Päivästä toiseen minä teen ja miellytän.

Se tunne, kun päivän kotityöt on tehty ja makaat sängyllä tuijottaen kattoa toivoen, että tulisipa jo huominen. Seuraavana päivänä odotat jälleen huomista. Mutta sitten kaiken sekoittaakin haaveilu, haave voisinko kuitenkin itsekkin nauttia elämästä. Niinkuin ennen. Ilman miestäni.

Parisuhteemme on kestänyt 15 vuotta. Ensimmäinen lapsi sai alkunsa vuoden yhdessäolon jälkeen. Olin 18 ja äiti. Kaksi viimeistä vuotta olen pyörinyt depression partaalla, puoliksi peläten mieheni suuttumista ja ilkeyttä, sanojen viiltoa. Ja sitten kuitenkin huomaan jälleen sylittelevän pientä vauvaa. Mikään ei muutu, eikä pidäkään.

Mieheni on minua huomattavasti vanhempi. Pidetty. "Ei ikinä voisi tehdä pahaa kukkasellekkaan", näin ne hänet näkevät. Kuuntelen sängyllä kuinka isä parjaa äidin huonoutta isommille lapsille, "menisi hoitoon, sairas se on, tämäkin on vain äitinne vikaa, hullu akka, valehteleva luuseri..." Minä allekirjoitan osan ja silti mielessäni kapinoin hiljaa ja odotan huomista päivää.

Olen jo ylittänyt sen kliseisen pisteen,että ikinä en voisi muuttaa yhteisestä kodistamme ilman lapsiani. En tahtoisi, mutta voisin, ainakin haaveissani.
3102
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

Ota ero. Muuta tietä ei taida enää olla.

Äänestä

Mikä ihme sinua pidättelee ja kuuntlee miehesi solvauksia? Hae eroa ja vaihda asuntoa. Pärjäät kyllä taloudellisesti-onhan mihen maksettva osa kuluista. Aika Alemman tason mies sulla kun haukkuu äitiä lapsilleen.

Äänestä

Miehesi murentaa lastenne itsetuntoa haukkumalla sinua heidän kuultensa. Haluatko lapsillesi surkean aikuisuuden huonon lapsuuden lisäksi?

Äänestä

Kommentoi aloitusta


Riippana kirjoitti:

Se tunne, kun päivän kotityöt on tehty ja makaat sängyllä tuijottaen kattoa toivoen, että tulisipa jo huominen. Seuraavana päivänä odotat jälleen huomista. Mutta sitten kaiken sekoittaakin haaveilu, haave voisinko kuitenkin itsekkin nauttia elämästä. Niinkuin ennen. Ilman miestäni.

Parisuhteemme on kestänyt 15 vuotta. Ensimmäinen lapsi sai alkunsa vuoden yhdessäolon jälkeen. Olin 18 ja äiti. Kaksi viimeistä vuotta olen pyörinyt depression partaalla, puoliksi peläten mieheni suuttumista ja ilkeyttä, sanojen viiltoa. Ja sitten kuitenkin huomaan jälleen sylittelevän pientä vauvaa. Mikään ei muutu, eikä pidäkään.

Mieheni on minua huomattavasti vanhempi. Pidetty. "Ei ikinä voisi tehdä pahaa kukkasellekkaan", näin ne hänet näkevät. Kuuntelen sängyllä kuinka isä parjaa äidin huonoutta isommille lapsille, "menisi hoitoon, sairas se on, tämäkin on vain äitinne vikaa, hullu akka, valehteleva luuseri..." Minä allekirjoitan osan ja silti mielessäni kapinoin hiljaa ja odotan huomista päivää.

Olen jo ylittänyt sen kliseisen pisteen,että ikinä en voisi muuttaa yhteisestä kodistamme ilman lapsiani. En tahtoisi, mutta voisin, ainakin haaveissani.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu