetta tms?
Ja ehkä sinä pelkäät sitoutumista alitajuisesti? Tai kenties omien rajojen vetäminen ja itsensä ilmaisu on tuottanut vaikeuksia?
Nämä on kaikki arvailuja, mutta kehotan katsomaan ennemminkin isompaa kuvaa suhteenne dynamiikasta, kuin miettiä, mitä muut sinulta odottavat.
Introvertti on introvertti. Itsekin olen ja asun mieheni kanssa yhdessä.. Muutin jo kerran omaan asuntoon, mutta painostuksesta muutin sitten takaisin. Yhdessä on oltu 10v..
En vaan tajua liikaa nojaamista toiseen.. En jaksa olla kenenkään kanssa kylki kyljessä 24/7. Tukehdun. Mulla on omia taiteellisia ja käsityöharrastuksia, joihin tarvitsen rauhaa ja tilaa. Tykkään lukea ja ajatella omissa oloissani, enkä ole kovin riippuvainen kenestäkään.. Miksi jotkut ulkoistaa elämänsä ja onnensa tosiaan muille?! Eikö nää liimautujat viihdy itsensä kanssa vai mistä on kyse? Ite nautin myös seurasta välillä, mutta viihdyn yksin omiani tehden vaikka viikonkin..
Vaikuttaako mun kaltaset ihmiset vahvoilta tai jotenkin muuten kiinnostavilta ja tavoiteltavilta, kun mullekin on ollut aina läheisempiä ihmissuhteita tarjolla? En osaa itse sanoa. Oon kyllä seurallisella päällä ollessani varsin hauska.
Meillä homma on nyt jotenkin mennyt, oikeestaan hyvinkin, mutta hankausta välillä on. Lapsia ei haluta kumpikaan ja kaksiossa toisen huone on olkkari ja toisen makkari. Leveät sängyt molemmissa ja ollaan kyllä paljon aina samassakin huoneessa. Mies haluaa mut "pitää" ja on yritetty sopia kumpaakin tyydyttäviä kompromissejä.Tunnen kyllä syyllisyyttä, etten pysty antamaan niin paljon kuin toinen haluaa. Kyllä tämmönen mahdollisuuksien rajoissa on.. Ehkä menis paremmin vielä, jos ois omakotitalo.
Pitää vaan puhua.. Meillä oli joskus kierrettä, että ärsyynnyin "roikkumisesta" ja mitä enemmän ärryin, sitä ahdistuneempi mies oli ja "roikkui" enemmän.. Meillä on keskustelu auttanut, etten ole hylkäämässä, jos haluan välillä olla yksin ja tehdä omiani.. Jokaisen pää on omanlaisensa, vaikea on toisen tuntemuksia puhumatta tietää..
Että jos rakkautta ja halua on, asiat voi saada toimimaan. Kummankin pitää vaan miettiä, mihin on valmis "tyytymään", jos ihan kaikkea ei toiselta voi saada.
Minulle sopii luultavasti parhaiten kumppani joka pärjää hyvin ilman minuakin, mutta joka on kanssani syystä että hän tahtoo olla.
Pitäisiköhän sinun puhua tämän tyypinkanssa näistä asioista ihan kahdestaan? Miettikää tarkkaan ja hakitusti asiaa, että pystyykö toinen myös antamaan toiselle tarvittaessa omaa tilaa sekä läheisyyttä ja rakkautta? Pohdi/pohtikaa voisiko keksiä kummallekkin sopivan ratkaisun. Kun sinä olet ilmeisesti itsenäistä sorttia ja tykkäät olla joskus yksin, niin onko toinen sitten "sinuun liimautuvaa" sorttia ja ymmärrättekö toinen toisianne näissä asioissa?