Kirjoitan vaikeasta elämäntilanteestani, ja toivon, että saisin kommentteja samankaltaisessa olleilta/olevilta ihmisiltä.....
Olemme mieheni kanssa olleet melk. 9v. yhdessä, meillä myös lapsia.... miehelläni yllättäen suhde toiseen naiseen.. (hän kertoi sen minulle melk. heti), koska ei "pysty" valehtelemaan.... tuo suhde kestänyt toukokuusta asti.......
Päädyimme siihen n.kk sitten, että mieheni muuttaa pois kodistamme ja saamme molemmat ajatella rauhassa ja miettiä tulevaa..... Itse olisin valmis vielä yrittämään korjata suhteemme, mutta mieheni ei vielä tiedä, mitä tulevalta haluaa......
Olen tehnyt selväksi, että takaisin kotiin hän ei muuta ellei halua vielä yrittää tosissaan korjata suhteemme ja tuo toinen on poissa kuvioista.....
toistaiseksi hän ei ole osannut tehdä vielä mitään "päätöstä"......
ja älkää turhaan kirjoittako minulle, että olenko tyhmä kun tuollaista vielä odotan ym.... koska minä ajattelen niin, että kun kerran olemme sitoutuneet ja menneet naimisiin, niin minä en aivan heti luovuta........ ehkä olen "erikoinen" tapaus...mutta toivoisin kohtalontovereita..... onko vielä palattu ns. "asumuseron" jälkeen yhteen....? entä pettäjä miehet... onko perhe lopulta ollut se "vahvempi" kuin toinen nainen? .....
Kiitos vastanneille....... koitan elää tätä elämääni.....;)
Olemme mieheni kanssa olleet melk. 9v. yhdessä, meillä myös lapsia.... miehelläni yllättäen suhde toiseen naiseen.. (hän kertoi sen minulle melk. heti), koska ei "pysty" valehtelemaan.... tuo suhde kestänyt toukokuusta asti.......
Päädyimme siihen n.kk sitten, että mieheni muuttaa pois kodistamme ja saamme molemmat ajatella rauhassa ja miettiä tulevaa..... Itse olisin valmis vielä yrittämään korjata suhteemme, mutta mieheni ei vielä tiedä, mitä tulevalta haluaa......
Olen tehnyt selväksi, että takaisin kotiin hän ei muuta ellei halua vielä yrittää tosissaan korjata suhteemme ja tuo toinen on poissa kuvioista.....
toistaiseksi hän ei ole osannut tehdä vielä mitään "päätöstä"......
ja älkää turhaan kirjoittako minulle, että olenko tyhmä kun tuollaista vielä odotan ym.... koska minä ajattelen niin, että kun kerran olemme sitoutuneet ja menneet naimisiin, niin minä en aivan heti luovuta........ ehkä olen "erikoinen" tapaus...mutta toivoisin kohtalontovereita..... onko vielä palattu ns. "asumuseron" jälkeen yhteen....? entä pettäjä miehet... onko perhe lopulta ollut se "vahvempi" kuin toinen nainen? .....
Kiitos vastanneille....... koitan elää tätä elämääni.....;)
Vastaukset 16
Vanhimmat
ainakin se kuulostaa hyvältä, että muutatte erilleen miettimään asioita. Nimittäin "routa" voi tuoda porsaan takaisin, kun tajuaa erossa ollessaan ikävän ja kaiken sen, mitä on menettämässä. Vaikutat fiksulta naiselta, joten todellakin olisit menetys miehellesi. Mutta jos miehesi asuu tai seurustelee tämän toisen naisen kanssa samaan aikaan, ei asumusero auta oikean asian eli teidän avioliittonne selvittelyssä.
Toivottavasti pystyt olemaan soittelematta miehesi perään kun hän muuttaa. Ainakin oman käsitykseni mukaan sellainen ei saa hyvää aikaan, kun toinen "ahdistaa"..Mies tarvitsee tilaa ajatella ja jos tämä tapaus yhtään järkevä on(eikä krooninen valehtelija), kyllä hän hyvinkin voi palata luoksesi.
Et voi kuin "voittaa" tuossa tilanteessa: joko mies lähtee kokonaan ja tilanteeseen tulee sikäli selkeys ja voit jatkaa elämääsi TAI miehesi tajuaa arvosi ja sitoutuu sinuun ihan uudella tavalla (kun et ole pakottanut häntä jäämään vaan annat vapauden lähteä) ja voit sitten luottaa tähän päätökseen, kun se ei ole sinun painostuksestasi johtuva.
Rohkeutta ja voimia sinulle! Koita keskittyä lapsiesi hyvinvointiin ja samalla hemmottele itseäsi asioilla, mistä pidät. Puhu ja pura ystävillesi tarvittaessa (tai näille palstoille).
juu, mieheni ei asu tuon toisen naisen luona, joten sikäli saa "rauhassa" miettiä tulevaisuuttaan........ ja olen itse yrittänyt löytää muuta kiinnostusta elämääni, etten ainakaan "painostaisi" millään tavalla......
Hei,
Tutulta kuulostaa vaikka vielä hetki sitten luulin olevani ainoa, jota on petetty. Miehelläni oli puolen vuoden suhde, sain tietää siitä tältä toiselta naiselta. Yritän uskotella, että nainen suivaantui kun mies lopetti suhteen. Näin ainakin mies selittää minulle. En tiedä sitten olenko hölmö kun uskon miestä. Mutta se ei tosiaankaan vähennä sitä tuskaa, mitä tunnen tämän suhteen johdosta. Eroa en aio hakea, eikä miehen tarvitse muuttaa pois. En nimittäin halua, että kukaan saa tietää. Meillä on lapsia, enkä halua heistä avioerolapsia, mieluummin kärsin itse. Mies väittää rakastavansa vain minua ja haluaa jatkaa avioliittoa.
Tämä on tosi sekavaa sepustusta, mutta en ole voinut puhua asiasta kenellekään. Mies on saanut kaiken niskaansa (joka on tietysti aivan oikeinkin). Välillä tulee mieleen, että jossain vaiheessa miehen pinna katkeaa, kun kaivelen näitä juttuja. Mutta tämä on niin tuore tapaus, että väkisinkin se pyörii mielessä. Olen myös ihmetellyt miten nainen voi ryhtyä suhteisiin naimisissa olevan miehen kanssa. En todellakaan syytä pelkästään sitä naista, kyllä se oma ”ukkokultani” on ihan yhtä syypää, mutta jotenkin ei vaan mene tajuntaan mitä sinkkunainen saa irti satunnaisista salaisista tapaamisista.
Tässä ei nyt tullut sinulle mitään neuvoa tai kommenttia, enkä osaa sellaista antaakaan. Tuntuu, että omassa tilanteessa on ihan tarpeeksi tällä hetkellä. Mutta jos haluat jakaa ajatuksia, niin kuuntelen mielelläni ja siinä sivussa voisin purkaa vähän omaa sydäntäkin.
Mielelläni jakaisin tuntojani ja mieltä painavia asioita sinun kanssasi..... tuntuu "paremmalta" kun on kohtalotovereita.... ettei olekaan aivan yksin tässä kamalassa tilanteessa...
Ja pura sinä myös mieltäsi minulle..... jos vaikka vähän helpottaisi, kun saa jakaa asian... koska meidänkin tilanne sellainen, ettei kukaan lähipiiristä tiedä..... sekin tekee asian vielä vaikeammaksi jaksaa.... kun ei ole ketään kelle puhua....
Onko tästä sinun miehesi suhteesta jo pitkä aika? vai päättyikö äskettäin? Minä edelleen toivon, että mieheni tajuaisi perheen arvon.... vaikka tiedänkin, että suhteemme eteen pitäisi tehdä paljon töitä, jos yrittäisimme uudelleen....
Mutta minua rohkaisee näiden ihmisten kertomukset, että kaikki voi vielä korjaantuakin ja ettei aina luovuteta heti, kun kerran naimisiin asti on mentykin.....
Toivottavasti sinäkin saat voimia jaksaa....... :)
Meillä tämä on tuore tapaus. Sain tietää siitä pari viikkoa sitten nimettömällä kirjeelllä. Mies oli vielä edellisenä viikonloppuna ollut siellä, mutta vannoi ja vakuutti että lopetti suhteen silloin. Suhde kesti ilmeisesti puoli vuotta, joka tuntuu ihan käsittämättömän pitkältä ajalta. Mieheni lukeutuu näihin tapauksiin, ettei ikinä olisi uskonut. Minulla on yksi ns. hyvä ystävä, mutta en ole hänellekään kehdannut kertoa, joten tuntuu tosiaan "paremmalta" kertoa jollekin vaikka vaan näin "kasvottomasti".
Mitään en osannut arvata tämän puolen vuoden aikana. Mies oli välilllä "kavereiden" kanssa kaljalla ja minä uskoin. Olin jo siinä uskosssa, että nämä olivat ne kaikki tapaamiset ja olin ikään kuin tyytyväinen, ettei niitä sitten niin montaa ole ollut. Mutta tänä aamuna sain puristetuksi taas lisää totuuksia. Naisissa on käyty myös arki-iltoina, jos olen ollut lasten kanssa jossain. Nyt en enää tiedä uskonko niihinkään hänen poissaoloihinsa, kun ollut mukamas urheilemassa. No, onhan sekin eräänlaista urheilua...
Kyllä tässä tuntee itsensä niin jumalattoman petetyksi, idiootiksi, rumaksi, ääliöksi ja vaikka miksi muuksi. Meillä on nyt siis se tilanne, että en tosiaan kehtaa ajaa miestä pois kotoa. Silloinhan en tietäisi missä se menee ja jatkuisiko suhde edelleen. On vähän sellainen mielentila, että "hähähhää sinä et ainakaan sitä saa". Ja kehtaaminenhan tarkoittaa sitä, etten halua lasten tietävän näistä jutuista enkä kenenkään muunkaan. Ja taas toisaalta ottaa aivoon, että miksi minä yksin kärsin. Muidenkin pitäisi saada tietää mikä paskiainen tuo mies on.
Saa nyt nähdä voinko joskus sen verran unohtaa, että voitaisiin elää normaalisti. Niin ja mistä sen tiedän, tekeekö mies sen uudelleen. Nyt on ainakin "kotiarestissa" määräämättömän ajan. Ymmärrän kyllä, ettei sekään ole miehen mielestä mukavaa, mutta olisi miettinyt sitä jo aikaisemmin.
Pahalta tuntuu sinun tilanteesi, jos mies ei osaa päättää. Toivottavasti kaikki päättyy hyvin. Saanko kysyä minkäikäisiä lapsia teillä on? Miten he ovat suhtautuneet isän poismuuttoon? Oletko muuten saanut nukuttua? Minulle tuotti ongelmia ensimmäisen viikon aikana. Tunsin itseni zombieksi, kun oli monena yönä nukahtanut vasta pikkutunneilla. Ennätys oli eräänä yönä, kun vielä puoli viisi katsoin kelloa ja kello soi 6.15. Nyt olen saanut nukuttua, mutta tuo möykky tuolta sisältä ei ole vielä lähtenyt. Välillä tulee vapina ja vilunväreet. Meinasin jo hakea jotain lääkkeitä, mutta en saanut aikaiseksi.
Voimia sinullekin, kirjoitellaan...
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että apua kannattaa hakea ja hakea sitä ajoissa. Nyt kun tilanne ei vielä ole toivoton. Jos yhteistä tahtoa on menkää yhdessä keskustelemaan ammatti-ihmisen luo. Yksin sinnittely on voimaavievää, ja lapset tarvitsevat sinua nyt erityisesti ( turha luulla etteivät lapset vaistoaisi jonkin olevan vialla)
Voimia sinulle ja perheellesi. Itse sinnittelin aivan liian pitkään, osin siksi ettei mieheltäni löytynyt halua todelliseen muutokseen. Lopulta paha olo liitossa kävi sietämättömäksi. Ei edes lasten takia, tai juuri heidän vuokseen ei pitäisi sinnitellä tilanteessa, ei ainakaan yksin. Mikäli liitossasi on vielä rakennuspuita, luottamusta,kunnioitusta ja rakkautta jatkamiseen, tehkää kaikkenne...mutta älä "uhraa" omaa hyvinvointiasi, ainakaan kovin pitkään avioliiton vuoksi. Hyvinvoivat vanhemmat ovat parasta mitä lapsille voi antaa.
Hei.....
kiva, kun viitsit vielä kirjoittaa ja kertoa lisää elämästäsi.....
ymmärrän sinut todella tuosta olosta, että kun mies on kotona, niin ei ainakaan pääse sen toisen luo...... ajattelin itsekin niin...mutta minun mieheni piti silti kännykällä koko ajan yhteyttä tähän toiseen naiseen ja lopulta en kestänyt sitä oloa enää, minkä se sai minussa aikaan..... ja tuntui kuin minulla ei olisi mitään merkitystä, kun toinen loukkaa noin....
siksi minä ehdotin miehelleni, että etsii jonkun paikan, jossa asua toistaiseksi, että molemmat saisimme rauhassa ajatella...... se "helpotti" minun tilanteessani vähän mieheni pois "ajamista", että tiedän ettei hän voi tapailla sitä toista naista, kuin joskus todella harvoin, sillä se on opintojen takia kaukana toisessa kaupungissa..... joten tiesin, ettei mieheni muuta sen toisen luo ja näin ollen toivon, että hänellä olisi sitä aikaa todella ajatella, mitä hän on tehnyt perheellemme ja parisuhteellemme....
ja että hän ymmärtäisi mistä on luopumassa, jos vielä kauan jatkaa tuota toista suhdetta.......
mutta kyllä minulla välillä alkaa usko ja toivo loppua, kun tällaista elämäntilannetta kestän.... mutta silti haluan vain yrittää jaksaa... vaikka välillä on todella paha olo sisällä ja silti yrittää ulospäin esittää ns."normaalia".....
kysyit lasteni ikää.... eli meillä 3 lasta.... 7v., 4,5v. ja 10kk..... ja itse olen 27v.... joten kyllä arjessakin jaksamista on.... vaikka mieheni haluaa kyllä auttaa lasten hoidossa, niin että pääsen yksin välillä jonnekin ym... joten täysin erossa emme ole olleet koska lasten takia olemme nähneet toisiamme....
saanko kysyä sinulta minkä ikäinen olet? entä lapsesi? oletteko kauan olleet miehesi kanssa yhdessä ennen tätä? minäkin pidin miestäni aina todella luotettavana jne.... ja olimme kuitenkin olleet jo yli 8v. yhdessä ennen kuin tämä helvetti alkoi..... joten toivon, että hän tajuaisi yhteisten vuosiemme merkityksen.....
no siinä taas tuli kerrottua aika monta rivillistä..... kirjoita taas kun ehdit....
voimia arkeen!! =)
Yritän tässä kiireessä rustata muutaman rivin.
Hyvä ettei miehesi pääse tapailemaan tätä toista naista. Toivottavasti löydätte vielä yhteisen sävelen. Minulla menee mielialat ees sun taas. Eilen aloin jo heittelemään miehen vaatteita kaapista, mutta en kai minä tosissani ole. Välillä tulee vaan sellainen olo, että MIKSI! Tällä hetkellä ällöttää sellainen itse asiassa pikku asia, kun tajusin, että tavatessaan ovat varmaan imutelleet jo siellä ravintolassa missä tapasivat. Tämä on pieni paikka ja varmasti joku on nähnyt. No mies siihen, että tietäisit mitä siellä tapahtuu, ei kukaan häneen kiinnittänyt huomiota. Paskanmarjat. Hassua miten tällaiset älyttömät asiat häiritsevät. Mutta luonteeltani olenkin aina ollut aika arka ja ajatellut ensin mitä muut ajattelevat. Mielestäni vaan miehenikin on ollut vähän samanluonteinen, en vaan tajua miten se mies on edes uskaltanut pokata jotakin naista.
Juu, meillä on takana 17 yhteistä vuotta ja niistä 13 vuotta naimisissa. Lapsia on kolme 12-, 11- ja 5-vuotiaat. Niin ja itse lähentelen neljääkymmentä. Nuorempaako mies halusi, en tiedä. Kysymykseen ”miksi” mies on vastannut, että tuntui imartelevalta, kun joku halusi. No olenhan minäkin halunnut, hittovie. No joo, tää on tätä. Oletko muuten ajatellut hakea ulkopuolelta apua? Itse otin jo perheterapian numeron esiin, mutta en ole vielä soittanut. Ehkä me tästä itse selvitään. Olemme varanneet viikonlopuksi hotelliloman, pystyy ainakin rauhassa puhumaan. Saa nähdä alanko heittelemään tavaroita. Jos lehdissä on otsikoita hotellihuoneen hajottamisesta, niin se olen sitten ollut minä ; )
Me olimme vuosi sitten samassa tilanteessa. Se aika oli hurjaa, tunteet vellosivat. Itse olen siis se pettänyt osapuoli ja kerroin vaimolleni tapahtuneen. Olin itse täysin sekaisin, en tiennyt lähteäkö vai jäädä. Toinen nainen tuntui vaihtoehdolta, piti ratkaista, mitä haluaa. Perhe kuitenkin vei voiton. Suurin seikka siinä oli tietenkin se, että vaimo ymmärsi tilannetta ja sanoi, että ajan kanssa saan anteeksi. Se, että vaimo tuli vastaan, oli se ratkaiseva askel. Nyt perhe on tärkein asia elämässä, nuo tapahtumat laittoivat arvot järjestykseen.
Tuot uskoa siihen, että mekin pystymme rakentamaan parisuhteemme uudelleen!
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus!
Tunnistan itseni tarinastasi.Ihanaa lukea että joku toinenkin on vakavasti luvannut tahtoa rakastaa niin myötä- kuin vastamäessäkin.3 vuotta sitten aloin epäillä että miehelläni on toinen nainen.Mies muuttui kotona kärsimättömäksi, ei jaksanut juurikaan puhua kanssani ja työpäivät alkoivat yllättäen venyä pitkään.Huomasin että mies ei enää jättänyt kännykkää yhteiseen laturiin vaan tuntui kulkettavan sitä mukanaan kaiken aikaa.Omituiselta nämä epäilyt kuitenkin tuntuivat kun mies on ns. luotettava mies, hyvä perheenisä jne...Meille oli reilu puoli vuotta aiemmin syntynyt 3.lapsi ja yhdessä tämän vauvan kotiimme kannettiin.Kotiin,joka oli juuri valmistunut. Talontekoprosessi oli raskas ja lainat suuret, silti minä luulin että kyllä tämä vielä helpottuu kun lapset kasvavat ja töitä tehdään.No,sitten tuli suhde kuin vahingossa ilmi.Suhdetta oli kestänyt vasta 2kk.Mies ei tennyt mitä tehdä.Toisaalta sanoi olevansa rakastunut mutta halusi meidätkin.Laitoin valitsemaan ja mies valitsi meidät.Heti sovittiin että yksin ei pärjätä,ammattiapua haettiin.Mies katui tosissaan ja minä annoin anteeksi tosissaan. Nyt 3 v. tapahtumasta voin sanoa että olemme onnellisia eikä asiasta muistuteta.Mieheen luotan täysin.Rakkaus kantaa eteenpäin ja antoi meille tämän uuden,paremman ajan.
Täällä vielä ainakin yksi saman tilanteen kanssa painiskeleva... Meillä on vain tilanne edennyt jo siihen, että laitoin avioeron vireille... :(
Suhteen paljastumisesta nyt 3 kuukautta ja päätöstä ei mies ole vielä pystynyt tekemään.
Tilanne ollut aivan solmussa välillä, taas yritetty. Toisesta naisesta luopuminen ollut vaikeaa. Toisaalta minä ja kolme lastammekin vedimme kotiin päin... Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että emme tarpeeksi.
Mies muutti pois kotoa, palasi jo 2 vuorokauden kuluttua kun ei kestänyt asua erossa. Tai niinkuin minusta tuntuu tällä hetkellä, että kaipasi lähinnä vaate- ja ruokahuoltoa ja sama mielipiteen vaihtaminen jatkuu...
Mutta vielä en anna periksi vaan annan mahdollisuuden avioliiton jatkumiselle, jos toinen tosissaan sitä haluaa ja sen näyttää. Mutta ei itseään voi mielestäni liian kauan toisen mielen mukaan alistaa ja lastenkaan takia yrittää, koska kyllä epätietoisuus jättää aina jälkensä...
Tsemppiä kaikille ja parempaa huomista! =)
juu, en minäkään jaksaisi välillä enää lainkaan "odottaa" että mitä mieheni loppujen lopuksi haluaa..... mutta silti en vain pysty luovuttamaankaan....ainakaan vielä.... täytyy vain koittaa jaksaa päivä kerrallaan.... vaikka välillä tunteekin itsensä aika turhaksi, kun odottaa miestä, joka pettää....
elämää.........
voimia sinulle!!
Oli ihan pakko kirjoittaa muutama ajatus.
Eli olen ollut vastaavassa tilanteessa, vaikka valoa alkaa jo onneksi vähän näkyä.
Jotenkin toivon, ettet liikaa odota mieheltäsi tai siis laske hänen varaansa. Jos hän todella haluaa yrittää, hän kyllä tekee kaikkensa sen eteen. Oletteko ajatelleet ammattiapua? Sinne voit mennä yksinkin. Esim. perheasianneuvottelukeskus tai perheneuvola.
Kuuntele itseäsi ja sitä mitkä ovat sinun "rajasi" parisuhteelle. Tarkkaile itseäsi. Tuossa pelissä menee naisena (=arkivastaava) äkkiä itse tosi huonoon kuntoon eli yritä pyytää apua lasten hoitoon ja muuhunkin. Apua kyllä löytyy.
Oma mieheni ei myöskään pystynyt päätöstä (=virallista eroa tekemään), joten hain sitä itse siinä vaiheessa, kun ajatus oli kypsä. Meillä tilanne oli se, että mies asui jo käytännössä toisen naisen kanssa eikä halunnut keskustella tms. meidän asioistamme. Päätös ei ollut helppo.
Ei kannata näennäisesti antaa anteeksi. Asian analysointi vie pitkään ja sinullakin on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin. Miehelläsi on velvollisuus olla mukana tässä prosessissa, jos hän haluaa vielä rinnallasi olla.
Eron jälkeenkään elämä ei ole helppoa eli liian pikaiseenkaan päätöksen tekemiseen en kannusta. Mutta muista kuitenkin kunnioittaa itseäsi ja pyri luomaan itsellesi mukavia hetkiä joka päivä.
Mahdottomasti voimia!
Mielestäni jokaisessa tilanteessa mikä eteen sattuu pitäisi ajatella asioita asioina. Jos mies ihastuu/rakastuu toiseen niin onko se "vika"? Jos itse rakastuisitte toiseen niin tuskinpa sitä vikana pitäisitte!
Vielä hullummalta tuntuisi lähteä terapeutille keskustelemaan miten parantaisi parisuhdetta juuri silloin, kun suuret tunteet toista kohtaan myllertävät sisimmässänne. Fiksu tietää, että nuo tunteet pitää itse eritellä mielessään ja jonkin ajan kuluttua ne aivan varmasti helpottavat tai haalistuvat kuten sanonta kuuluu. Uskokaa tai älkää, mutta pelkän rakkauden varaan ei toimivaa parisuhdetta rakenneta eikä toisaalta parisuhteesta tule silloinkaan mitään jos toiselle asetetaan liikaa velvoitteita, odotuksia ja analysoidaan kumppani "kuoliaaksi".
Ihminen, jolla on hyviä ihmissuhteita (muitakin kuin se kumppani!), mielekäs työ ja mukavat harrastukset pärjää parisuhteessa huomattavasti paremmin kuin se, joka ei tee muuta kuin keskittyy parisuhteeseen. Pienikin särö siinä saa kohtuuttoman suuren merkityksen ja suuremmasta koko ihminen "menee todella huonoon kuntoon" kuten sanoit.
Mielestäni suhde voi olla on tai off eikä mitään siltä väliltä eli "ajatellaan rauhassa ja mietitään tulevaa". Eikö ensin olisi pitänyt pitkään (9 vuoden edestä!) ajatella ja harkita eroa ja sitten vasta erota (jos siihen olisi päädyttykään)? No toisaalta. Mistäs sitä tietää mikä teille on parasta...