Tutustuimme pari vuotta sitten, asuimme aivan eri puolilla Suomea.
Alkuhuumassa pitkien välimatkojen ajaminen, kalliiden lento- tai junalippujen ostaminen ei haitannut. Myöskin sen kanssa jaksoi elää, että seuraavan tapaamisen suunnittelu meni kaiken edelle.
Työasiat, ystävät ja sukulaiset jäivät kakkossijalle.
Tapaamisten välit olivat odottamista ja ikävöimistä.
Tulevaisuutta emme jaksaneet realistisesti pohtia. Ehkä siksi, että oli aina
niin hauskaa ja kivaa yhdessä ettei siihen ollut aikaa. Tai ehkä vaistosimme sen
mahdottomuuden.
Kun alkuhuuma alkoi menemään ohi, niin todellisuus paljastui hyvinkin ikäväksi. Kumpikaan ei jaksanut enää jatkaa tuota matkustelua, yksinoloviikkoina alkoi tuntumaan siltä, että onko järkeä olla suhteessa missä ei voi enempää olla toisen kanssa. Elämä menee hukkaan.
Minä en olisi koskaan tuntenut olevani kotonani hänen pikkukaupungissaan, olisin vain unelmoinut ja työskennellyt sen eteen, että voisimme lähteä sieltä. Hän taas ei olisi viihtynyt minun luonani, koska kaikki ystävät ja sukulaiset, omat elintavat, työ, harrastukset, jne liittyivät hänen kotipaikkaansa.
Nyt erosta on kulunut kuukausia, vieläkin ikävöin häntä.
Ja mietin, että olisiko jotain voinut tehdä toisin.
Tai olisiko pitänyt heti alussa välttää suhteen aloittamista etäisyyden vuoksi.
Tulevaisuuden mahdollisille suhteille olen asettanut selkeän etäisyysmaksimin.
Pitää asua toisesta korkeintaan sellaisella etäisyydellä, että voi esim. työpäivän päätteeksi helposti ajaa vaikka kahvilla käymään. Tai nukkua hänen vieressään ja ajaa sieltä töihin aamulla. Eli n. tunnin ajomatka.
Alkuhuumassa pitkien välimatkojen ajaminen, kalliiden lento- tai junalippujen ostaminen ei haitannut. Myöskin sen kanssa jaksoi elää, että seuraavan tapaamisen suunnittelu meni kaiken edelle.
Työasiat, ystävät ja sukulaiset jäivät kakkossijalle.
Tapaamisten välit olivat odottamista ja ikävöimistä.
Tulevaisuutta emme jaksaneet realistisesti pohtia. Ehkä siksi, että oli aina
niin hauskaa ja kivaa yhdessä ettei siihen ollut aikaa. Tai ehkä vaistosimme sen
mahdottomuuden.
Kun alkuhuuma alkoi menemään ohi, niin todellisuus paljastui hyvinkin ikäväksi. Kumpikaan ei jaksanut enää jatkaa tuota matkustelua, yksinoloviikkoina alkoi tuntumaan siltä, että onko järkeä olla suhteessa missä ei voi enempää olla toisen kanssa. Elämä menee hukkaan.
Minä en olisi koskaan tuntenut olevani kotonani hänen pikkukaupungissaan, olisin vain unelmoinut ja työskennellyt sen eteen, että voisimme lähteä sieltä. Hän taas ei olisi viihtynyt minun luonani, koska kaikki ystävät ja sukulaiset, omat elintavat, työ, harrastukset, jne liittyivät hänen kotipaikkaansa.
Nyt erosta on kulunut kuukausia, vieläkin ikävöin häntä.
Ja mietin, että olisiko jotain voinut tehdä toisin.
Tai olisiko pitänyt heti alussa välttää suhteen aloittamista etäisyyden vuoksi.
Tulevaisuuden mahdollisille suhteille olen asettanut selkeän etäisyysmaksimin.
Pitää asua toisesta korkeintaan sellaisella etäisyydellä, että voi esim. työpäivän päätteeksi helposti ajaa vaikka kahvilla käymään. Tai nukkua hänen vieressään ja ajaa sieltä töihin aamulla. Eli n. tunnin ajomatka.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No en mä tiedä, kuulostaa enemmän että toi teidän suhde alunperinkin perustui johonkin hetken huuman.
Eihän realistinen ihminen käytä nii helvetisti aikaa parisuhteeseen, että ystävät ja muu perhe laiminlyödään täysin.
Jos mies olisi asunut samalla paikkakunnalla, niin olisko tilanne ollut sen parempi, eroamine vaan olisi tapahtunut hitaamin koska asutte samalla paikkakunnalla ja suhteen lisäksi tulee se arki jaettavaksi, toiseen törmää kokoajan.
Ja ehkä tiedostamattanne valitsitte kaukosuhteen, niin kumpikaan ei joudu kohtaamaan sitä tosiasiaa, ttä ette ole valmiit kohtaamaan oikeaa ihmissuhdetta vaan: Vaikeasti tavoiteltavan.
Mulle toi etäisyys mikä sulla on maksimi, on nykyään ehdoton minimi.
Jos ei suhde kestä sitä että molemmat voi hyvin harvemmillakin näkemiskerroilla, niin kyse on jonkinsortin läheisriippuvuudesta, ettei olla suhteessa tiettyyn ihmiseen vaan tietynLAISESSA suhteessa jonka haluaa itselleen elämisen ohjelmaksi, kohde ja toinenpuolisko vaa vaihtelee että kuka se mahtaa milloinkin olla.
Ja aina sitä haluaa mitä ei voi saada. Mulla etäsuhde oli ah, niin auvoisa. No ei kestänyt koska mies tartti pillua enemmän ja kävi sitten vieraissa. Lähisuhde se vasta paljasti, että mikä itsellä mättää eli kun toinen rupee vaatimaan sitä läsnäoloa ja tapaamista yhdessä "olemista" niin hermothan siinä meinasi mennä, en ollutkaan valmis oikeaan suhteeseen, vaan sopii paremmin kaukoihastus.
Molempia vaihtoehtoja kokeneena voin sanoa, että kaipaan enemmän sitä yhdessäoloa ja yhteistä tekemistä, mutta toiselle on kuitenkin annettava tarpeeksi sitä omaa tilaa ja aikaa omiin menoihin ja harrastuksiin. Kolmatta vuotta etäsuhteessa eläneenä koen, että tuo oman ajan käyttö on liian hallitsevassa roolissa ja yhteinen liian minimissä. Itse haluaisin paljon enemmän suhteelta yhteistä tekemistä, mutta mies tuntuu olevan tyytyväinen siihen, että tapaamme enää noin kerran kuukaudessa. En koe olevani enää se hänelle tärkein lapsensa jälkeen ja yhteydenpitommekin on vähentynyt huomattavasti. Itse olen tämän vuoksi alkanut epäillä, että onko hänellä myös joku muukin nainen. Olen ottanut asian puheeksi ja pyytänyt miestä olemaan minua kohtaan rehellinen. Miten sinä sait tietää, että miehelläsi oli toinen nainen?
Sain selville kun hänelle oli jäänyt deittiprofiilit auki koneelle. sanoi ettei kestä ilman naista viikkoja.
Kannattaa lähteä siitä lähtökohdasta, että tyydyttääkö suhde sinua itseäsi.
Minulle se oli vain valitettava sivujuonne, ei varsinainen syy eroon että mies haki seuraa.
Sitä voi ensin luulla että jos saisi "selville" miehen pettävän niin ratkaisut ja omat tunteet olisivat helpompia selvittää, mutta näin ei valitettavasti ole, vaan joka tapauksessa pettäminen on vain oire, siinä missä muutkin negatiiviset asiat.
Mun mielestä tuo että sä "annat "toiselle tilaa ja vapautta, ei ole mitään antamista vaan sä samalla haluat että se olisi jotenkin kontrolloitua että minkä verran mitäkin..
Se on todella hankalaa kaukosuhteessa järjestää, mun mielestä jokaisella ihmisellä on oikeus siihen omaan tilaan, sitä ei toinen ihminen voi hänelle ANTAA eikä myöskään ottaa.
Myöskään rehellisyyttä ei voi toiselta pyytää eikä vaatia, vaan rehellisyys lähtee jokaisesta itsestään jos on lähteäkseen, ja jos et koe saavasi rehellisyyttä osaksesi niin sun on se nieltävä ja tehtävä ratkaisusi ollen rehellinen itseäsi kohtaan ensin. Ei se siitä lähde liikkeelle että odotat että onko toinen rehellinen sulle.
Yleensä jos alkaa pettämisepäilyt ne on omiaan tekemäään savuverhon sen ympärille, että vaikka toinen petti tai ei niin saanko silti suhteesta mitä haluan.
Ehkä ne omat pyynnöt on toisen mielestä kohtuuttomia, mutta kuten et voi häntäkään vaatia haluamaan sun kanssa olla enemmän, niin hänkään ei voi vaatia sua lakkaamaan haluamasta olla hänen kanssa.
Se ihmisen vapaus on vaan vaikea asia sulatettavaksi, ja sitä yrittää psykoanalysoida toisen motiiveja loputtomiin, vaikka ainoa asia pohdittavaksi pitäisi olla: Millainen olo mulla itselläni on, ja mitä voin tehdä muuttaakseni asiani paremmaksi.
Kiitos kun vastasit, hienoa, että hän on kertonut tilanteen kuin se on. Kyllä pohdin ihan omalta kannalta tätä tilannetta ja lähinnä sitä mihin tämä suhde on lopulta ajautunut niistä alkuajoista jolloin olin vielä tyytyväinen. Silloin ei käynyt edes mielessäkään vaan sen tiesi, että ollan rehellisiä tunteissamme ja nähtiin vähintään parin viikon välein sekä oltiin yhteyksissä usein. Tehtiin yhdessä kaikkea kivaa muutakin. Niitä aikoja kaipaan takaisin.
Elä suruaikasi, vielä päivä paistaa, kun olet saanut vanhan käytyä läpi. Jokaiseen suhteeseen kuuluu edes jotain hyvää, mutta mitä suhde antaa, on se tärkein. Jos se vie voimavarojasi, on lopettamisen aika. Ole kiitollinen siitä ajasta, jolloin sait jotain hyvää. Olet oppisi saanut, ei kaukosuhdetta. Katsopa ympärillesi, kun olet ulkona seuraavan kerran. Aika monta miestä ihan lähellä.....