Mahdoton yhtälö...

Ihan alkuun, ennenkuin olen kirjoittanut itse asiasta, toivon, että ette sorru selittelyyn "tsemppiä, kyllä se siitä..." tai "voimia sinule..." etc. sillä niiden merkitys on tässä yhtä vähäinen kuin pisara valtameressä.

Olen vakavien seurustelujen mies. Rakastun ja haluan ikuista suhdetta naisen kanssa. Pyrin tämän eteen tekemään töitäkin. Ajattelen pitkäjänteisesti, enkä vain huomiseen. Olen tällä periaatteella seurustellut elämässäni kolme (3) kertaa (vain noin vähän kun suhteeni ovat kestäneet yleensä vuosia)ja kaikki ovat lopulta kaatuneet naisne puolelta johonkin selittämättömään - yleensä vasta useamman yhdessäolovuoden jälkeen.
Toki minulla on meneisyydessä joku yhdenillan juttukin, joten en ole eilisen teeren poikia. Silti sielultani olen ajatellut aina pitkälle tulevaisuuteen. Kantavan parisuhteen ollessa johtolankana.

Miksi sitten aina käy näin, että tulen jätetyksi, selityksin; "...en ehkä ole valmis tähän" tai "...olet aivan liian hyvä ihminen minulle" etc. etc. Siis mitä turhampäiväisimpiä selityksiä ja sanoisinko, jopa loukkaavia. Tottakai haluan olla naiselleni "liian hyvä".

Aikoinaan kävin muutamaan otteesen juttelemassa psykologin kanssa, koska epäilin, että vika todellakin on minussa. Halusin saada itsetuntoni takaisin. Tosin keskustelut osoittivat sen, että itsetuntoni ei koskaan ollutkan hävinnyt mihinkään. Samoin selvisi se, että olen tavallista tasapainoisempi ihminen. Keskustelut olivat kivoja tilaisuuksia ja jälkeenpäin mietin, että hyvä näin.

Olen elämässäni pyrkinyt eteenpäin. Ajatukseni myös parisuhdetta ajatellen ovat olleet sellaiset, että haluan luoda turvallisen tulevaisuuden, johon kuuluu vakaa työ ja vakaat tulot. Minusta tämä on eräs tärkeimmistä arvoista kun miettii, miten moni parisuhde kaatuu tänäpäivänä rahahuoliin.

Lukemattomien mietintäkertojen jälkeen, olen tullut ajatelleeksi, että olenko sittenkin kenties liian kiltti... Haluan ottaa huomioon mutta haluan myös tulla huomioiduksi. Haluan joustaa mutta en kuitenkaan tulla ylikävellyksi. Julistan tässä mielessä tasapainoisuuden ja tasa-arvoisuuden nimeen.

Miksi kuitenkin törmään naisten osalta ennenpitkää tasapainottomuuteen, elämän kaksijakoisuuteen, huonoon itsetuntoon tai vastaavasti jyrämäiseen käytökseen? Miksi törmään kykenemättömyyteen kommunikoida tai hahmottaa tapojen merkitystä suhteessa? Miki nykyaikaiseksi itsensä luokitteleva nainen ei tunnista noita arvoja, vai onko nykyaika juuri sitä, että toisille ihmisille ollaan yliolkaisia, ilkeitä ja monessa suhteessa hyvin kohtuuttomia?

Näistä pienistä nyansseista ilmeisesti eroni johtuvat. Pyrin pieniin mutta kantaviin tekoihin ja oletan sitä edes osin tulevan myös muualta. Oletan, että omien tekojeni tueksi saisin tukea myös kumppaniltani parisuhteen rakentamiseen mutta valitettavasti näin ei käy.

Lopputulema:
Mietin, että ehkä parisuhde ei ole minua varten. Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt syytä siihen, että onko vika minussa, molemmissa vai toisessa. Kukaan ei osaa vastata tähän ja oma pääni alkaa pakahtua kun mietin sitä.
Olen tullut siihen tulokseen, että JOS ja (kun) käynnissä oleva suhteeni (jossa muuten on juuri noita edellämainitsemiani merkkejä ilmassa...) joskus saattaisi kaatua, en ryhdy enää uuteen. Uskon nimittäin, että kyse ei voi olla jatkuvasta epäonnistumisesta, vaan nykyisen parisuhdeideologian syövereistä.
Jatkan elämän tutkimista itseni sisältä ja ulkoapäin. Pyrin elämään samanaikaisesti harmoniassa ja tunistaen rakkauden. Elleivät nämä tekijät kaikkien muiden itsestäänselvyyksien kanssa riitä, jätän parisuhteet niitä paremmin ymmärtävien harteille.

Kiitokset lukijoille.