Kaikille jo etukäteen, oon kiitollinen jos jaksatte lukea ja kaikenlisäksi vielä kertoa mielipiteenne.
Mulla on ystävä joka sai lapsen sellasen puolivuotta sitten. Lapsi on tietenkin pieni ja vanhemmilleen kaikki kaikessa, ymmärrän sen kyllä. Itselläni ei ole vielä lapsia. Jo silloin kun sain kuulla että ystäväni odottaa lasta, olin aika ihmeissäni koska iältämme olemme vielä melko nuoria, 20-vuotiaita. Siihen asti oltiin oltu kun sisarukset, aina menossa ja tekemässä ja puhuttiin niin ilot kun surut. Raskauden myötä tää kaikki vaan katos. Yritin koko ajan pitää yllä ystävyyssuhdetta, olin/olen kiinnostunut lapsen asioista ja tietenkin tästä ystävästäni. Soitin ja viestitin, sovittiin tapaamisia. Suurin osa tästä kaikesta oli kuitenkin täysin mun "ansiota". Tiesin kyllä että meidän ystävyyssuhde tulee muuttumaan jollakin tapaa. Loppuraskaudesta olin jo niin ikävissäni tästä välinpitämättömyydestä että ajattelin antaa olla. Meni kuukausi enkä kuullut hänestä mitään, seuraavan kerran sain joulun toivotukset ja hän toi minulle joululahjan. Ovella ei vaihdettu sanoja, vaikka odotin jonkinlaista pahoittelua, selitystä tai edes ehdotusta tapaamisesta. Jollain tavalla skarppasin ja ajattelin taas kerran että mä yritän. Saatto hän pari kertaa itse jotenkin yhteyttä ottaa mutta siinä se. Lapsi syntyi eikä se tilannetta ainakaan parempaan suuntaan muuttanut. Hänellä ei tunnu olevan aikaa eikä mielenkiintoa tavata eikä ottaa yhteyttä. Vastaa kyllä kun viestitän tms ja tietenkin tulee aina tapaamisiin. Ei ole kovin tärkeä olo itsellä, lähinnä tuntuu että hän on tekemisissä kanssani jonkin pakon takia. Oon yrittänyt monta kertaa puhua näistä asioista niin raskauden aikana kun lapsen syntymän jälkeen. Joskus saan pahoitteluja mutta aika usein myös loukkaantuu ja suuttuu. Oon yrittänyt tulla vastaan, oon tarjonnut apua ihan kaikessa, hyväksyny että lapsi tulee aina mukana, suostunut puhuun kakkavaipoista ja puklusta jne. Mutta silti tuntuu että hän näkee mussa vaan sen kaiken huonon, sen että vaadin jonkinlaista ystävyyttä myös takaisinpäin. Eikä tämä ole mielestäni vaatimus, lähinnä itsestäänselvyys. Vaikka kuinka olisi lapsi, ei ystäviä sovi unohtaa eikä se voi olla syy sille ettei ehdi koskaan ikinä ollenkaan. Vaikka elämäntilanteet meillä ovatkin erilaiset, tosiysvyyden pitäisi kestää ja vahvistua, ei rapistua. Heitäkin kumminkin kaksi ihmistä, isä ja äiti, eikä äidillä enää mitää mahdollisuutta elää omaa elämää? Ei koskaan lähteä minnekään, hengailla ystävien kanssa ja pitää hauskaa myös ilman lasta? Onko lapsi syy myös siihen että ystäväni ei enään voi ottaa minuun yhteyttä? Kertokaa rakkaat ihmiset, sillä minä en ymmärrä. En tahtoisi häntä menettää.
Mulla on ystävä joka sai lapsen sellasen puolivuotta sitten. Lapsi on tietenkin pieni ja vanhemmilleen kaikki kaikessa, ymmärrän sen kyllä. Itselläni ei ole vielä lapsia. Jo silloin kun sain kuulla että ystäväni odottaa lasta, olin aika ihmeissäni koska iältämme olemme vielä melko nuoria, 20-vuotiaita. Siihen asti oltiin oltu kun sisarukset, aina menossa ja tekemässä ja puhuttiin niin ilot kun surut. Raskauden myötä tää kaikki vaan katos. Yritin koko ajan pitää yllä ystävyyssuhdetta, olin/olen kiinnostunut lapsen asioista ja tietenkin tästä ystävästäni. Soitin ja viestitin, sovittiin tapaamisia. Suurin osa tästä kaikesta oli kuitenkin täysin mun "ansiota". Tiesin kyllä että meidän ystävyyssuhde tulee muuttumaan jollakin tapaa. Loppuraskaudesta olin jo niin ikävissäni tästä välinpitämättömyydestä että ajattelin antaa olla. Meni kuukausi enkä kuullut hänestä mitään, seuraavan kerran sain joulun toivotukset ja hän toi minulle joululahjan. Ovella ei vaihdettu sanoja, vaikka odotin jonkinlaista pahoittelua, selitystä tai edes ehdotusta tapaamisesta. Jollain tavalla skarppasin ja ajattelin taas kerran että mä yritän. Saatto hän pari kertaa itse jotenkin yhteyttä ottaa mutta siinä se. Lapsi syntyi eikä se tilannetta ainakaan parempaan suuntaan muuttanut. Hänellä ei tunnu olevan aikaa eikä mielenkiintoa tavata eikä ottaa yhteyttä. Vastaa kyllä kun viestitän tms ja tietenkin tulee aina tapaamisiin. Ei ole kovin tärkeä olo itsellä, lähinnä tuntuu että hän on tekemisissä kanssani jonkin pakon takia. Oon yrittänyt monta kertaa puhua näistä asioista niin raskauden aikana kun lapsen syntymän jälkeen. Joskus saan pahoitteluja mutta aika usein myös loukkaantuu ja suuttuu. Oon yrittänyt tulla vastaan, oon tarjonnut apua ihan kaikessa, hyväksyny että lapsi tulee aina mukana, suostunut puhuun kakkavaipoista ja puklusta jne. Mutta silti tuntuu että hän näkee mussa vaan sen kaiken huonon, sen että vaadin jonkinlaista ystävyyttä myös takaisinpäin. Eikä tämä ole mielestäni vaatimus, lähinnä itsestäänselvyys. Vaikka kuinka olisi lapsi, ei ystäviä sovi unohtaa eikä se voi olla syy sille ettei ehdi koskaan ikinä ollenkaan. Vaikka elämäntilanteet meillä ovatkin erilaiset, tosiysvyyden pitäisi kestää ja vahvistua, ei rapistua. Heitäkin kumminkin kaksi ihmistä, isä ja äiti, eikä äidillä enää mitää mahdollisuutta elää omaa elämää? Ei koskaan lähteä minnekään, hengailla ystävien kanssa ja pitää hauskaa myös ilman lasta? Onko lapsi syy myös siihen että ystäväni ei enään voi ottaa minuun yhteyttä? Kertokaa rakkaat ihmiset, sillä minä en ymmärrä. En tahtoisi häntä menettää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mie menetin sekä lapset että ystävät.Tapahtui huostaanotto ja kaverit menetin sinun ikäisenä,oon 29.
Toivoin niin kolmatta lasta ja nyt menetän tämän kolmannenkin.Yhdeksän vuotta sitten oli ystäviä.
Hei "valtavansurullinen"!
Kuulostaapa ikävältä tuo ystäväsi muuttuminen. Raskauden aikana hormonaaliset heittelyt saattavat olla melkoisia, lisäksi lapsen saaminen on valtava elämänmuutos, joka joillakuilla laukaisee jopa ns. synnytyksen jälkeisen masennuksen. Pienen vauvan vanhemmat joutuvat myös valvomaan joskus yöt läpeensä ja jo pelkkä väsymys saattaa suorastaan tehdä hulluksi. Tällöin ystävien tapaaminen ei ole ensimmäisenä mielessä vaan lähinnä selviäminen arjesta jotenkuten. Olen teitä huomattavasti vanhempi ja ystäväpiirissäni lähes kaikilla on lapsia, minullakin nyt 6-vuotias tytär, ja lasten mukaan joudutaan sumplimaan menot. Usein pikkulapsiaikaa kutsutaan ns. ruuhkavuosiksi, jolloin muulle elämälle jää huomattavasti vähemmän aikaa. Ehkä sinun kannattaa olla ystäväsi suhteen pitkämielinen ja etsiä nyt kavereita muista, lapsettomista ikäisistäsi. Ja saattahan olla, että ystäväsi huomaa tarvitsevansa kohta muutakin kuin vauva-arkea (sillä se on tosi rasittavaa ja oikeasti aika pitkästyttävääkin, kokemusta on!).