Äkkilähtö lomalle

Keksin eräänä päivänä ajatuksen, että jospa lähtisimme lasten (11 ja 13 vuotiaat)) kanssa etelään loman viimeisellä viikolla. Mies on silloin töissä, eikä hän edes välitä rantalomista ollenkaan. Kysyin asiaa häneltä, hän oli vähän "puulla päähän lyötynä" moisesta innostuksestani (meillä ei harrasteta matkustelua juuri ollenkaan) ja jotenkin mies oli vähän suutahtaneen oloinen moisesta "älynväläyksestä", eikä edes halunnut puhua asiasta, tiuskaisi vaan että "No menkää!" Äkkilähdöstä kun oli kyse, niin varasin matkan jo seuraavana iltana, aikaa lähtöön 2,5 viikkoa. Varauksen jälkeen ilmoitin, että me sitten mennään. Maksoin itse omat sekä lasten matkat, emmekä muutenkaan joudu moisen tuhlauksen takia vararikkoon. No, nyt ollaan siinä tilanteessa, että mies on äärettömän vihainen. Kun sanoin, että yritinhän asiasta puhua, hän vain sanoi, että ei uskonut että olin tosissani. Yritin vakuutella, että en TODELLAKAAN olisi näin toiminut, jos mieheni tykkäisi matkustella… ei uskonut. Hän sanoi, että kyllä yleensä on tapana matkustella koko perhe yhdessä, ja otti naapurit esimerkiksi, että kyllähän nekin kaikki matkustaa porukalla… (hui kauheeta, tein jotain erilaista kuin muut, apua!) Sanoin myös, että jos mies ilmoittaisi lähtevänsä lasten kanssa viikoksi kalastusreissulle tai vastaavalle, joka heitä kiinnostaa (mikä ei taas minua kiinnosta), niin en olisi moksiskaan. Päinvastoin, olisin iloinen ettää järkkää lapsille jotain kivaa… ei uskonut sitäkään. Yritin selvittää asiaa muutenkin ja keskustella, mutta hän vain sanoi, että mitä tää jankkaaminen oikein hyödyttää, että ei tykkää että lähdetään ja se ei muuksi muutu. Kun vielä yritin jatkaa keskustelua, niin hän jo huusi että nyt lopetetaan tää helvetin keskustelu. Nyt ei sitten oikein voida lasten kanssa yhtään "hehkutella" matkalle lähtöä vaan ollaan hipihiljaa. Isä ja lapset ei ole keskenään sanallakaan puhuneet matkasta, lapset ei kai uskalla kun vaistoavat isän tunnelmat. Haluaisin, että mies olisi iloinen lasten puolesta ja edes vähän ottaisi osaa lasten iloon, kun pääsevät reissuun. Ihmetyttää tosiaan moinen käytös, kun juuri jokin aika sitten oikein hehkutti kuinka on kiva olla vaan kotona, eikä kaipaa tippaakaan mihinkään matkoille. Olihan tämä aika spontaani juttu minun puolesta, mutta en kyllä ymmärrä miten tää nyt niin paha asia on? Ja yritinhän puhua etukäteen. Toivoisin että mies vähän relaisi, eikä ottaisi kaikkea niin vakavasti. Jotenkin tuntuu siltä, että hä on vain huolissaan, mitä muut nyt ajattelee kun hänet jätettiin "rannalle".