Onko kohtalotovereita??
Itse ainakin tiedostan jonkun verran omasta sairauden pelostani etten ihan jatkuvasti lääkärissä ravaa sumussa, jo rahatilanteenkin takia. Minulla muutenkin sairauskammo on alkanut hieman erilailla kun yleensä. Monilla siis esim läheisen sairastuminen on laukaissut tämän pelon, mutta minulla taas suvussa ollaan terveitä ja kuollaan tyyliin nukkumalla pois melkein. Myös minä olen saanut perusterveen elämän kun kaverit vierellä sairastuu salmoneilloista borrelioosiin ja noroon. Oma pelkotilani alkoi kun sain lapset ja heräsin kun oudosta sumusta huomaten että hitto elämä on ihanaa!! Nautin jokaisesta hetkestä vaikken mikään äidillinen mielestäni olekaan. Haisevat vaipat, unettomat yöt ja jatkuva imettäminen eivät olleet ongelmana minulle vaikka olin varautunut että lähes kaikki perhe-elämässä on kamalaa kun kaikki vaan valittaa siitä ja vain vauva on ihana.. Minulla kamalaa oli asiat joista vauvalle tuli paha olla, ei siis minulle.
Jossain vaiheessa toisen lapsen odotusaikana havahduin että miten tämä elämä voi edelleen olla näin ihanaa, joskus se oli ollut pelkkää taistelua ja ihmissuhdedraamaa, rahahuolia, ulkonäköpaineita ja muuta nuoruuteenkin liittyvää. Missä oli ne alamäet?? Havahduin siis että elämä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, odottaakohan minua nurkan takana joku katastrofi? Kuoleeko mieheni seuraavalle kauppareissulle? Onkohan minulla joku piilevä sairaus? Lasten puolesta en jotenkin osannut pelätä kun luotin neuvolaan sen verran ja lapset ovat kuitenkin niin "puhtaita". Odotin siis elämän palaavan entiselleen kun leppoinen, rakkautta täynnä oleva elämä jatkui mielestäni liian kauan, koska en koskaan ollut ollut pitkään elämässäni onnellinen. Pienistä, yksittäisistä asioista vain, tyyliin hyvästä yo-arvosanasta. Liekö minulla ollut niin huono itsetunto tai jotain masennustakin. En siis tiennyt paremmasta, että elämä voisi olla niin ihanaa ja helppoa, vielä lasten kanssa, jopa vuosia.
Täysin vain henkisten syiden takia pelkoni ei tullut. Minulla on käynyt jotenkin huono tuuri oireideni kanssa kun ne ovat oikeasti olleet vakavaan sairauteen viittaavia. Ensinäkin tuo sairauden pelko, paniikki ja ahdistus, hajanaiset ajatukset=skitsofrenia. Kaikki alkoi siis skitsofreniaepäilystä koska olin niin ahdistunut omista ajatuksistani ja aloin etsiä tietoa esim synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tms. Oravan pyörä oli valmis kun löysin itsestäni skitsofrenian. Sedälläni kaikenlisäksi on skitsofrenia niin menin ihan sekaisin että se on nyt sitten mullakin kun ajatukset on näin sekavia ja pelkään ja kuvittelen kaikkea ja olen juuri riski-iässäkin. Siitä sitten kuitenkin rauhotuin ajan kanssa kun pahin meni ohi. Onnistuin ajattelemaan ettei panikointi estä sairastumistani jos sellainen minua tosiaan nurkan takan odottaa. Aina on ollut pakko luottaa vain että elämä voittaa.
Sitten.. Sain outoja näköoireita toisen raskauteni alussa. Ei siis voi olla raskausmyrkytys kun oli niin alkainen RRkin. Menin silmälääkäriin joka sanoi ettei mun silmissä mitään ole vikana. Mulla oli siis lasiaisen samentumia ja niiden lisäksi valon välähdyksiä ja pelkäsin että koko verkkokalvo menee. Sitten postissa tuli lehti jossa oli artikkeli miehestä jolla aivokasvaimen ainoa oire ensin lasiaisen samentumat. Menin ihan paniikkiin että hitto! Kun ei silmälääkäri löytänyt epäilemääni verkkokalvon repeämää, se on sitten tämä! Minulla ei ollut huimausta yms eli en missään vaiheessa kuvitellut päivää kauempaa ainakaan mitään lisäoireita sairauksiini vaan sen mukaan mitä netti sanoi. Oireeni olivat siis oikeita enkä ikinä ensin pelännyt mitään vakavaa, netti aloitti sen aina. Menin ihan viattomana koneelle. Nuo oudot välähdykset sitten vaan jatkuvat ja tieto lisää tuskaa. Löysin eräältä aivokasvainfoorumilta kuvauksia aivokasvaimen tyypillisistä näköhäiriöistä, eivätkä kaikki tosiaan olleet mitään kaksoiskuvia vaan myös vaikka mitä, välähdyksiäkin. Aivokasvain voi edetä vaikka kuinka hitaasti ja vaikken enää siihen juuri usko niin välillä mietin, entä jos, kun ei sitä tutkittu. Tietysti ymmärrän että jos oireet ovat minimaaliset niin silloin on yleensä syöpäkin. Siksi en lääkärissä juoksentele. Silmälääkäri ei aina näe tuota repeämää, mutta minulle lääkäri meni sielä sanomaan jotain turvonneesta verisuonesta silmän takana ja jostain aivoperäisistä syistä. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut näitä sairaskertomukseeni tarkemmin ja seuraava lääkäri ihmetteli tätä ja luuli minun keksineen kaiken. No tiedän mitä kuulin. Se pelko jäi kuitenkin johonkin. Kenties uuden tieltä.
Itse ainakin tiedostan jonkun verran omasta sairauden pelostani etten ihan jatkuvasti lääkärissä ravaa sumussa, jo rahatilanteenkin takia. Minulla muutenkin sairauskammo on alkanut hieman erilailla kun yleensä. Monilla siis esim läheisen sairastuminen on laukaissut tämän pelon, mutta minulla taas suvussa ollaan terveitä ja kuollaan tyyliin nukkumalla pois melkein. Myös minä olen saanut perusterveen elämän kun kaverit vierellä sairastuu salmoneilloista borrelioosiin ja noroon. Oma pelkotilani alkoi kun sain lapset ja heräsin kun oudosta sumusta huomaten että hitto elämä on ihanaa!! Nautin jokaisesta hetkestä vaikken mikään äidillinen mielestäni olekaan. Haisevat vaipat, unettomat yöt ja jatkuva imettäminen eivät olleet ongelmana minulle vaikka olin varautunut että lähes kaikki perhe-elämässä on kamalaa kun kaikki vaan valittaa siitä ja vain vauva on ihana.. Minulla kamalaa oli asiat joista vauvalle tuli paha olla, ei siis minulle.
Jossain vaiheessa toisen lapsen odotusaikana havahduin että miten tämä elämä voi edelleen olla näin ihanaa, joskus se oli ollut pelkkää taistelua ja ihmissuhdedraamaa, rahahuolia, ulkonäköpaineita ja muuta nuoruuteenkin liittyvää. Missä oli ne alamäet?? Havahduin siis että elämä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, odottaakohan minua nurkan takana joku katastrofi? Kuoleeko mieheni seuraavalle kauppareissulle? Onkohan minulla joku piilevä sairaus? Lasten puolesta en jotenkin osannut pelätä kun luotin neuvolaan sen verran ja lapset ovat kuitenkin niin "puhtaita". Odotin siis elämän palaavan entiselleen kun leppoinen, rakkautta täynnä oleva elämä jatkui mielestäni liian kauan, koska en koskaan ollut ollut pitkään elämässäni onnellinen. Pienistä, yksittäisistä asioista vain, tyyliin hyvästä yo-arvosanasta. Liekö minulla ollut niin huono itsetunto tai jotain masennustakin. En siis tiennyt paremmasta, että elämä voisi olla niin ihanaa ja helppoa, vielä lasten kanssa, jopa vuosia.
Täysin vain henkisten syiden takia pelkoni ei tullut. Minulla on käynyt jotenkin huono tuuri oireideni kanssa kun ne ovat oikeasti olleet vakavaan sairauteen viittaavia. Ensinäkin tuo sairauden pelko, paniikki ja ahdistus, hajanaiset ajatukset=skitsofrenia. Kaikki alkoi siis skitsofreniaepäilystä koska olin niin ahdistunut omista ajatuksistani ja aloin etsiä tietoa esim synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tms. Oravan pyörä oli valmis kun löysin itsestäni skitsofrenian. Sedälläni kaikenlisäksi on skitsofrenia niin menin ihan sekaisin että se on nyt sitten mullakin kun ajatukset on näin sekavia ja pelkään ja kuvittelen kaikkea ja olen juuri riski-iässäkin. Siitä sitten kuitenkin rauhotuin ajan kanssa kun pahin meni ohi. Onnistuin ajattelemaan ettei panikointi estä sairastumistani jos sellainen minua tosiaan nurkan takan odottaa. Aina on ollut pakko luottaa vain että elämä voittaa.
Sitten.. Sain outoja näköoireita toisen raskauteni alussa. Ei siis voi olla raskausmyrkytys kun oli niin alkainen RRkin. Menin silmälääkäriin joka sanoi ettei mun silmissä mitään ole vikana. Mulla oli siis lasiaisen samentumia ja niiden lisäksi valon välähdyksiä ja pelkäsin että koko verkkokalvo menee. Sitten postissa tuli lehti jossa oli artikkeli miehestä jolla aivokasvaimen ainoa oire ensin lasiaisen samentumat. Menin ihan paniikkiin että hitto! Kun ei silmälääkäri löytänyt epäilemääni verkkokalvon repeämää, se on sitten tämä! Minulla ei ollut huimausta yms eli en missään vaiheessa kuvitellut päivää kauempaa ainakaan mitään lisäoireita sairauksiini vaan sen mukaan mitä netti sanoi. Oireeni olivat siis oikeita enkä ikinä ensin pelännyt mitään vakavaa, netti aloitti sen aina. Menin ihan viattomana koneelle. Nuo oudot välähdykset sitten vaan jatkuvat ja tieto lisää tuskaa. Löysin eräältä aivokasvainfoorumilta kuvauksia aivokasvaimen tyypillisistä näköhäiriöistä, eivätkä kaikki tosiaan olleet mitään kaksoiskuvia vaan myös vaikka mitä, välähdyksiäkin. Aivokasvain voi edetä vaikka kuinka hitaasti ja vaikken enää siihen juuri usko niin välillä mietin, entä jos, kun ei sitä tutkittu. Tietysti ymmärrän että jos oireet ovat minimaaliset niin silloin on yleensä syöpäkin. Siksi en lääkärissä juoksentele. Silmälääkäri ei aina näe tuota repeämää, mutta minulle lääkäri meni sielä sanomaan jotain turvonneesta verisuonesta silmän takana ja jostain aivoperäisistä syistä. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut näitä sairaskertomukseeni tarkemmin ja seuraava lääkäri ihmetteli tätä ja luuli minun keksineen kaiken. No tiedän mitä kuulin. Se pelko jäi kuitenkin johonkin. Kenties uuden tieltä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hetken olen myös pelännyt rintasyöpääkin. Nännini vetäytyy mielestäni paljon voimakkaammin sisäänpäin kuin ennen mutta mitään pattia ei tunnut. Tämän ajatuksen kuitenkin olen haudannut melkein heti mutta välillä suihkun jälkeen mietityttää kun menen peilin ohi, entä jos.. Ja ei syöpä itsessään ole mikään kuolemantuomio tiedän, vaan se jos en mene ajoissa lääkäriin ja se etenee. En kuitenkaan voi ravata kokoajan siellä kun sitten oikeassa hädässä minua ei otettaisi vakavasti.
Nyt uusin pelkoni on melanooma. Minulle on ilmestynyt uusia luomia paljon joihin en ole kiinnittänyt ennen huomiota mutta muutama on muuttunut ja kasvanut sekä muuten täyttänyt pelottavan luomen kriteerit. Sen verran olen järjissäni että odotan jos luomet kasvavat isommksi niin menen ne tarkistuttamaan mutta historiani tuntien, en viitsi juosta heti. Luomeni eivät näytä netin kuvahaun melanoomaluomilta mutta täyttävät muuten kriteerit epämääräisyydellään-keksinkö siis tämänkin? Minulle tulee uusia luomia kokoajan joten tästä en taida päästä eroon ennen niiden putkahtelun loppumista joskus.
Ai niin, ja olen myös pelännyt kohdunkaulan (tai siellä jonkun osan?) syöpää. Raskaana vuosin verta muutamanakin päivänä ja lääkäri ei löytänyt mitään ihmeellistä, toinen lääkäri epäili tulehdusta joka olisikin parantunut itsessään ennen tutkimusta, mutta vuoto palasi aina uudestaan. Mikä tulehdus, sitä en tiedä, mutta emätintulehdukseen söin 3 kuuria muiden oireiden takia. Se ei aiheuta yleensä mitään verenvuotoa kohdunsuulla joten hieman ihmettelin että montako tulehdusta mulla onkaan. Luin myös että ektopia kohdunsuulla lisää kohdunkaulan syövän riskiä ja minulla on ektopiaa. Olin siis puolessa välissä raskautta paniikissa, jolloin kyse ei voi olla näistä perinteisistä syistä kuten keskenmenosta tai kohdunkaulakaan ei ollut kypsynyt. Verenvuotokin jäi siis ehkä-vastaukseksi ja PAPA otettiin mutta se on aina hitusen epävarmempi raskaana. Alkavaa syöpää sieltä harvoin näkee raskaana.
Onko muilla tällaista?? Olen ihan ihmeellinen :/ En millään jaksaisi mennä ammattiauttajalle kun minulla on niistäkin huonoja kokemuksia..
Ymmärrän hyvin noita sun juttuja, kun mullakin vähän samaa. Ainoo ero on tuo, että minä kohdistan tämän pelkoni lapsiin. Huolestun kaikesta. Ihan sama vaikka vain normi flunssa tulee, niin heti alkaa päässä pyörimään ajatus, että jotku vakavat sairaudet alkaa ilmenemään nuhalla ym. Voisin jatkaa tätä listaa vaikka äärettömiin. On erittäin raskasta elää useinkin näin. Tuntuu, että menee tämä aika ihan pilalle, kun koko ajan murehtii ja pelkää.
Ihan selvästi sinua vaivaa klassinen kuoleman pelko. Siihenhän vakava sairastuminen yleensä johtaa.
Kärsin nuorena kuoleman pelosta. Sukulaismiehen äkkikuolema se laukaisi. Sitten sain tulla uskoon. Löysin levon ja rauhan Jeesuksessa Kristuksessa. Kaikki sairauden oireet ja huolet hävisivät kuin seinään.
Nyt ole jo iässä, jossa kuolemakin on paljon ajankohtaisemi - se sanoo jo luonnonlaki.
Mitä esim. aivokasvainta tarvitsee pelätä, jos ei pelkää kuolemaan.
Kuoleman pelko ei välttämättä ole niin kamala kuin vakanvan sairauksen pelko ja siitä aiheutuva kituminen...